maanantai 1. joulukuuta 2014

57. Eron aamu

 
Satoi, kun Betty käveli kotiin asemalta. Hän oli siitä melkein iloinen. Kukaan ei pysähtynyt puhelemaan hänen kanssaan, kaikki kiiruhtivat määränpäähänsä sateenvarjon suojissa tai takinkaulukset pystyssä. Ja oman varjonsa turvissa hän saattoi antaa kyynelten vuotaa toivoen, että ne näyttäisivät sadepisaroilta.

Duncan oli ensin ehdottanut, ettei kukaan saattaisi häntä junalle.

-Osaan asemalle itsekin, enkä tahtoisi jättää sinua sinne yksinäsi, lapsista puhumattakaan, hän oli sanonut. -Haluaisin muistaa teidät kotiportilla — kuten lapset olivat silloin, kun tulin.

Betty oli kuitenkin pitänyt päänsä. Hän ei aikonut luopua siitä puolituntisesta, jonka saisi vielä olla Duncanin kanssa saattamalla tätä. Nyt hän melkein katui itsepäisyyttään. Jos hän olisi saanut jäädä verannan katon suojaan vilkuttamaan, pitää lapset ympärillään, nähdä Duncanin nostavan kättään ja katoavan kulman taakse. Jos hän olisi voinut kuvitella, että tämä vain lähti käymään kaupungilla, palaisi kohta, kertoisi terveisiä tuttavilta!

Mutta sen sijaan hän oli suudellut Duncania taas halkopinon vieressä makasiinin katoksen suojassa, yrittänyt hymyillä kouristuksenomaisesti kuten tämäkin, puristanut tämän sormia viimeiseen asti kunnes heidän oli ollut pakko irrottaa otteensa toisistaan. Hän oli seissyt laiturilla sateen piiskatessa varjon pintaa ja nähnyt, miten Duncan nousi vaunuun, miten tämä etsi paikan siltä puolen josta näki vielä asemalle.

Sitten Duncan oli yhtäkkiä noussut penkiltä, avannut ikkunan, ja Betty oli juossut vaunun vierelle kuten edelliselläkin kerralla. Suuren mustan sateenvarjon suojassa he olivat suudelleet vielä kerran, eikä Betty ollut välittänyt vähääkään siitä, että epäilemättä sekä vaunussa istuvat sotilaat että asemalla olevat siviilit pitivät luutnantti Flemingiä ja hänen vaimoaan lapsellisina, kun nämä käyttäytyivät kuin vastarakastuneet.

Irrottautuessaan vihdoin vastahakoisesti Duncanin otteesta, jottei asemapäällikön tarvitsisi taas tulla häntä nuhtelemaan, Betty oli nähnyt Shona Saundersin sateenvarjoineen vähän matkan päässä. Ross Saunders oli ollut lomalla ja palaisi yhtä lailla nyt takaisin, Duncanin alaiseksi, jos Betty oli oikein käsittänyt. Nyt hän katsoi Shonaan kuin yhteisymmärrystä ja myötätuntoa hakien, mutta tämä käännähti äkkiä kannoillaan ja lähti, vaikka juna vielä seisoi asemalla.

Ja sitten veturi oli viheltänyt, höyrypilvi puuskahtanut näkyviin. Juna oli mennyt. Taas. Se oli vienyt Duncanin. Taas. Montako kertaa vielä? Loppuisiko tämä koskaan?

-Luulen kyllä, että pääsen lomalle tämän jälkeen säännöllisemmin, Duncan oli lohduttanut. -Olen oppinut läksyni, käyttäydyn ihmisiksi, ja asemani on muutenkin toinen.

Kumpikin tiesi, ettei hän saisi lomaa parhaassakaan tapauksessa vähään aikaan. Ja sitä ennen saattaisi tapahtua mitä vain.

Kunpa Duncan pääsisi edes turvallisesti perille! Saksalaisten sukellusveneiden armada oli muuttanut Britannian eristyneeksi saarekkeeksi, jonne oli vaarallista pyrkiä ja josta oli yhtä vaarallista pyrkiä pois. Kunpa hän olisi varovainen rintamalla! Kunpa…

Nyyhkytys purkautui Bettyn huulilta, ja hänen oli pakko vetäytyä pieneen kujanteeseen itkemään hetkeksi. Yhtäkkiä hän katui sitäkin, että oli käskenyt rouva Wallacea pitämään Lancelotin sisällä, jottei se ympäri kaupunkia juoksennellessaan kuraisi itseään ja sitä myöten koko taloa. Edellisellä kerralla hänellä oli sentään ollut koira seuranaan kotimatkalla!

