keskiviikko 3. joulukuuta 2014

59. Rouva Wallace koetuksella

 
-Ettekö te lähtenytkään asemalle? kysyi rouva Wallace eräänä aikaisena maanantaiaamuna.

-Moottoripyörä ei käynnisty, Betty sanoi harmissaan tullessaan keittiöön. -En käsitä, mikä siinä on. Duncanhan laittoi sen aivan kuntoon ennen lähtöään, eikä se ole oikutellut sen jälkeen. Bensiiniäkin pitäisi olla vielä tarpeeksi, vaikken onnistunutkaan viimeksi ostamaan mistään lisää. Nyt minun pitää soittaa asemalle ja pyytää jotakuta tuomaan kirjakaupan tilaus.

-Soita Armstrongille, sanoi puuroaan lusikoiva Ruth viattomasti. -Herra Wallace yleensä hakee junalta Armstrongille tulevat tavarat ja tuo samalla sinun laatikkosi.

-Joku MacTavishin apupojista ehtii varmasti paremmin, rouva Wallace mutisi. -Donald, mikset sinä syö?

-Minä osaan korjata pyörän, äiti! ilmoitti Donald ylpeänä.

-Niin varmaan, kultaseni, Betty sanoi. -Minä menen soittamaan.

-Oikeasti, äiti! Sinun pitää vain laittaa takaisin se ruuvi, minkä rouva Wallace otti irti. Isä sanoi niin.

Betty pysähtyi kynnyksellä ja kääntyi.

-Mitä isä sanoi, Donald?

Donald katsoi häneen loistavin silmin. Pojista pienimpänä ja lapsista keskimmäisenä hän sai harvoin olla tällaisen huomion keskipisteenä.

-Kuulehan, haluatko sinä sokeria puuroosi, kultaseni? rouva Wallace kysyi nopeasti.

-Sokejia! huusi Faith riemuissaan, sillä hän oli kyltymätön herkkusuu, johon sokerinkäytön hillitseminen koski kovin.

-Donald. Betty kyykistyi tämän tuolin viereen. -Kerro äidille, mitä isä sanoi.

-Isä sanoi rouva Wallacelle, että jos sinä menet sinne päin, että sinua pitää estää ajamasta moottoripyörällä, rouva Wallacen pitää ottaa irti se yksi ruuvi.

-Sinne päin? Betty toisti hämmästyneenä.

-Jotakin sellaista hän sanoi. Ja sitten hän näytti rouva Wallacelle, missä se on. Ja että pyörä ei silloin käynnisty. Kun sinä olet kuitenkin sellainen jästipää, ettet pyydä apua.

-Donald! Stuart sanoi moittien. -Sinä sanoit rumasti äidistä!

-Enkä sanonut! Isä sanoi niin!

-Hiljaa nyt, Stu. Betty tarttui Donaldia olkapäistä. -Mikä ”yksi ruuvi”?

-Rouva Wallace sanoi, ettei hän tohdi koskea pyörään, että hän rikkoo sen. Ja isä sanoi, että sitten kun sen… sen ruuvin panee takaisin paikalleen, pyörä toimii, eikä se siitä mene rikki.

Donald ryhdistäytyi sitä mukaa kuin hänen kertomuksensa eteni. Hän oli tavattoman kiinnostunut kaikista teknisistä laitteista, eikä Betty epäillyt hetkeäkään, etteikö poika olisi osannut näyttää hänelle tuon ”ruuvin” paikkaa pyörästä tai toistanut omalla tavallaan oikein sitä, mitä Duncan oli sanonut.

-Rouva Wallace, Betty kysyi ja suoristautui. -Onko teidän hallussanne jokin — ruuvi?

-Jos te ette joudu pian soittamaan, Armstrong on jo ehtinyt lähettää Geordie Munron tai… tai jonkun muun asemalle, eikä hän teidän hyväksenne sellaista vaivaa näe, että lähettäisi tämän sinne uudestaan! rouva Wallace selitti hiukan liian nopeasti.

-Antakaa se tänne. Betty ojensi kättään. -Mikä se sitten ikinä onkin.

Rouva Wallace vetäytyi taaksepäin, aivan kuin Betty olisi ollut Saksan keisari Vilhelm, joka vaati häneltä Skotlannin kruununjalokiviä.

-Minä lupasin kauppiaalle, hän sopersi. -Kun hän kuuli, että te olitte ajanut sillä helvetinkoneella viime syksynä vielä muutama viikko ennen kuin pikku Grace syntyi…

-Ei hänen olisi tarvinnut kuulla siitä, Betty sanoi terävästi ja katsoi Ruthiin. -Tässä talossa näköjään asuu lörppäsuita.

Ruth ei ollut kuulevinaan, vaan joi levollisesti teekuppinsa tyhjäksi.

