tiistai 2. joulukuuta 2014

58. Elämä voittaa

 
Seuraavina viikkoina arkipäivät seurasivat toistaan. Kun niiden harmaus alkoi käydä Bettyn voimille, hän muistutti itseään siitä, miten olisi saattanut olla, jos talven uutinen Duncanista olisi ollut totta. Hän päätti sisukkaasti kestää mitä tahansa, kunhan vain tietäisi Duncanin olevan elossa.

Duncan kirjoitti säännöllisesti ja usein. Toisinaan postinkulussa oli ongelmia ja Betty saattoi saada kaksi kirjettä yhtä aikaa pidemmän tauon jälkeen tai uudemman kirjeen ennen vanhempaa, mutta hän ei välittänyt siitä. Niin kauan kuin kirjeitä vain tuli, hän oli onnellinen.

Pitkänäperjantaina Yhdysvallat liittyi sotaan. Uutisen kuullessaan Betty mietti, mitä Jamie mahtoi siitä ajatella — tämähän oli pitänyt amerikkalaisia järkevinä, kun nämä ymmärsivät pysytellä sivussa.

Rouva Wallacen mielipidettä sen sijaan ei tarvinnut arvailla.

-Jenkit! hän tuhahteli ja kalisteli kattiloitaan. -Aivan kuin me emme pärjäisi hunneja vastaan ilman, että heidän tarvitsee tulla väliin sotkemaan!

-Emmehän me oikein pärjääkään, Ruth sanoi rehellisesti. -Kohta kolme vuotta me olemme koettaneet murtaa saksalaisten linjoja siinä onnistumatta. Me tarvitsemme apua.

-Höpö höpö! äyskäisi rouva Wallace. -Ranskalaisista ei tietysti ole koskaan ollut mihinkään, ja venäläisillä on kädet täynnä vallankumoustaan, mutta onpa se nyt kaunista, että rehellinen kunnon brittiarmeija tarvitsisi uudisraivaajia auttamaan muutaman hunnin karkottamisessa!

Ruth avasi suunsa sanoakseen jotakin, mutta Betty nosti varoittavasti sormen huulilleen. Rouva Wallace oli ollut aivan erityisen pahantuulinen Duncanin lähtöpäivän jälkeen, jolloin hän oli tullut paljastaneeksi Bettylle erinäisiä ajatuksiaan, aivan kuin hän olisi kiukkuamalla koettanut pyyhkiä silloiset sanansa pois.

Lapset kävivät sitä levottomammiksi, mitä pidemmälle kevät eteni. Betty ymmärsi kyllä, että talvi oli ollut heillekin vaikea. Ensiksi oli sanottu, ettei isä tule enää koskaan kotiin — sitten tämä oli kuitenkin palannut — ja taas kahden viikon kuluttua lähtenyt pois. Samaan aikaan äiti vietti kaiket päivät kaupassa, jonne ei saanut mennä ilman lupaa, ja Ruth oli joko töissään tai nukkumassa.

Vaikka Duncan yhä uskollisesti liitti jokaiseen Bettyn kirjeeseen oman kirjelipun lapsille, vaikka rouva Wallace epäilemättä suostui näiden kaikkiin pyyntöihin Bettyn selän takana ja vaikka Betty koetti iltaisin jaksaa ja ehtiä olla näiden seurassa, lapset selvästi kokivat tulleensa jollakin tavalla petetyiksi. Itse Prinssi johti joukkonsa tottelemattomuuksien ja pahantekojen kapinaan, joka valitettavasti kukistettiin yhtä tehokkaasti kuin hänen kaimansa yritykset aikanaan.
”Pelkäänpä, että minusta ei ole kasvattajaksi”, Betty kirjoitti pahoillaan Duncanille. ”Kun nuhteet ja aresti eivät auttaneet, annoin tänään vitsoja Stuartille ja Archielle, ja sen jälkeen itkin yhtä katkerasti kuin hekin. Rouva Wallace on sitä mieltä, että hemmottelen lapset pilalle, ja keitti näille sitten kaakaota.”
Ruth oli yhä hiljainen, mutta tuska ja syyllisyys oli kadonnut hänen katseestaan sen jälkeen, kun tieto Duncanin pelastumisesta oli tullut. Sen tilalle oli syttynyt taas hiljainen kaipaus, joka sai Bettyn vapisemaan. Hän oli syvästi kiitollinen siitä, ettei Duncan ollut hiiskahtanut tytölle kohtaamisestaan Blumenthalin kanssa eikä siten lietsonut tässä turhia toiveita. Terveisiä! Kuka tahansa saattoi lähettää terveisiä mitään ajattelematta, mutta Ruth parka olisi tietysti kuvitellut lauseeseen ties mitä sivumerkityksiä.

