sunnuntai 30. marraskuuta 2014

56. Onnellisia hetkiä

 
Neiti Aimee Stevenson oli viettänyt varsin tyytyväisen ikäneidon elämän. Oli toki ollut hiukan haikeaa silloin, kun ystävättäret alkoivat mennä naimisiin ja saada ensin lapsia ja sitten lapsenlapsia. Mutta enimmäkseen hänellä ei ollut mitään valittamista. Heillä oli Lydia-sisaren kanssa oma pieni viehättävä talo, hyvin miellyttävät naapurit — tohtorilakin nykyään kadun toisella puolen! — ja aivan sopivasti puuhaa seurakunnan ja naisyhdistyksen asioissa.

Sinä maaliskuisena aamuna Aimee-neiti talonsa rappusia lakaistessaan näki, miten vastapäisen kirjakaupan pitkään suljettuna ollut ovi avautui. Ulos astui kauppias itse, joka tervehti ystävällisesti, kuten hänen tapansa oli. Aimee-neiti nyökkäsi vastaan ja tunsi lämpimän ailahduksen sydämessään. Hän oli surrut vilpittömästi hyvän naapurinsa luultua kaatumista.

Hän näki, miten kauppias seisoi hetken katsellen ovessa olevaa pahaenteistä lappusta ”Suljettu toistaiseksi”. Sitten tämä irrotti paperin ja hyvin hitaasti repi sen pienenpieniksi palasiksi.

Samassa myymälästä juoksi ulos poika. Aimee-neidin muisti ei enää ollut aivan terävä nimissä, ja rouva Fleming paralla oli niin monta lasta, että hän aina sekoitti nämä, mutta hän arveli, että tämä oli pojista nuorin. Kauppias sai lapsen kiinni juuri ennen kuin tämä ehti kadulle, pyöräytti häntä ilmassa ja heitti sitten olalleen kuin säkin mennessään sisälle. Kuulaassa aamussa kaikui lapsen riemastunut kikatus ja pyyntö: ”Uudestaan, isä! Uudestaan!”

Aimee-neiti huoahti vähän ja vetäytyi kotinsa rauhaan. Mutta hän järkytti syvästi Lydia-sisartaan pohtimalla pitkin päivää ääneen, olisiko sittenkin ollut mukavaa päästä naimisiin.

Sisällä kaupassa Duncan laski Donaldin lattialle ja läimäytti tätä takamukselle.

-Muistaakseni teitä on kielletty tulemasta sekä myymälään että kadulle yksin, hän nuhteli. -Vai onko äiti muuttanut sääntöjä minulle kertomatta?

-Ei, Donald mutisi. Hän oli selvästi toivonut, että edellisillan villi ja vapaa meno voisi jatkua tänäänkin.

-Livistäpäs sitten sisälle, Duncan komensi.

Donald vetäytyi pettyneenä takahuoneen läpi hakeakseen lohtua Lancelotin seurasta.

-Minä olen pahoillani, että he ovat tottelemattomia, Betty sanoi surkeana. -Pelkään, että rouva Wallace on hemmotellut heitä sillä aikaa, kun olen palvellut kaupassa. Ja myönnän, etten itsekään aina jaksa pitää heille niin kovaa kuria kuin pitäisi…

-Kaikki on hyvin, Sappho, he ovat hienoja lapsia, Duncan sanoi heittäessään kädessään olleet paperinpalat roskakoriin.

Betty seurasi niitä katseellaan.

-Minä en osannut tehdä muuta kuin sulkea kaupan, hän tunnusti seuraavan rikoksensa. -Isäsi hoiti sitä melkein kolme viikkoa, mutta sitten minusta ei ollut…

-Eihän kukaan voinut vaatia sinulta sitä, Duncan sanoi lempeästi. -Syy oli minun. Meidän olisi pitänyt puhua asiat valmiiksi, niin että olisit tiennyt, mitä tehdä sellaisessa tilanteessa.