-Minä voin käydä asemalla, hän sanoi. -Myöhästyn vähän aamuvuorosta, mutta voin tehdä sen sisään iltapäivällä. Osastonhoitajatar on hyvin joustava tällaisissa tilanteissa.

-Millä pelillä? Betty tiuskaisi.

-Moottoripyörällä. Ruth nousi. -Antakaa se Donaldin ”ruuvi” minulle, rouva Wallace.

Mykistyneenä Betty katsoi, miten rouva Wallace kaivoi esiliinansa taskusta sytytystulpan ja pudotti sen Ruthin käteen.

-Nyt minä en ymmärrä, Betty sanoi ennemmin surkeana kuin vihaisesti. -Duncan tietää, että minä tarvitsen pyörää voidakseni noutaa tavaraa asemalta. Sitä vartenhan hän sen osti. Minkä ihmeen tähden hän opettaisi teille temppuja, jotka estävät minua ajamasta!

-Minä menen nyt, Ruth sanoi ja livahti tiehensä, ennen kuin Betty ehti tarjota hänelle yltään Duncanin nahkaista ajotakkia ja hansikkaita. Tyttö ei selvästikään halunnut jäädä rintamalinjojen väliin, kun Betty ja rouva Wallace ottaisivat yhteen. Muutaman minuutin kuluttua he kuulivat moottoripyörän käynnistyvän.

-No? Betty kääntyi rouva Wallaceen päin ja tarttui kiinni Gracen syöttötuolin selkänojasta. Huone keinui hänen jalkojensa alla ja hän oli yhtäkkiä hyvin kiitollinen siitä, ettei sittenkään joutunut ajamaan, vaikka sivuvaunu kiinnitettynä pyörä olikin tukeva.

Rouva Wallace risti käsivarret rinnalleen ja näytti moittivalta.

-Ei lasten kuullen, hän sanoi lujasti, aivan kuin ei Donald olisi jo julistanut koko talolle olleensa kuulolla, kun Duncan oli jostakin syystä antanut rouva Wallacelle opastusta moottoripyörän rakenteesta.

Betty pyöritteli silmiään.

-Hyvänen aika, tulkaa sitten eteiseen!

Ansaan joutunut rouva Wallace ei voinut muuta kuin totella.

-No? Betty toisti, kun he seisoivat eteisessä ja ovi keittiöön oli suljettu.

Rouva Wallace hieroi esiliinaa käsissään ja näytti myrtyneeltä.

-Kauppias tuli eräänä päivänä minun luokseni, hän lopulta sanoi vastahakoisesti. -Ja käski minut ulos. Minähän en ole tahtonut koskaan mennä edes lähelle tuota pyöränhirvitystä, mutta nyt hän pakotti minut. Hän näytti minulle, mikä osa minun pitää irrottaa, jotta pyörä ei käynnisty.

-Niin? Betty oli räjähtämäisillään. Tuon kaiken hän oli jo kuullut Donaldilta huomattavasti värikkäämmin kerrottuna.

Rouva Wallace kiemurteli tavalla, jota Betty ei ollut ennen nähnyt.

-Kun minä olin nuori, eivät oikeat herrasmiehet puhuneet sellaisista asioista kunniallisille naisille, hän lopulta mutisi. -Mutta nyt on tietysti sota, enkä minä tahdo sanallakaan moittia kauppiasta…

-Mistä asioista? Sytytystulpistako?

Rouva Wallace mulkaisi häntä.

-Jos nyt välttämättä tahdotte tietää, niin — niin…

Hänen viktoriaaninen mielensä taisteli säädyllisyyden ja rehellisyyden välillä, sitten jälkimmäinen voitti.

-No, kauppias sanoi minulle näin: ”Minä lähden kohta takaisin rintamalle ja rouva joutuu taas huolehtimaan kaikesta. Tiedän, ettei hänellä ole ollut kylliksi järkeä säästää itseään Faithia ja Gracea odottaessaan, ja epäilen, onko hänellä sitä jatkossakaan. Silti minä hartaasti toivon, rouva Wallace, että me saisimme lisää lapsia. Sen tähden, jos kävisi niin onnellisesti, että te minun lähdettyäni huomaisitte hänen olevan taas pieniin päin, irrottakaa tämä sytytystulppa ja kätkekää se. Hän on sellainen jästipää, ettei pyydä apua silloinkaan kun sitä tarvitsisi, vaan koettaa tehdä kaiken itse, mutta hän ei voi ajaa, jos pyörä ei käynnisty.”

Rouva Wallace pääsi punastuneena ja takeltelevana sitaattinsa loppuun. Kohtaus moottoripyöräkatoksessa oli ollut hänelle niin järkyttävä kokemus, että hän muisti kaiken sanasta sanaan, sillä hän ei todellakaan ollut tottunut keskustelemaan tällaisista asioista isäntäväkensä kanssa.