Sade hakkasi sateenvarjon mustaa pintaa, savinen vesi valui kadulta hänen kengilleen. Vaistomaisesti Betty astui sivuun säästääkseen jalkineita. Nahkaa ei ollut enää saatavissa sillä tavalla kuin ennen.

-Minun pitää jaksaa, minun pitää olla reipas, en saa pelästyttää lapsia, hän mutisi sitten itsekseen kuin rukousta. -Minun pitää olla Duncanin arvoinen!

Hän hengitti syvään kosteaa, raakaa kevätilmaa, jossa oli väkevä mullan tuoksu. Jos Rose jaksoi — jos Lillian jaksoi — hänen piti ymmärtää olla valittamatta!

Koivurannassa oli oudon hiljaista, kun Betty tuli sisään ravisteltuaan sateenvarjostaan enimmät vedet. Stuart, Archie, Donald ja Faith makasivat vierekkäin olohuoneen matolla, ja Stuart luki sisaruksilleen. Archie osasi kyllä lukea jo itse, mutta tahtoi mielellään kuunnella veljeään, kuten oli kuunnellut koko ikänsä. Betty huokasi kiitollisena ajatellessaan reipasta esikoistaan, joka auttoi pienempiä sisaruksia unohtamaan hetkeksi isän lähdön.

Keittiössä rouva Wallace rupatteli Gracelle, joka vastasi omalla kielellään. Ruth oli ollut yövuorossa ja nukkui nyt.

-Hyvä tavaton, millainen koiranilma! Laitan teille teetä, rouva Wallace sanoi, kun Betty ilmestyi kynnykselle, aivan kuin tämä olisi ollut tulossa naapurista eikä saattamasta Duncania taas sotaan. -Saatte kuolemantaudin ellette juo lämmintä.

-En ehdi, Betty mutisi. -Minun pitää… avata kauppa.

-Voi rouva kulta!

-Täytyyhän minun! Kuka muu sen tekisi?

Rouva Wallace näytti epätoivoiselta.

-Mitä varten te annatte Ruthin olla sairaalassa, hän sanoi moittien. -Niin kipeästi kuin häntä tarvittaisiin täällä!

-Häntä tarvitaan siellä kipeämmin, Betty muistutti terävästi. -Tohtori sanoi, että taas on pari hoitajatarta lähtenyt mantereelle.

-No, en tietystikään tarkoittanut, etteivätkö pojat siellä kaukana tarvitsisi heitä — mutta… Rouva Wallace huoahti. -Ruth sanoi, että kerran Euroopassa sodittiin sata vuotta.

-Niistä ajoista on pitkä, Betty hymähti.

-Mutta voihan se tapahtua uudestaan. Ajatelkaa, rouva, jos tämä sota ei milloinkaan pääty! Ei ainakaan meidän elinaikanamme! Ajatelkaa, jos ne vievät jonakin päivänä vielä Prinssin ja Archien ja Donaldin…

-Älkää puhuko pötyä! Tietysti se päättyy. Ehkä piankin. Meidän pitää vain jaksaa uskoa, Betty sanoi enemmän itselleen.

Rouva Wallacen kasvot järähtivät yhtäkkiä.

-Voi rouva Fleming! Ja hän kätki kasvonsa esiliinaan. -Minä en jaksa enää!

Järkytykseltään Betty ei saanut sanotuksi yhtään mitään. Oli hän toki nähnyt rouva Wallacen itkevän aiemminkin, mutta ei tuolla tavoin, ei noin epätoivoisesti, ei edes silloin, kun he kuulivat Titanicin uponneen.

-Rouva Wallace… hän lopulta sopersi. -Mitä te nyt. Eihän ole mitään hätää. Istukaa toki alas. Jos minä kaadan teille teetä?

Hän huomasi touhuavansa samalla tavalla kuin rouva Wallacella oli tapana silloin, kun tämä yritti lohduttaa häntä.