-Isäsi yritti puhua vakuutusasioista ja muusta, mutta minä en kestänyt kuunnella, Betty jatkoi tunnustuksiaan. -En voi koskaan enää moittia Alicea siitä, että hän niin kauan piti taloaan lyhyen avioliittonsa museona. Minä olisin museoinut kaupan samalla tavalla. En tiedä, koska olisin saattanut astua tänne. Enhän kestänyt edes yläkerran vaatekomeroa!

-Onneksi Ruth ei naulauttanut kiinni kokonaista huonetta, sen ovenkarmeissa olisi ollut suurempi uusiminen, Duncan huomautti puoleksi hymyillen, puoleksi liikuttuneena.

Mike Cameron oli edellisillan hälinässä marssinut taloon ja ketään edes tervehtimättä suoraan yläkertaan hohtimet kädessä. Hän oli kiskaissut pitkät naulat irti komeron ovesta, niin että ovipieli oli rusahdellut, ja pudottanut ne Duncanin käteen ilmoittaen, että tämä voisi kiinnittää ne kellonperiinsä litistyneen luodin viereen. ”Sillä jos mies välttyy kuolemalta tämän tuosta, sitä kannattaa jo vähän juhlia.”

Nyt Duncan katseli ympärilleen myymälässä. Hän näki, että Ruth ja Betty olivat yrittäneet kaikkensa, mutta hän näki myös, että näiden voimat olivat kuluneet päivästä toiseen selviämisessä ja kauppa oli ollut siinä vain välttämätön paha.

-Järjestelen täällä vähän ja yritän hoitaa tilaukset niin pitkälle, että saisit olla rauhassa niiltä jonkin aikaa, hän sanoi. -Ovatko valokuvausvälineet kunnossa?

-Kamerassa on jotakin vikaa — kuvista tulee sumeita, Betty sanoi.

-Katson, osaanko korjata sen. Jos en osaa, tilaan uuden. Duncanin ääni oli levollinen, aivan kuin hän olisi todella voinut suunnitella yrityksensä toimintaa tavalliseen tapaan.

He viettivät sen aamupäivän takahuoneessa käymällä läpi tilikirjoja, valokuvaamon varauslistaa ja muita kaupan papereita. Työ keskeytyi vähän väliä oven päällä olevan kellon kilistessä, sillä jatkuva ihmisvirta kävi myymälässä aivan kuin varmistamassa, että Duncan oli edelleen kotona. Koska harva viitsi tulla sisään ostamatta mitään, myynti oli huomattavasti korkeampi kuin moniin aikoihin.

Jäädessään taas kerran yksin kirjoituspöydän ääreen odottamaan, että Duncan palaisi jatkamaan paperisotaa, Betty sulki silmänsä unelmoiden. Hän kuuli kaupan puolelta Duncanin äänen, tämän naurahduksen, tutut askeleet. Pian Duncan tulisi takaisin, istuisi hänen viereensä, kiertäisi taas toisen kätensä hänen ympärilleen ja liikuttaisi toisen käden etusormea riviltä riville, kunnes he olisivat käyneet läpi kaikki nuo kauheat numerotiedot — mutta tänä aamuna Betty tajusi rakastavansa jopa numeroita, joiden ansiosta hän sai tekosyyn pysytellä nämä tunnit Duncanin lähellä.

-Onko tämä nyt laitaa, rouva Wallace sanoi moittivasti, kun lounaan jälkeen Duncan palasi myymälään ja Betty jäi kodin puolelle. -Aikooko hän viettää koko lomansa kaupassa?

-Missä sitten ellei siellä? Betty kysyi huvittuneena. -Sehän on hänen työnsä. Ette kai olettanut, että hän vain laiskottelee nämä kaksi viikkoa!

Duncan ei todellakaan laiskotellut lomallaan. Yhä vaaleammaksi muuttuvina alkukevään iltoina hän maalasi verannan kaiteen, hioi ulko-oven, oikaisi portinpylvään ja kiinnitti nurkkatorven. Pojat auttoivat häntä innoissaan, ja Faithkin uskaltautui uteliaana seuraamaan, mitä tapahtui.

Eräänä iltana Betty löysi Duncanin eteisen komerosta penkomasta hyllyjä.

-Missä minun vanhat työhousuni ovat? hän kysyi. -Lupasin katsoa Fergusin autoa, siitä vuotaa öljyä.