Betty seisoi keskellä eteistä täysin mykistyneenä. Sitten nauru alkoi kuplia hänen sisällään.

Hän ei tiennyt, mikä häntä huvitti eniten — ajatus rouva Wallacesta irrottamassa salaa sytytystulppaa, tämän suunnaton häveliäisyys Duncanin puhuttua aivan viattomasti asioista, joista ”oikeat herrasmiehet” epäilemättä 1800-luvulla vaikenivat, Donaldin ylpeys pojan osatessa paljastaa juonen vai koko tilanteen yleinen hullunkurisuus, mutta hän purskahti sydämelliseen nauruun.

-Rouva Fleming! rouva Wallace sanoi moittivasti.

Betty hoiperteli istumaan yläkerran rappusille ja nauroi niin, ettei muistanut aikoihin sillä tavalla nauraneensa. Hän yritti sanoa jotakin, mutta uusi naurunpuuska esti sen. Kyyneleet valuivat hänen silmistään, vatsaa kouristi, hän painui kaksinkerroin ja kikatti kuin joskus koulutyttönä.

-Rouva Fleming, voitteko te huonosti?

Huonosti! Betty pyrskähti uudelleen nauruun.

-Rouva Wallace, hän nyyhkytti naurunsa keskeltä ja pyyhki silmiään, -minä sitten pidän teistä!

Hänen kotiapunsa ilme oli niin hapan, ettei tämä selvästikään arvostanut rouvansa tunnustusta.

-Äiti?

Archie kurkisti keittiön ovesta.

-Äiti, saammeko me jo tulla? Faith kaatoi maitolasin ja minä taisin aivan vahingossa istua Stuartin voileivän päälle.

Myöhemmin Betty ajatteli, että jos kuka tahansa Fort Williamin naisista olisi nähnyt hänen purskahtavan uuteen nauruun tuon uutisen jälkeen sen sijaan, että olisi kiiruhtanut keittiöön luomaan järjestystä, häntä olisi pidetty täysin löyhäpäisenä. Mutta sydämen pohjasta nauraminen tuntui pitkän tauon jälkeen niin hyvältä, ettei hän tahtonut malttaa lopettaa.

Vasta kun rouva Wallace oli saanut siivotuksi tuhon jäljet sekä ruokapöydältä että Archien housuntakamuksesta ja lapset olivat nousseet pöydästä lukuun ottamatta Gracea, joka istui syöttötuolissaan heiluttaen riemullisesti lusikkaansa, Betty palasi keittiöön.

-Olen pahoillani, rouva Wallace, hän sanoi nolona. -Minä… taidan olla vähän väsynyt, ja… No, ajatus teistä mekaanikkona… Hän tirskahti uudelleen.

Rouva Wallace loi häneen nyrkinkokoisen katseen ja paiskoi tyhjät puurolautaset pinoon.

-Joskus minä pelkään, että kauppias on oikeassa, hän mutisi. -Teillä ei ole yhtään järkeä päässänne.

Betty tirskahti vielä kerran, sitten hän pakottautui vakavoitumaan.

-Kuulkaahan, rouva Wallace, hän sanoi ja istuutui pöydän ääreen. -Missä tilanteessa Duncan toivoikaan teidän estävän minua ajamasta?

Lautaset rysähtivät pesusoikkoon sellaisella voimalla, että oli ihme, kun yksikään ei särkynyt.

-Minä en ole sokea enkä tyhmä, rouva Fleming. Alkuvuodesta varmaankin voimme odottaa jotakin tapahtuvaksi?

Betty tajusi yhtäkkiä punastuvansa kuin ainakin viktoriaanisen ajan hieno nainen.

-Niinpä tietysti, hän sanoi. -Ette te ole sokea ettekä tyhmä.

-Minä vain yritän huolehtia siitä, että te ja lapset selviätte, rouva Wallace tuhahti. -Kaikesta!

-Te olette tavattoman uskollinen. Kiitos siitä, rakas rouva Wallace.

Rouva Wallace kumartui tiskiensä yli, ja Betty tuskin kuuli hänen sanojaan:

-Uskollinen? Minä antaisin oikean käteni — molemmat käteni teidän edestänne, rouva kulta!

Bettyn huvittunut mieliala heilahti silmänräpäyksessä liikutukseen. Mikä hän oli nauramaan tälle naiselle, jota ilman heidän elämästään ei tulisi yhtään mitään! Ja eikö ollut suloista, miten Duncan tahtoi pitää hänestä huolta? Ja eikö ollut ihmeellistä, että Duncankin oli toivonut…

-Olen pahoillani, hän sanoi katuvana. -Käyttäydyin lapsellisesti. Mutta se tilanne… No, antaa olla.