-Tietysti meidän pitää uskoa tulevaisuuteen, Betty jatkoi, vaikka ei saanut vastaukseksi kuin nyyhkytystä esiliinan suojista. -Oikeus ja totuus voittaa, tiedättehän te sen. Eräänä päivänä sota on ohi, ja miehet tulevat kotiin, ja kaikki on taas kuten ennenkin. Ja kun me nyt jaksamme taistella voittoon, ei tämän jälkeen enää tule sotia, ei kukaan vie koskaan Stuartia ja Archieta ja Donaldia mihinkään…

-Voi rouva Fleming kulta… Rouva Wallace koetti hillitä itseään. -Minä… minä olen vain niin onneton!

-Mutta hyvänen aika… Betty tajusi, että kirjakaupan avaaminen saisi nyt odottaa, ja veti itselleen tuolin. -Mitä on tapahtunut? Onko jokin hullusti?

Kesti vielä hyvän tovin, ennen kuin rouva Wallace rauhoittui. Kuten monet sellaiset ihmiset, jotka eivät yleensä joudu mielenliikutusten valtaan, hän oli täysin voimaton hillitsemään itseään, kun sellainen hänet kerran voitti.

-Minä… olen kauhean pahoillani, rouva kulta, mutisi rouva Wallace ja pyyhki silmiään. -En ollenkaan käsitä, mikä minuun meni. Ei kai pienokainen pelästynyt?

-Ei toki, Betty sanoi, sillä Grace oli keskittynyt leikkimään maton hapsuilla. -Voinko minä olla jotenkin avuksi?

-Tekö — minulle! Minunhan pitäisi…

-Rouva Wallace, ei ihminen ole kone. Ihminen tuntee, hän väsyy. Teilläkin on siihen oikeus.

Rouva Wallace etsi epätoivoisesti mutta turhaan nenäliinaa esiliinansa taskuista, ja Betty ojensi hänelle omansa. Niistettyään hän alkoi vähitellen rauhoittua.

-Minä olen liian vanha tällaiseen, hän mutisi. -Liian vanha kaikkeen.

-Mitä te nyt!

-Tottahan se on. Rouva Wallace tuijotti nenäliinaa, jossa oli kevyt mintun tuoksu. -Te olette monta kertaa tämän sodan aikana sanonut, miten erilaista nuoruutta saitte viettää verrattuna — vaikka nyt Ruthiin.

-Niin olen, Betty sanoi haikeasti.

-Minä olen katsellut teitä ja kauppiasta nämä kaksi viikkoa. En minä tietystikään tahtonut olla utelias, rouva kulta, ymmärrättehän, mutta sitä sattuu näkemään ja kuulemaan helposti kaikenlaista…

-Niin? Betty sanoi ja kohotti kulmakarvojaan lievän varoittavasti.

-No mihin minä silmäni olisin pannut! Rouva Wallacen äänessä oli yhtäkkiä tuttua terää, joka tuntui helpottavalta. Sitten hän jatkoi hiljaisemmin: -Te olette niin kovin onnellisia yhdessä.

-Kyllä, sitä me olemme. Betty räpytteli silmiään, hän ei tahtonut puhjeta taas itkuun.

-Minä vain ajattelin… Äh, mitä te nyt mahdatte minusta ajatella!

-Koettakaa, Betty ehdotti.

-Minä vain ajattelin… Rouva Wallace aukoi ja sulki suutaan hetken, kuin olisi miettinyt, sanoisiko lauseen loppuun vai ei. -Lachlania.

Keittiöön laskeutui hetkeksi syvä hiljaisuus. Sen keskeytti vain Grace, joka alkoi kiljahdella, ja Betty kumartui ottamaan lapsen syliinsä.

-Miestänne? hän sanoi typertyneenä, aivan kuin rouva Wallacen tuttavapiiriin olisi kuulunut tusinoittain Lachlan-nimisiä.

-Niin. Rouva Wallace tuntui epäröivän, ennen kuin toisti: -Miestäni.

Betty viihdytti hetken Gracea saadakseen aikaa järjestää ajatuksensa. Hän ei aikonut antaa romanttisen mielikuvituksensa innostua nyt liikaa ja pelästyttää rouva Wallacea.

-Sehän on varmaankin hyvä asia, hän lopulta sanoi epäröiden.

Rouva Wallacen itkuisuus muuttui yhtäkkiä hersyväksi nauruksi.