Betty ojensi kättään hyllyä kohti auttaakseen etsinnässä, kun muistikuva löi häneltä melkein jalat alta.

-Et sinä löydä housujasi täältä, hän mutisi. -Ruth sanoi niin.

-Ruth? Duncan katsoi hänen oudoksuen. Sitten hän käsitti. -Tarkoitatko, että tyttö…

-Tarvitsihan vanki vaihtovaatteet, ei hän voinut pyjamassa paeta. Ruskea villapaitasikin meni sen sileän tien.

Duncan huokasi ja nojasi käsiään hyllyn reunaan.

-En uskonut koskaan katuvani sitä, että toimme hänet Claymuirista, hän mutisi puoleksi itsekseen.

-Sitä me emme saa katua koskaan! Betty sanoi moittivasti. -Sinä kuulostat Alicelta, joka olettaa, että ihmisen täytyy ansaita onnensa elämältä!

-Oletin kuulostavani mieheltä, joka on menettänyt hyvät työhousunsa. Duncan puisti päätään. -No, sinä saat puolustaa minua rouva Wallacea vastaan, kun hän antaa minulle huutia öljyisistä vaatteista!

Betty jäi katsomaan hänen jälkeensä ja mietti, mistä muusta auton alla puhuttaisiin kuin vuotavasta öljystä. Hän toivoi, että Fergus olisi päässyt yli oudoista ajatuksistaan pikku Gordonin suhteen.

Niinä onnellisina, levollisina päivinä jopa uutiset rintamalta olivat toiveikkaampia. Saksalaiset ajettiin Sommessa taaksepäin, ja liittoutuneet valtasivat muuallakin uusia alueita. Samaan aikaan kuitenkin Venäjällä tapahtui suuria ja pelottavia asioita: keisari luopui vallasta ja perustettiin uusi hallitus.

-Mitä sinä sanot, saattaisiko meilläkin puhjeta vallankumous? Betty kysyi eräänä iltana, kun he lasten mentyä nukkumaan istuivat olohuoneessa ja Duncan oli lukenut ääneen uutisia Venäjältä.

-Muistaakseni esi-isäsi yrittivät sitä viimeksi vuonna neljäkymmentäviisi, mutta se ei oikein sujunut, Duncan sanoi.

-Minä totisesti toivon, että joku alkaa tutkia sinun sukuasi ja kaivaa sieltä esiin jonkun tulenkarvaisen jakobiitin, Betty puuskahti puoleksi tosissaan. -Sen jälkeen et voi enää sysätä kaikkea syytä minun esi-isieni niskoille!

Duncan nauroi.

-Jos se sinua ilahduttaisi, rakkaani, niin kaikin mokomin! Mutta vakavasti: me emme voi tietää. Venäjän kansaa on sorrettu vuosisatoja, ja se nousee silti. Mistäpä me voimme aavistaa, miten oma kansamme toimii, jos paine käy liian suureksi. Juuri sen tähden tällaisena aikana on huolehdittava siitä, ettei mikään levoton aines pääse leviämään.

Betty vavahti ja puristi sukkapuikkojaan hetken niin, että käsiin koski. Vaikka hän tiesi, että Duncan suojelisi Ruthia, häntä kauhistuttivat kaikki viittaukset ”levottomaan ainekseen”.

-Mitä sinä luulet, jatkaako Venäjän uusi hallitus sotaa? hän jatkoi toivoen, ettei Duncan huomaisi hänen pelästystään. -Tarkoitan, että miten meidän käy, jos Venäjä tekee rauhan ja Saksa saa keskittyä täysin länsirintamaan?

-Uusi hallitus tuntuu olevan koko lailla varovainen liikkeissään, Duncan sanoi rauhoittavasti ja taitteli lehden kasaan. -En minä usko, että se tekee mitään niin radikaalia. Eikä nyt puhuta tästä, jos sinä tulet levottomaksi. Mitä haluat minun lukevan seuraavaksi? Missä lehdessä olisi sinun kertomuksesi? En ole saanut nauttia niistä aikoihin.

-Ei missään, Betty sanoi hiljaa.