Saksalaisten miinat ja sukellusveneet jatkoivat tuhojaan merellä ja lentokoneet Lontoossa, ja Ranskan rintamalta kuului tietoja uusista taisteluista. Stuart oppi ääntämään sellaiset nimet kuin Vimy, Scarpe, Champagne ja Arras, ja katsomaan karttakirjasta Brasilian, Kuuban ja Panaman sijainnin, kun nämä julistivat Saksalle sodan Yhdysvaltain vanavedessä.

-Olenko minä vahva poika, äiti? Stuart kysyi Bettyltä eräänä kuulaana toukokuun alkupuolen iltana, kun tämä oli laittamassa lapsia nukkumaan.

-Olet tietysti, kultaseni, Betty sanoi. -Sinähän jaksat kantaa täyden kananruoka-astian kanakopille asti.

-Mutta jos Archie ja Don ja vielä Faithkin kävisivät kaikki minun kimppuuni, he varmasti voittaisivat minut, vaikka ovat yksittäin pienempiä? Stuart jatkoi.

-Hyvä tavaton, Betty naurahti, -miksi sinä moista pohdit? En minä tiedä, älkääkä ainakaan kokeilko, miten siinä kävisi!

-Minä vain ajattelin, että jos meitä on tarpeeksi monta saksalaisia vastassa, niin ehkä sota pian loppuu ja isä tulee kotiin, poika sanoi haikeasti.

Betty kumartui suutelemaan hänen punaisia hiuksiaan.

-Meidän pitää toivoa niin, hän kuiskasi.

Lapset olivat sinä iltana kovin levottomia. Enimmät kiukun ja tottelemattomuuden puuskat olivat hiljentyneet, mutta Betty ei tahtonut päästä pois lastenkamarista, kun kaikilla neljällä oli vuorotellen hänelle asiaa.

-Nyt te laitatte silmät kiinni ja nukutte, hän sanoi lopulta lujasti ja nousi jakkaraltaan. -Ette kai tahdo minun kirjoittavan isälle, että yritätte tahallanne aiheuttaa äidille pahaa mieltä!

Hän tunsi uhkauksensa raukkamaiseksi, mutta se tepsi. Faith veti peiton nenäänsä asti, Archie käpertyi kerälle teddykarhuineen, Donald halasi tyynyään ja Stuart risti kätensä pään taakse. Viimeisimmän seikan Betty tiesi merkitsevän sitä, että nukkumisen sijaan poika mietiskelisi mieltään askarruttavia asioita ja palaisi niihin seuraavana päivänä, mutta pääasia oli, että lastenkamarissa oli vihdoinkin hiljaista.

Makuuhuoneessa Grace nukkui rauhallisesti pikku vuoteessaan. Betty kumartui lapsen yli ja silitti tämän poskea varoen.

Suoristautuessaan hänen oli tartuttava lujasti kiinni vuoteen laidasta, sillä huone pyörähti hänen silmissään.

-Hyvä tavaton, hän kuiskasi itsekseen hymyillen ja kyyneleet silmissä, sillä pyörrytyskohtaus vahvisti sen, mitä hän oli jo aavistanut. -Voi hyvä tavaton!

Kesti hetken, ennen kuin talo ja tavarat asettuivat taas vakaasti paikalleen. Sen tapahduttua Betty otti hartiahuivinsa ja hiipi makuuhuoneen pikku parvekkeelle.

Illan valo oli ihmeellinen, se kajasteli vihreän hunnun peittämien koivunoksien lomasta, se sai Loch Linnhen aallot kuvastamaan mitä ihmeellisimpiä sadun sankareita, se teki taivaasta kirkkaan ja vuorista purppuraiset.

Tohtorilassa oli jo hiljaista, vain Fergusin työhuoneessa paloi vielä lamppu. Smithien tyhjä talokin vaikutti tänä iltana jotenkin toiveikkaalta, vaikka sitä ympäröi edelliskesänä villiintynyt puutarha.

Betty kietoi kädet ympärilleen ja sulki silmänsä. Hänen järkensä sanoi, ettei kuudes lapsi millään tavalla helpottaisi hänen elämäänsä näissä oloissa. Mutta ensimmäisen kerran sen talven jälkeen, jolloin oli menettänyt vauvan, hän suhtautui tällaiseen uutiseen rohkeasti, riemuissaan, vailla pelkoa. Ensimmäisen kerran sen talven jälkeen hän oli todella toivonut tätä — taikauskoisesti, se oli myönnettävä. Duncan oli tullut kotiin sekä Faithin että Gracen synnyttyä, vaikka toisin oli jo luultu. Hän tulisi kotiin myös tämän pienokaisen tähden!

