lauantai 29. marraskuuta 2014

55. "Puhu minulle"

 
Koivurannassa oli liikkunut jatkuvasti väkeä niinä mustina viikkoina, jolloin Bettyä oli tahdottu tukea tämän surussa. Mutta sinä iltana, jolloin Duncan oli palannut kuolleista, talo tuntui nitisevän liitoksissaan.

Paikalla olivat kaikki kynnelle kykenevät sukulaiset ja ystävät. Ne, jotka eivät pitäneet itseään kyllin hyvinä tuttavina tullakseen suorastaan kyläilemään, keksivät mitä hulluimpia tekosyitä käydäkseen edes kynnyksellä.

-Suola on sitten lopussa, rouva Wallace ilmoitti Bettylle jossakin vaiheessa iltaa. -Seuraavan pitää tyytyä lainaamaan sokeria tai teetä. Eikö kauppias voisi mennä pariksi tunniksi seisomaan myymälän näyteikkunaan? Ihmisten olisi helpompi käydä tuijottamassa kadun puolelta.

Lapset olivat villejä ja täysin tottelemattomia, mutta kukaan ei aikonutkaan nuhdella heitä, vaikka Archie laski liukua yläkerrasta porraskaidetta pitkin ja Faith kävi jatkuvasti teepöydän sokeriastialla. Vasta kun huomattiin, että Stuart oli nostanut jalkajakkaran keittiön työpöydälle ja kiivennyt sille ylettyäkseen ottamaan yläkaapin päältä Duncanin sinne nostaman Mauser-pistoolin ”ihan vain katsellakseen”, Betty näki parhaaksi palauttaa järjestyksen ja ilmoittaa lujasti, että nukkumaanmenoaika oli jo ohi.

-Minä laitan heidät kyllä maata, Ruth sanoi nopeasti ja paimensi lapset edellään kylpyhuoneeseen. -Älä sinä huolehdi nyt mistään.

Betty huokasi vähän katsoessaan hänen jälkeensä. Mitä hän sanoisi, kun Duncan kysyisi — sillä vuorenvarmasti tämä kysyisi!

Oli jo myöhä, kun viimeisetkin vieraat olivat lähteneet. Rouva Wallace laskosti keittiössä esiliinaansa mutisten jotakin siitä, miten ihmiset eivät ymmärtäneet antaa kauppiaan ja rouvan olla rauhassa tällaisena iltana, kurkisti sitten olohuoneeseen ilmoittaen hoitavansa loput tiskit aamulla ja livahti tiehensä. Ruth oli vetäytynyt kamariinsa syyttäen päänsärkyä.

Duncan katseli olohuoneen seinällä olevia valokuvia, joita Ruth vaihteli kehyksiin sitä mukaa kuin otti uusia. Betty kokosi sinne tänne jääneitä teekuppeja ja juomalaseja ja kantoi niitä keittiöön. Kauhukseen hän tajusi pelkäävänsä. Niin kauan, kuin läsnä oli muita, Duncan ei varmastikaan ottaisi puheeksi saksalaista — mutta entä nyt!

Estääkseen keskustelua alkamastakaan Betty kiirehti sinne tänne. Kun likaiset astiat olivat keittiössä, hän otti kastelukannun ja alkoi hoitaa viherkasvejaan. Hän tiesi itsekin, miten naurettavaa se oli — Duncan oli tullut kotiin vankeudesta ja hän kasteli kukkia! — mutta ei osannut muuta.

-Saksalainen oli oikeassa. Sinä olet todella suloinen nainen.

Duncanin ääni pysäytti Bettyn käden kesken kuivien lehtien poimimisen.

-Otatko sinä saksalaisten puheet todesta, hän sanoi leikkisyyttä tavoitellen.

-Kuulehan Sappho… Duncan oli nojautunut takanreunukseen käsivarret ristissä rinnalla. -Kerro, milloin olet lakannut luottamasta minuun.

-Luottamasta sinuun? Betty toisti kauhistuneena.

-Mitä täällä on tapahtunut poissaollessani?

Betty rutisti ruskeat lehdet nyrkkiinsä.

-Minähän olen kirjoittanut kaikesta, hän mutisi.