-Ei missään?

-En ole kirjoittanut mitään sen jälkeen, kun… Hän mietti hetken. -En varmaankaan sen jälkeen, kun sinä viimeksi lähdit.

-Siitähän on yli vuosi, Sappho!

-Niin on. Bettyn ääni oli hiljainen. -Silloin, kun olen ehtinyt istua alas, olen kirjoittanut kirjeitä, loppumattomiin kirjeitä sinulle ja perheelle ja ystäville ympäri maailman. Syksyllähän tietysti Ruth oli kaupassa, mutta sitten syntyi Grace, ja…

-Tule tänne. Duncan ojensi kätensä, ja Betty hylkäsi välittömästi sukankutimensa ja käpertyi tämän kainaloon. -En tarkoittanut moittia sinua. Teidän kotona olevien on kai vaikea käsittää millaista meillä on rintamalla — mutta yhtä vaikea meidän on käsittää, miten kovasti te teette työtä täällä.

-Minulta on tilattu kertomuksia, mutta en vain… en vain ole jaksanut, Betty kuiskasi.

Samassa takahuoneessa soi puhelin, ja Duncan nousi vastaamaan. Hän palasi kuitenkin melkein heti.

-Toimittaja taas, hän ilmoitti lyhyesti ja veti Bettyn uudelleen viereensä. -Koskahan ne väsyvät.

-Oma syysi, Betty sanoi huvittuneena. -Sinä järjestät lehdille liian herkullista kerrottavaa, jotta ne jättäisivät sinut rauhaan. Tällä kertaa ”Flanderin sankari” palaa kuolleista mukanaan merkittävää tietoa koko sodan kannalta!

-Minä tahtoisin vaihtaa pari sanaa sen toimittajan kanssa, joka tuon kirjoitti, Duncan mutisi ärsyyntyneenä. -Samoin kuin niiden, jotka saivat päähänsä sepittää minusta kaikki ne typerät muistokirjoitukset. Äiti näytti minulle niitä Edinburghissa, enkä oikein tiedä kenestä niissä kirjoitettiin, mutta ei minusta ainakaan!

Betty vavahti ajatellessaan noita mustakehyksisiä uutisia, joita ei ollut kyennyt itse lukemaan, mutta joita tiesi anoppinsa leikanneen irti.

-Onko sinulla nyt helpompaa… siellä… sitten kun palaat? hän kysyi hiljaa.

Duncan huokasi ja silitteli Bettyn hiuksia.

-Ehkä vähän, hän sanoi. -Kapteeni Graham on mies, jota voin todella kunnioittaa. Hänellä on aivot ja sydän — molemmat ovat yhtä tärkeitä. Hänen alaisuudessaan palveleminen on kunnia, ei velvollisuus. Mutta en voi väittää, että olisin muuten erityisemmin ilahtunut uudesta tähdestäni.

-Minkä tähden et? Betty kysyi, sillä salaa mielessään hän oli tavattoman ylpeä Duncanin luutnantinarvosta.

-Minä kuuluisin mieluiten miehistöön, Sappho. En tarkoita, että pelkäisin vastuuta, mutta minusta on jotenkin noloa päästä komentamaan muita vain sen tähden, että olen koettanut saada henkiriepuni säästymään koko matkan sakemannien linjojen takaa omien puolelle.

-Et sinä toissa syksynä ajatellut omaa henkiriepuasi, kun raahasit…

-Se oli eri asia, Duncan keskeytti. Hän ei vieläkään mielellään puhunut tuosta tapauksesta. -Ja vaikka edellisessä yksikössäni elämä oli aika surkeaa esimiesten puolesta, rivimiehet puhuivat minulle asioistaan avoimesti ja tiesin, että saatoin luottaa heihin vaikka kuinka pahassa paikassa. Mutta en tiedä, miten minulle käy luutnanttina ja uudessa joukkueessa.

-Sinähän sanoit, että siellä on nyt myös Fort Williamin poikia, Betty muistutti. -Eikö ole helpompi, kun ainakin osa on tuttuja?