-Onkohan se taas poika, Betty sitten huokasi itsekseen. -Tyttöjen aikana oli niin helppoa, jaksoin niin hyvin. Toivottavasti en nyt pyörtyile ja voi pahoin koko aikaa, sillä kuka silloin hoitaa työt!

Samassa hän kuuli askeleita rantatieltä ja näki Ruthin palaavan kotiin iltavuorostaan sairaalasta.

Kuluneiden kuukausien aikana Betty oli tuntenut olonsa kiusalliseksi kahdestaan Ruthin kanssa. Hän ei kestänyt nähdä tämän katseessa sen enempää syyllisyyttä kuin toivoakaan, ja siksi oli parempi pysytellä erillään tai sitten suuremmassa seurueessa.

Mutta tuona iltana, jolloin uusi elämä tuntui voittavan kaiken pelon ja pimeyden, Betty ei osannut enää tuntea niin. Hän palasi sisään, varmisti Gracen yhä nukkuvan ja kiiruhti alakertaan.

-Minä luulin, että olet jo levolla, Ruth sanoi vähän hämmästyneenä. Hän oli aikonut laittaa itselleen teetä niiden voileipien painikkeeksi, joita rouva Wallace oli jättänyt hänelle kaappiin.

-Ei näin ihanana iltana malta nukkua, Betty sanoi. -Saanko istua seuraasi?

-Sinun keittiösihän tämä on.

Ruth ei ehkä tarkoittanut olla pisteliäs, mutta Betty huokasi itsekseen.

-Miten sairaalassa meni? hän kysyi lempeästi, kun he istuivat pöydän ääressä teekupilliset edessään.

-Tavalliseen tapaan. Ruth mutusteli leipäänsä ja katseli ulos ikkunasta. Sitten hänkin tunsi tarvetta rauhantunnusteluihin. -Kuinkahan kauan Smithien talo on tyhjillään?

-Toivottavasti Mary saisi siihen vuokralaiset edes täksi kesäksi. On niin ikävää, jos rakennus rapistuu. Ja pelkään, että villiintyneestä puutarhasta tulee meidän puolellemme käärmeitä.

-Ystävä tappaa ne kyllä, Ruth sanoi. -Muistathan, että viime kesänä se puri rantakäärmeeltä niskat poikki.

Viittaus edelliseen kesään sai heidät molemmat melkein hätkähtämään. Ruth sieppasi vadilta toisen leivän ja Betty katseli alas teekuppiinsa.

-Mitä sinä sanoisit, hän sitten aloitti varovasti, -jos Eliza tulisi kesällä meille? Ja ehkä syksyksikin?

-Olisi mukavaa saada hänet tänne, Ruth vastasi sopuisasti. -Eikö hän aio jäädä Edinburghiin?

-Mary olisi hankkinut hänelle toimen samassa konttorissa, jossa on itsekin, mutta hän kuulemma mieluummin antaa nylkeä itsensä elävältä, Betty vastasi hymähtäen. -Duncan oli sitä mieltä, että ehkä hän täällä hiukan aikuistuisi. Hän voisi auttaa rouva Wallacea lasten kanssa tai palvella kaupassa, ainakin sitten kun…

Hän tajusi puhuneensa sivu suunsa, kun Ruth katsoi häneen tummuvin silmin.

-Taasko sinä… tyttö kysyi melkein tylysti.

-Ei puhuta siitä, Betty sanoi. -Katsotaan nyt.

Ruth sysäsi pois kupin ja lautasen.

-Miten Raamatussa sanotaankaan — ”hänelle, jolla on, annetaan, ja hänelle, jolla ei ole, otetaan pois sekin mikä hänellä on!”

-Ruth kulta…

-Minulle sinä et tahdo suoda pienintäkään onnea, vaikka…

-Ruth!

Tyttö hypähti seisomaan. Hämärtyvässä kevätillassa hänen siro, kapea olemuksensa tuntui sopivan harvinaisen huonosti arkiseen keittiöön — Betty ajatteli, että hänen olisi kuulunut tanssia keijukaisena nummien yllä. Yhden kauhistavan silmänräpäyksen ajan hän ajatteli, että ehkä saksalainen oli nähnyt saman, että ehkä tämä oli sittenkin tytön suhteen tosissaan. Mutta hän karkotti ajatuksen saman tien ja tarttui Ruthin käteen.

-Rakas lapsi, minä tarkoitan kaikessa sinun parastasi!

-Minä olen jo yhdenkolmatta, Ruth vastasi kylmästi ja veti kätensä pois. -Olen täysi-ikäinen ja päätän omista asioistani.

Toteavasta sisällöstään huolimatta lause kuulosti Bettyn korvissa uhkaukselta.