-Muistatko sinä meidän ensitapaamisemme? Duncan kysyi vakavasti.

-Tietysti muistan! Betty naurahti.

-Sinä välttelit ja pelkäsit minua silloin. Sinä pelkäsit minua vielä pitkään sen jälkeenkin.

-Miksen olisi pelännyt. Minä olin koulutyttö ja sinä jo aikamies. Hyvä etten sedäksi kutsunut!

Mutta Duncan ei ollut tänä iltana huvitettavissa.

-Sinä olet käyttäytynyt asemalta tultuamme täsmälleen samoin kuin silloin. Sinä välttelet ja pelkäät minua. Miksi?

Bettyn huulet vavahtivat.

-Ymmärräthän sinä… On vähän outoa… Ensiksi sanotaan, että sinä olet kaatunut, ja sitten et olekaan!

-Et kai ole pahoillasi asiasta?

-Duncan! Betty parahti kauhistuneena. -Miten sinä saatat puhua noin! Mutta kai käsität, että… Minun sieluni on ollut melkoisessa myllerryksessä viime aikoina.

-Beatrice.

Betty ajatteli surkeana, että Duncan oli tämän sodan aikana kutsunut häntä Beatriceksi useammin kuin kaikkina muina vuosina yhteensä. Hän tajusi puristavansa kuivien fiikuksenlehtien murusia yhä nyrkissään ja meni heittämään ne takkaan.

Samassa Duncan kietoi kätensä hänen vyötäisilleen. Mutta ei hellästi, ei hyväilläkseen. Ote oli raudanluja.

-Puhu minulle.

-Lopeta! Betty koetti rimpuilla irti. -Minä en ymmärrä, mitä sinä tarkoitat!

-Ymmärrät oikein hyvin. Mitä täällä on tapahtunut? Miten on mahdollista, että minä kohtaan saksalaisten linjojen takana miehen, joka osaa yhdistää minun nimeni Ruthin nimeen — ja joka tietää vaimoni olevan suloinen ja on ehtinyt ihailla vielä silmiäsikin!

-Kirjoitinhan minä, että kauppias Armstrong pakotti minut tulkiksi sairaalaan.

-Mutta mistä se sakemanni tiesi, että minä olen miehesi? Mistä hän tuntee Ruthin?

-Päästä irti, Grace taitaa itkeä yläkerrassa, Betty sanoi moittivasti.

-Älä valehtele. Duncanin ääni oli teräksinen. -Jos minun vaimoni pitää ruveta valehtelemaan minulle… Olisi kai parempi, etten olisi tullut!

Betty purskahti itkuun. Hän muisti, miten oli noina tuskan täyttäminä päivinä ja öinä rukoillut, että ihme tapahtuisi, että hän saisi sittenkin edes kerran vielä tavata Duncanin, puhua tämän kanssa. Ja ihme oli tapahtunut — mutta saksalainen oli pilannut tämänkin hetken. Kaiken.

-No? Duncan ravisteli häntä. -Eikö sinulla todellakaan ole mitään sanottavaa?

Mitä hän voisi sanoa? Hän oli luvannut Ruthille, ettei kertoisi tämän salaisuutta edes Duncanille. Mutta saattaisiko hän todella valehdella — yrittää valehdella, sillä Duncan luki häntä kuin avointa kirjaa. ”Onhan hyvin todennäköistä, että puolen Euroopan mittaisella rintamalinjalla Felix osuu ampumaan juuri Duncanin!” Ruth oli kesällä ivannut. Mikä kohtalon oikku oli saanut nämä kaksi tapaamaan!

Bettyn kyyneleet tuntuivat pehmittävän Duncania. Hänen otteensa muuttui hellemmäksi ja hän painoi vaimonsa kasvot rintaansa vasten.

-Tyttö parka, hän mutisi. -Anna anteeksi. Mikä minä olen sinua kovistelemaan ensimmäisenä iltana. Mutta käsität kai, että olen koettanut miettiä saksalaisen käytöstä, enkä ymmärrä sitä. En muuten kuin aavistamalla, että täällä on tapahtunut jotakin, jota — jota sinä en tahdo kertoa minulle.