-Ei se ole helpompi. Juuri sen tähden minua hirvittääkin! Mikä minä olen määräämään miehiä, joita olen palvellut kaupassa ja joiden kanssa istunut kirkossa? Elleivät he luota minuun, ota minua todesta, jälki voi olla kauheaa. Jos he pokkuroivat ja kyräilevät enkä saa heihin yhteyttä, minä en selviä. Sillä en minä kykene antamaan määräyksiä millekään kasvottomalle massalle, Sappho. Minun pitää antaa ne ihmisille. Vaikka helpompi olisi tietysti komentaa kuolemaan massaa kuin ihmisiä...

Betty tunsi, miten Duncanin oikea käsi hänen ympärillään vapisi, ja hän painautui tiukemmin tätä vasten.

-Eiväthän ne olisi tehneet sinusta luutnanttia, elleivät ajattelisi, että pystyt siihen, hän kuiskasi.

-Ehkä ne vielä katuvat, kun huomaavat totuuden, Duncan hymähti. -Minä olen nimittäin vähän huono karjumaan alemmilleni ja komentamaan sotilaspalvelijaa sytyttämään savukkeeni!

Bettyltä pääsi tirskahdus.

-Sellaistako siellä on? hän kysyi sitten vakavoituen. -Olethan sinä kirjoittanut, mutta…

-Ei toki aina, Duncan kiirehti oikaisemaan. -On upseereja, jotka todella johtavat joukkoja edestä, ja heitä kunnioitetaan. Mutta kovin moni on saanut arvonsa pelkästään syntyperänsä vuoksi, ilman minkäänlaista kokemusta tavallisen rivimiehen arjesta. Vain harva on edennyt onnenkantamoisen kautta, kuten minä, saati vuosia tehnyt työtä asemansa eteen, kuten veljesi Davy, ja tietää jokaisen astumansa askelman edut ja ongelmat.

Betty aikoi korjata, että tuskin Duncanin sotilasarvoa saattoi sentään ”onnenkantamoiseksi” kutsua, mutta oli sittenkin hiljaa. Mitäpä hän tiesi armeijasta!

-Tässä minä nyt kuitenkin olen, enkä muuta voi, Duncan jatkoi vähän huvittuneesti. -Ja moni muu, jota raastaa epätoivoinen kunnianhimo, jäi nuolemaan näppejään. Näin se maailma joskus toimii. Mutta puhutaan nyt jostakin muusta, rakkaani. Oliko niin, että Eliza lopettaa Naisopiston tänä keväänä?

-Valitettavasti, Bettyltä lipsahti. -Hänellä olisi hyvä olla jotakin tekemistä. Hän ei viihdy kotitöiden parissa, eikä hänellä toisaalta ole minkäänlaista opillista kunnianhimoa. Hän hakee koko ajan jotakin suurempaa, jännittävämpää. En tiedä, miten äiti pärjää hänen kanssaan, kun hän tulee kotiin.

-Olen pitänyt Elizaa aina iloisena ja kilttinä pikkutyttönä, Duncan sanoi. Hänen nuorin kälynsä oli ollut hänen lemmikkinsä siitä pitäen, kun tämä oli viisivuotiaana kysynyt tuolloin vielä hyvän tuttavan ominaisuudessa Kuusikukkulalla käyneeltä Duncanilta, aikoiko tämä naimisiin Bettyn kanssa.

-Iloinen hän kyllä on, ja kilttikin varmasti, mutta niin hirvittävän levoton! Betty huokasi. -Jos hän saisi elää tyttövuosiaan rauhan aikana, kuten minä sain, kaikki olisi hyvin. Hän kävisi tanssiaisissa ja kutsuilla ja seurustelisi kylän poikien kanssa ja sitten tapaisi jonkun ja rauhoittuisi ja menisi naimisiin. Mutta nyt ei ole tanssiaisia ja kutsuja ja poikia! On vain sotaa ja kaatuneita ja invalideja ja työtä ja säästäväisyyttä.

-Ehkä Eliza kypsyy vastuuseen vähän hitaasti, mutta eiköhän se ajan myötä tapahdu, Duncan koetti lohduttaa. -Itse asiassa mietin, voisimmeko vähän auttaa siinä.