-Kauppias oli niin kovin huolissaan, että jotakin sattuisi teille, jos niin onnellisesti kävisi, että… Ja kun minä sitten aloin aavistaa…

-Te taisitte aavistaa aivan oikein, Betty sanoi lempeästi. -Ja muistan kyllä, miten vihainen Ruth oli viime syksynä, kun näki minut ajamassa. Mutta tänä aikana on vain tehtävä asioita, jotka eivät tulisi tavallisesti kysymykseenkään. Enhän minä ajaisi koskaan sillä hirvityksellä, ellei Duncan olisi poissa!

Rouva Wallace huokasi.

-Teidän pitää pyytää Ruth taas jäämään pois sairaalasta heti, kun teistä tuntuu, ettette jaksa, hän sanoi. -Minä en voi koskaan enää katsoa kauppiasta silmiin, jos teille tapahtuu jotakin.

-Itse asiassa olen ajatellut, että…

Betty aikoi kertoa suunnitelmistaan Elizan suhteen, mutta hänen puheensa katkesi puhelimen pirinään. Hän kiiruhti takahuoneeseen repien auki ajotakin vyötä, jonka joutui sitomaan solmuun, kun se viimeiseenkin reikään kiristettynä olisi muuten roikkunut hänen vyötäisillään. Oli joka tapauksessa aika avata myymälä, ja Ruth saapuisi pian tilattujen tavaroiden kanssa.

-Flemingin kirjakaupassa, hän sanoi puhelimeen hiukan hengästyneesti, kun vihdoin sai takin niskastaan ja torven käteensä.

-Voi Betty!

Bettyn sydän tuntui putoavan vatsanpohjaan.

-Äiti? hän kuiskasi.

-Betty kulta, äiti nyyhkytti, -tieto tuli äsken — Jennie…

Huone heitti volttia Bettyn silmissä. Hän putosi polvilleen kirjoituspöydän ääreen kuten sinä yönä, jolloin Faith oli syntynyt, puristi toisella kädellä puhelimen torvea ja piti toisella kouristuksenomaisesti kiinni tuolinjalasta.

Ei! Ei mitään tietoa! Hän ei kestäisi sitä nyt. Oliko siitä vain hetki, kun hän oli saanut nauraa niin sydämensä pohjasta. Miksi hän oli nauranut? Miksi hän oli ärsyttänyt kohtaloa?

Tähän asti hän oli saattanut toivoa, tähän asti hän oli kehitellyt mielessään toinen toistaan hurjempia seikkailuja, joiden kautta Jennie ja Charlie pääsisivät turvaan, tähän asti hän oli uskonut.

Hän ei halunnut sitä tietoa, jota äiti oli nyt itkien soittamassa. Hän oli jo menettänyt Johnin — hän oli luullut menettäneensä Duncanin — Rob oli sairaalassa — ei vielä Jennietäkin! Ja entä Charlie?

Äiti itki langan toisessa päässä, Betty lattialla. Sitten hän kuuli kahahduksen.

-Betty, sanoi isä, joka oli ottanut äidiltä puhelintorven. -Oletko sinä siellä?

-Olen, Betty kuiskasi ja tunsi, miten vapisi kiireestä kantapäähän. Miten Rose kestäisi tämän? Miten äiti ja isä?

-Äiti taitaa olla liian järkyttynyt puhuakseen. Isä nielaisi. -Tieto tuli tänä aamuna. Meidän joukkomme löysivät Jennien ja Charlien saksalaisten hylkäämästä kenttäsairaalasta Ranskan rintamalla. He ovat tulossa kotiin.

10 kommenttia:

  1. Mahtavaa! Ja minä kun taisin eilen juuri sanoa Adalle (tai sitten vain ajatteli asiaa), että vielä ennen kirjan loppua Jennie ja Charliekin löytyvät. Alkaa olla pelottavaa, miten aavistaa asioita. Koko ajan pitää pelätä, ettei sano liikaa ääneen, ettei joku juonikas sitten muuta juonen kulkua arvaamattomampaan suuntaan. ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mitä, kuka nyt sellaista menisi tekemään... :O

      Poista
  2. Huhu huh TAAS! Naurusta itkuun.... Olipahan kyllä riemukas alku tällä luvulla :D :D Nämä huumorin kuvaukset vaan paranee kun tarina kehittyy :D Ja ihana loppukin <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tässä on ollut niin hirveän totista ja synkkää, että oli aika ihana kirjoittaa välillä tällaista "höpöhöpölukua". :)

      Poista
  3. Vastaukset
    1. <3 Kiva kuulla. Joskus mietin, onko minun (ja Bettyn) huumorintajuni liian outoa. :)

      Poista
  4. Ei yhtään!!!! Vaan ihan parasta :)

    VastaaPoista