Ei ollut vaihtoehtoja. Ellei hän kertoisi tänä iltana, Duncan vaatisi hänet tilille myöhemmin. Ja jos hän onnistuisikin kiertämään kysymyksen, se jättäisi Duncanin mieleen vielä pahempia epäilyksiä — ehkä jopa epäilyksiä hänen käytöstään kohtaan. Kauniit silmät! Totisesti, oliko saksalainen sanonut sen tahallaan?

-Mennään istumaan, Betty mutisi. -Minä kerron kaiken.

Miten monet kerrat he olivat istuneet sillä Koivurannan jo hiukan kuhmuisella sohvalla, puhelleet tulevasta ja muistelleet menneitä, keskustelleet arkisista asioista ja haaveilleet yhdessä. Mutta nyt Betty istui sohvan reunalla jäykkänä ja kauhuissaan ja torjui Duncanin kädet, kun tämä koetti vetää hänet syliinsä.

Mietittyään hetken, mistä aloittaisi, Betty päätti kertoa kaiken alusta pitäen, vaikka suuresta osasta Duncan olikin tietoinen. Niinpä hän aloitti Ruthin syntymäpäivästä ja ”jättimäisestä tähdenlennosta”, joka oli osoittautunut saksalaiseksi lentokoneeksi. Hän toisti käyntinsä sairaalassa tulkin ominaisuudessa ja sen, miten Ruth oli paljastanut keskustelleensa saksalaisen kanssa enemmän kuin apusisarelle oli sopivaa. Hän kertoi tytön saamasta siirrosta pesutupaan, rouva Lowryn puheista Floran ja Ewanin häissä ja Ruthin katoamisesta seuraavana yönä. Lopulta hän kertoi myös, miten luottavaisesti tyttö odotti miestä takaisin.

-Ruth sanoi… hän sanoi puhuneensa Blumenthalille sinusta ja veljistäni, Betty lopulta melkein kuiskasi. -Siitä mies tiesi yhdistää nimesi meihin.

Olohuoneeseen laskeutui syvä hiljaisuus. Kun mitään ei tapahtunut vähään aikaan, Betty käänsi varovasti päätään.

Duncan nojasi vasenta kyynärpäätään sohvan käsinojaan ja leukaa kämmeneensä. Hänen harmaat silmänsä tuijottivat jonnekin vain takkatulen valaiseman huoneen hämärään, ja oikean käden pikkusormi nyki hallitsemattomasti.

-Duncan?

Tämä nousi niin yhtäkkiä, että Betty melkein pelästyi. Olohuoneen verhot oli vedetty kiinni, mutta Duncan meni ikkunaan ja nosti uudinta nähdäkseen ulos.

Hiljaisuus oli niin painostava, että Betty alkoi vapista. Miksi Grace ei todella alkanut itkeä? Miksi Faith ei huutanut yläkerrasta äitiä? Miksi Archie ei tullut juomaan vettä? Miksei kuka tahansa tehnyt jotakin!

Duncan antoi ikkunaverhon pudota ja kääntyi katsomaan takan toisella puolella olevia kuvia — lyijykynäpiirrosta kaksikymmenvuotiaasta Bettystä alppiniityllä, heidän hääkuvaansa kahdeksan vuoden takaa, sitä painokuvaa Charlie-prinssistä, joka oli ollut vuosia suuren talon kirjastossa Charlotte Squarella Edinburghissa.

Seistessään siinä univormussaan, kädet selän takana, hän oli yhtäkkiä niin komea ja uljas, että Bettyn sydän hypähti melkein lapsellisesta ylpeydestä — ja samalla kertaa niin konkreettinen brittiupseerin ruumiillistuma, että samainen sydän lakkasi melkein lyömästä. Entä, jos Duncan näkisi velvollisuudekseen ilmiantaa Ruthin?

-Hyvä Luoja, Sappho.

Tällä kertaa Bettyn sydänparka vavahti helpotuksesta. Duncanin ääni oli epätoivoinen, mutta ei vihainen.

-Hyvä Luoja! Mies kääntyi. -Onko tyttö tullut hulluksi? Vai onko hän saksalaismielinen?

-Ei, ei missään nimessä! Betty parahti. -Hän vain… Hän on nuori, Duncan, nuori ja kokematon. Mies puhui hänet puolelleen.