-Mitä tarkoitat?

-Ota hänet tänne, kun hän palaa Edinburghista. Auttakoon rouva Wallacea taloudenpidossa tai sinua kaupassa tai menköön apusisarkurssille kuten Ruth tai hoitakoon lapsia. Kyllä, kuulin sinun sanoneen, ettei hän tahdo tehdä arkitöitä. Mutta joskus ne ovat mieluisampia vieraassa paikassa kuin kotona oman äidin komenneltavana.

-Minä suunnittelin sitä jo viime kesänä, Betty sanoi hiljaa. -Mutta en tohtinut — Ruthin tähden — pelkäsin, että hän uskoutuisi Elizalle saksalaisesta, ja Eliza parka ei ole luotu pitämään salaisuuksia!

-En usko, että Ruth tekee sitä. Tuskin hän on puhunut asiasta edes Bobbylle tai muille ystävättärilleen. Joku olisi kyllä kielinyt.

-Ei hänellä ole enää paljon ystävättäriä, Betty muistutti. -Bobbylla on niin paljon työtä, kun Will on rintamalla, ja Floran aika menee kohta vauvan kanssa, ja Caitlin Bell on lähtenyt etelään ammustehtaaseen, ja Victoria Smith on äitinsä kanssa yhtä lailla etelässä…

-Ruthinkin piti lähteä etelään. Lontoolaiseen teatterikouluun, muistatko?

-Minä toivon sitä yhä, Betty kuiskasi.

-Jos Yhdysvallat liittyy meihin… Duncan vaikeni hetkeksi. -Joskus tuntuu, että kun vain tietäisi, milloin tämä päättyy, jaksaisi paremmin!

Betty puri huultaan. Hän olisi tahtonut tarttua päiviin, pitää niistä kiinni, hidastaa niiden kulkua nyt, kun Duncan oli kotona. Mutta se ei ollut mahdollista. Nuo aluksi niin ihanan pitkiltä tuntuneet kaksi viikkoa olivat lipumassa ohi kuin ajatus.

-Tule, Duncan sanoi ja nousi. -Mennään ylös katsomaan lapsia.

10 kommenttia:

  1. Anteeksi tämän luvun julkaisun viivästyminen! Blogger laittaa automaattisesti ajastukseen sen kellonajan, jolloin tekstin on syöttänyt, ja vaikka yleensä aina koetan muistaa vaihtaa sen klo 10:ksi, tällä kertaa oli tullut joku bugi. Toivottavasti luku oli odottamisen arvoinen. :)

    VastaaPoista
  2. Kumpa Duncan ei lähtisi enään sotaan.... Vaikka tapahtumien perusteella tiedän ettei Duncan kuole.
    :-)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi sentään, ei luutnantilla oikein taida olla vaihtoehtoja! (Etkä sinä varmaan osaisi ajatella Duncania jäämässä kotiin, kun muut lähtevät. Velvollisuus, näethän. :) )

      Poista
  3. Onkohan Duncanin seuraavallakin lomalla lapsia lisää.... ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No mutta hyvänen aika, sellaistahan me emme pohdi... :)

      Poista
  4. Mitähän Miriamille kuuluu, ja Davylle? Ja Jennielle..... :/ Onneksi kumminkin sota on loppua kohti menos

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niimpä. Mitenköhän Carlie ja Jennie pärjäilevät?

      Poista
    2. Joskus aivan kauhistaa ajatella, miten kärsivällisiä tuon ajan ihmisten täytyi olla. Meidän, jotka olemme oppineet saamaan heti vastauksen sähköpostiin tai tekstiviestiin tai vastaavaan on melkein mahdotonta käsittää, millaista oli vain odottaa viikko, kuukausi, vuosi toisensa jälkeen - kirjettä tai edes jotakin tietoa!

      Poista
    3. Älä muuta viserrä!!
      Niin, jäi sanomatta että tosi kiva alku täs kappalees :) Hauska kun naapuritkin vähän pääsee näkyville :)

      Poista
    4. Kiitos! Ulkopuolinen näkökulma on aina hyväksi, ja Stevensonin neidit tahtovat jäädä vähän syrjään...

      Poista