-Ruthie, hän sanoi sovitellen. -Minä — minä toivon niin hartaasti sinun ymmärtävän, miten rakas olet meille kaikille. Ja miten sydämestäni minä tahdon, että tulet onnelliseksi.

-Vaikka se tarkoittaisi jotakin sellaista, jota sinä et hyväksyisi? Ruth kysyi yhtäkkiä ja katsoi Bettyä suoraan silmiin.

Aurinko oli laskenut, keittiössä oli niin hämärä, että he hädin tuskin enää näkivät toisiaan. Betty räpytteli silmiään, hänen huulensa vavahtelivat. Eihän hänellä saattanut olla tuohon kysymykseen kuin yksi vastaus. Ei Ruthin tähden, ei sen viisiminuuttisen tähden, jonka saksalainen oli Duncanille antanut.

-Mikä ikinä tekee sinut onnelliseksi, Ruthie… siihen minun on suostuttava.

Hän aikoi jatkaa, että toivoi tytön silti kuuntelevan neuvoja ennen kuin tekisi mitään typeryyksiä, mutta vaikeni. Lapsena niin monin tavoin hylätty Ruth ei kaivannut reunaehtoja sille, että hänet hyväksyttiin.

Yhtäkkiä Betty tunsi, miten tytön sairaalatyössä vahvistuneet käsivarret kiertyivät hänen kaulaansa.

-Hyvää yötä, Betty, Ruth kuiskasi. -Minä — olen iloinen puolestasi!

19 kommenttia:

  1. No joko nyt ne kaksoset? Kovasti kuulostaa kaksosten odotukselta.. ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä on sinnikästä porukkaa... :D :D

      Poista
  2. :D Kaksosten äitinä odotan tätä kovasti!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mullakin on lähipiirissä kaksoset, joten älä yritä!! :D :D

      Poista
  3. Vastaukset
    1. Täällähän on täysi kapina... :D :D

      Poista
  4. Voi hyvä jukeli!!!! :D

    VastaaPoista
  5. Joo, kaksoset! Tämähän ei muuten ollut edes yllätys, niin josko edes Betty yllätettäisiin kaksosilla ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minä kun olin ihan varma, että te yllätytte! Kummallista. .:)

      Poista
  6. No KUUDES LAPSI!!!!! :D Eikö Fort Williamin apteekis myydä preservatiiveja.... :D Kuinka monta niitä vielä on tulos? Onneksi Eliza saapuu avuksi...vai taakaksi... :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihan nyt muistutuksena, että Bettyllä on yhdeksän sisarusta... Kuusi on siihen nähden aika vaatimatonta! ;) Ja kuka nyt menisi kotikaupunkinsa apteekkiin - ilman pätevää syytä - sellaiselle asialle!

      Poista
    2. Hih hih, joo :D Downton Abbeyssä just kamarineiti kävi kylän apteekissa em. asialla emäntänsä puolesta, ja sai apteekkarilta läksytyksen :D Hieno rouva ei tietysti mitenkään voinu tällaista asiaa edes ajatella!

      Poista
    3. Haluaisinpa nähdä rouva Wallacen ilmeen, jos ostoslistassa... Niitä siis tosiaan sai apteekista? Oletin, että olisi pitänyt tilata postimyynnistä.

      Poista
    4. Itse asiassa tuossa Downtonissa mennään nyt 20-lukua, ja kamarineiti osti emännälleen jonkinlaisen pessaarin, mutta maalaisapteekista kumminkin. Ensin toki tarkistettiin, että ostajalla oli sormus nimettömässä!!

      Poista
    5. Tämä nyt on ihan mutu-tuntumaa, mutta sanoisin, että aika hyvä syy olisi pitänyt olla, jotta kunniallinen naimisissa oleva nainen olisi Bettyn aikana ja elämänpiirissä moisia ostoksia tehnyt. Yhtäkkiä en keksi ainoatakaan! Jos lääkäri ei olisi terveydellisistä syistä suositellut enää lisää lapsia, laitettiin erilliset makuuhuoneet. Silähän se ratkesi..

      Poista
    6. Joo, näin just. Downtonissa oli kysees vähän huikentelevaksi yltyny nuori leskirouva...joka palvelijattarensa pani asialle. Täysin paheksuttavaa!

      Poista
    7. No arvasinhan minä, ettei se ollut mikään kunniallinen nainen! Hyh hyh... Sitäpaitsi: Duncanhan lipsautti silloin Bettyä (ensimmäisen kerran) kosiessaan, että halusi monta lasta. Hän ei määritellyt sanaa "monta"...

      Poista
  7. :D kymmenettä odotelles... :)

    VastaaPoista