-Älä höpise kokemattomuudesta. Tytöllähän on ollut ihailijoita vuosia. Alistair Dunn — ja muistanko Ewan Irvinenkin olleen hänestä kiinnostunut — ja nyt nuori Keir! Duncan alkoi kävellä takanedusmatolla. -Luulisi hänen tottuneen miesten puheisiin! Sappho, onko hänestä tullut huono tyttö?

-Ei! Betty puuskahti loukkaantuneena. -Hän on yhtä hyvä ja kultainen kuin ennenkin. Hän vain — erehtyi!

-Erehtyi? Kovin kauniisti sinä sen muotoilet. Tuollainen suunnitelma ei synny ja toteudu erehdyksessä.

-Minä tiedän, että sinä olet järkyttynyt, Betty mutisi. -Niin olin minäkin.

-Järkyttynyt? Kauhuissani minä olen! Duncan hapuili asetakkinsa rintataskua ja veti esiin savukerasian. Betty ei sanonut sanaakaan, kun mies sytytti savukkeen ja veti ensimmäiset henkäykset. -Jos Ruth on noin epäluotettava, miten hänen voi antaa tehdä mitään sotaponnistusten eteen? Miten hänen voi antaa olla vapaana?

Betty ajatteli Madeleine Fraseria ja puristi kätensä nyrkkiin.

-Älä tuomitse häntä! Hän… sinä et käsitä… Ei hän minkään aatteen tähden, vaan… Bettystä tuntui, ettei hän pystyisi sanomaan tuota sanaa, mutta vaihtoehtoa ei ollut. -Hän… rakastui siihen mieheen.

Duncan tupakoi hetken aikaa mietteissään. Hiilloksen hehku sai hänen tukkansa loistamaan kuin tuli, kimalsi asetakin luutnantintähdissä ja nosti kiltin tartanikankaan värit esiin syvinä ja lämpiminä.

Sitten hän heitti savukkeenpätkän takkaan.

-Anteeksi, hän mutisi. -Lupasin muistaakseni, ettei sinun tarvitse sietää tätä hajua kotona.

-Miten sinun… keuhkosi? Betty kysyi.

-Sanotaan, että savu tappaa basilleja keuhkoista. En ole ajatellut Fergusilta varmistaa, onko todella niin.

Pilkahdus Duncanin harmaissa silmissä oli niin pieni, että sitä tuskin havaitsi. Mutta Betty tunsi yhtäkkiä helpotusta.

-Minä en tiennyt, mitä tehdä, hän sanoi palaten rohkeasti äskeiseen puheenaiheeseen. Se piti hoitaa nyt loppuun. -En osannut muuta kuin… suojella häntä. Niin kuin klaani suojelee omaansa. Häntä ei kuulusteltu. Ei meitäkään. Kenenkään mielenkään ei tullut…

-Ei taatusti tullut, Duncan hymähti. Hän tuijotti hetken hiillosta takassa ja huokasi sitten. -Ellei Ruth olisi tehnyt mitä teki, minä en olisi tässä. Se on yksinkertainen totuus.

-Sinä et siis aio… Betty ei saattanut päättää lausetta.

-Aio mitä?

-Kertoa hänestä… viranomaisille!

-Miksi ihmeessä?

-Minä ajattelin… sinä olet upseeri ja…

-Ja skotlantilainen, Duncan sanoi yhtäkkiä lempeästi. -Vaikkakin armosta uljaaseen ylämaalaisklaaniin kelpuutettu alamaalaisparka.

-Duncan!

-Ja klaani suojelee omaansa. Duncan rypisti kulmiaan. -Ruthin teko ei ole hyväksyttävä. Jos hänen tunteensa miestä kohtaan ovat sitä, mitä kerrot, se on äärimmäisen huolestuttavaa. Se, että mies yhä muisti hänet, on vielä huolestuttavampaa. Saattaisin antaa tytölle selkäsaunan, tai lukita hänet kotiarestiin lopuksi ikäänsä, tai lähettää hänet Kanadaan isänsä luo. Mutta ilmiantaa? Älä ole hullu.

Vaikka sen päivän oli pitänyt olla yksi Bettyn elämän onnellisimmista, hän oli itkenyt muutaman tunnin sisällä jo useita kertoja — ja itki taas. Helpotuksen kyyneleet valuivat hänen poskiaan pitkin ja hän peitti kasvonsa.