-Voi rakas rouva Fleming, minä sitten pidän teistä! hän puuskahti. -Hyvä asia? Sitä en tiedä. Mutta ensimmäisen kerran minusta ei tuntunut — ahdistavalta — ajatella, että hän on tässä samassa kaupungissa.

Betty ei tohtinut sanoa enää mitään, nyökkäsi vain.

-Kun minä katsoin teitä ja kauppiasta… Minun täytyy tunnustaa, että olin kade. Minä, vanha ihminen! Rouva Wallace puisti moittien päätään. -Älkää nyt naurako minulle, rouva kulta, mutta tuntuisi mukavalta, jos joku välittäisi ja huolehtisi sillä tavalla kuin kauppias teistä. Ja jos saisi olla jollekin hellä ja lempeä, kuten te kauppiaalle.

-Tietenkin se tuntuisi mukavalta! Betty huudahti. -Mitä nauramista siinä olisi!

-Minä olen vain yksinkertainen naisihminen, jonka elämä alkaa kääntyä ehtoopuolelle. Ei minun pitäisi miettiä tällaisia.

-Höpsis, Betty sanoi. -Ei missään sanota, että tällaiset asiat kuuluisivat vain nuorille. En minäkään ole enää niin nuori!

-Kyllä te olette. Rouva Wallace hymyili haikeasti. -No, nyt olen lörpötellyt kyllikseni. En tiedä, mikä minuun meni. Varmaankin kauppiaan lähtö ja kaikki… Oletteko varma, ettette halua teetä?

Betty antoi periksi.

-Olkoon menneeksi yksi kupillinen, hän sanoi. -Mutta kuulkaahan… Oletteko te puhunut miehenne kanssa sen aamun jälkeen, kun hän tuli Fort Williamiin?

-En, ellei minun ole ollut pakko.

-Ehkä teidän pitäisi?

Rouva Wallace läikäytti kuumaa vettä pöydälle.

-Niinkö te arvelette? hän kysyi hiljaa.

Betty hymyili viattomasti.

-Ei hän sen tähden tullut Fort Williamiin, että vuokrahuone asemalla tai apumiehen paikka Armstrongilla olisi häntä houkutellut!

Ja niin sinä kauheana, kummallisena aamuna Betty sai nähdä, miten rouva Wallace lehahti hehkuvan punaiseksi kuin nuori tyttö.

6 kommenttia:

  1. Ohoo, mikäs rouva Wallacella on? ;) Hienoa jos tiet yhtenevät jälleen.
    Luin tänään 6 lukua putkeen ja kun luettelossa seuraavan luvun alussa vilahti Sappho, pään ylle leimahti kysymysmerkki... Täytyy sanoa, etten tiedä, olisinko jaksanut seurata tarinaa täysillä ilman Duncania :) Kiitos!! <3 <3 Ja Blumenthalille myös ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Rouva Wallacessa on pehmeä puolensa, vaikka toisin saattaisimme kuvitella!

      Oli vähän riskialtista antaa Duncanin aloittaa kirjeensä sillä tavalla, sillä arvasin jonkun useampaa lukua kerralla lukevan huomaavan sen liian aikaisin. Mutta jos hän olisi aloittanut varsinkin tässä tilanteessa "rakas Betty", olisimme varmaan kaikki epäilleet, että isku päähän aiheutti hänelle persoonallisuusmuutoksia. :)

      Olen tässä vuosien mittaan tullut huomaamaan, että Duncanilla on oma vankka ihailijakuntansa, yhtä vankka kuin Bettyllä. Siksi hän saa varsinkin tässä kirjassa yhä enemmän suunvuoroa...

      Poista
  2. Kamala eronhetki mutta ihanasti kuvattu... Ja jee, saadaanko uudet "häät" rouva ja herra Wallacelle :) Tosi hieno kevätsateen kuvaus muuten.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Eikös Kauniissa ja rohkeissa harrastettu niitä vihkivalojen uusimisia? :) Eronhetkiä on aina vaikea kuvata, varsinkin kun ne toistuvat ja toistuvat...

      Poista
    2. Onkohan ennen vanhaan uusittu valoja? :)

      Poista
    3. Jotenkin ei ihan istu pastori Morrisonin tyyliin... :D

      Poista