Sohva narahti, kun Duncan tuli Bettyn viereen ja veti hänet syliinsä, ja tällä kertaa hän salli sen tapahtua.

-Ymmärrän, ettet kirjoittanut minulle tästä, mies sanoi hiljaa. -Postia seurataan ja se olisi saattanut vaarantaa Ruthin. Teit viisaasti. Mutta miksi yritit salata tämän minulta vieläkin? Etkö sinä todellakaan luota minuun, Sappho?

-Minä lupasin Ruthille, etten kerro edes sinulle, Betty nyyhkytti.

-Voi teitä tyttöparkoja. Rouva Wallace lienee ollut juonessa kolmantena? Niin arvelinkin. Duncan silitteli hänen selkäänsä. -Ehkä herrat Flanderissa olivat oikeassa. Ehkä minut olisi pitänyt ampua vakoojana ennemmin kuin ylentää, kun haluan suojella tyttöä.

-Voi älä! Betty vavahti.

-Mutta kaikessa typeryydessäänkin hän on ollut minun suojelusenkelini. En tiedä, miten monta meikäläistä olisi säästynyt, ellei Ruth olisi vapauttanut Blumenthalia. Mutta minä en olisi tänään tässä luonasi, ellei niin olisi käynyt.

-Mitä me siis teemme? Betty kuiskasi.

-Pidämme kiinni virallisesta totuudesta. Ruthin polkupyörä varastettiin kun hän oli vierailulla, ja minä pääsin pakenemaan käymällä kuulustelijani kimppuun.

-Entä… Ruth? Kerrotko sinä hänelle…

-En. Jos Blumenthal tahtoo terveistensä menevän perille, hänen sopii tulla itse ne kertomaan, ja sen vierailun tiellä on aika monta meikäläistä! Duncan tarttui Bettyä leuasta ja nosti tämän kasvoja. -Minua välillä pelottaa kaikki se, mihin sinä sekaannut poissaollessani, Sappho.

-Mutta nyt sinä et ole poissa, Betty kuiskasi, kun Duncan kumartui suutelemaan häntä.

12 kommenttia:

  1. Huh! Voi helpotus, että Betty sai kerrottua totuuden!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ottaen huomioon, miten täysijärkiseksi ja hyväsydämiseksi mieheksi me Duncanin tiedämme, Betty pelkää ja jännittää häntä joskus mahdottomasti... Toki tässä tapauksessa ei sitä tarvitse ihmetelläkään. Jos Duncanista olisi tullut oikein virkaintoinen uuden ylennyksen myötä... Brr.

      Poista
    2. Joo, samaa Kaisa ajattelin, enkä hetkeäkään epäillyt minkään virkaintoisuuden puolesta. Me lukijat luotetaan Duncaniin selvästi paljon enemmän kuin Betty tai Duncan itsekään. :D

      Marjukka

      Poista
    3. Te kyllä palvotte Duncania sen verran kritiikittömästi, että Bettyn pieni varautuneisuus taitaa sittenkin olla parempi vaihtoehto... ;D

      Poista
  2. Viuh! Nyt Duncankin tietää miten se "Dingelisdongelis" liittyy Ruthiin ja niin edespäin. :-)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nuori nainen, uhkaukseni saksalaisen vaimosta ja 12 lapsesta koskee myös sinua, jos käytät tuota nimitystä... ;)

      Poista
  3. Huh huh!!!!!! Liika jännää!!! Ja minä kyllä ajattelin että nyt Duncan hermostuu aivan lopullisesti!!! Mutta helpotuksen huokaus..... Loppu hyvin tässä asiassa :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No ei nyt suorastaan voi sanoa Duncanin ilahtuneenkaan... ;) Varsinkaan siitä, että saksalaisen mielestä Bettyllä on kauniit silmät. ;)

      Poista
  4. No siksihän mua just niin jännitti.....!!!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se oli kieltämättä Felixiltä aika ilkeä temppu. Ja epäilemättä tahallinen, ei hän niin ystävällinen herrasmies ole, ettei olisi vähän tehnyt kiusaa...

      Poista