torstai 4. joulukuuta 2014

60. Aurinko paistaa puutarhaan

 
Kun Rob ja Anna olivat vuosia aiemmin olleet muuttamassa Kuusikukkulalle ja jättämässä yhä Sellorin taloksi kutsutun rakennuksen kylässä Robin vanhemmille, Betty oli lapsuudenkotinsa muutoksista katkerana kuvannut pikkutalon puutarhaa ”postimerkin kokoiseksi” Kuusikukkulan laajaan puistoon verrattuna.

Mutta vaikka puutarha oli pieni, aurinko paistoi sinne koko päivän. Ja sinne mahtui mainiosti pari rottinkituolia ja pieni pöytä.

Toisessa tuolissa istui Jennie, jonka äiti oli käärinyt huopaan kuin invalidin, vaikka ilma oli kesäisen lämmin. Hän nojasi päätään tuolin selkänojaan ja oli sulkenut silmänsä. Kaidat kädet lepäsivät sylissä toimettomina, hiukan vapisten.

Betty katseli sisartaan. Jennie oli kaventunut muualtakin kuin käsistä. Poskista oli kadonnut lapsenomainen pyöreys ja terve puna. Siniset silmät tuntuivat laajentuneen, ja niissä oli yhä entistä lempeyttä, mutta myös jotakin muuta, jota Betty pelkäsi nähdä.

Ja hiukset! Jennien valtavat hiukset, jotka olivat avoimina yltäneet tämän nilkkoihin ja jotka hän oli aikuistuttuaan sitonut aina ranteenvahvuiseksi palmikkokruunuksi päänsä ympäri, kun ei saattanut pitää niitä nutturalla saamatta hirvittävää päänsärkyä. Nyt jäljellä oli vain lyhyitä, kihartuvia suortuvia.

Hiukset kasvaisivat takaisin, sen Betty toki ymmärsi. Mutta paranisivatko kaikki muut haavat, sitä hän ei uskaltanut ajatella.

Jennie avasi silmänsä ja katseli ylös vuorille.

-Minä nostan katseeni vuoria kohti, mistä tulee minulle apu? hän siteerasi hiljaa. -Ethän loukkaannu jos sanon, että tätä näkyä kaipasin eniten. Enemmän kuin mitään tai ketään muuta. Vuoria, jotka suojelisivat minua. Kai se on jotenkin perimässä — meidän heimomme on aina löytänyt turvan vuorilta.

Bettyn ei tullut mieleenkään loukkaantua. Hänen puolestaan Jennie olisi saanut ikävöidä vaikka keittiön vesipumppua, kunhan tämä vain oli siinä.

Sisar huoahti vähän ja heitti huovan jaloiltaan vilkaistuaan ensiksi, ettei äiti katsonut juuri ikkunasta. Mutta tällä oli liikaa tekemistä, sillä Rose ja Charlie olivat tulleet käymään, ja Cathy-rouva oli liian onnellinen ja helpottunut kyetäkseen keskittymään muuhun kuin kadonneiden ja jälleen löytyneiden palvelemiseen.

Pian talo olisi varmaankin taas täynnä väkeä, aivan kuten se oli ollut Johnin kuolinsanoman saavuttua — mutta nyt iloitsemassa — ja ennen sitä Jennie oli sanonut haluavansa itse kertoa Bettylle kaiken. Grace kujerteli nurmikolla Bettyn jaloissa, vanhemmat lapset olivat sisällä ja odottivat innolla serkkujen tuloa Kuusikukkulalta ja pappilasta. Mary ja Eliza olivat Edinburghissa, mutta olivat tavanneet Jennien ja Charlien siellä näiden matkustaessa Rosen kanssa pohjoiseen.

Hiljaisella äänellä Jennie oli kertonut Bettylle koko pitkän tarinan. Se oli alkanut melkein kaksi vuotta aiemmin Belgiassa, jolloin turvalliseen paikkaan ajetuksi luultu ambulanssi oli joutunut saksalaisten käsiin, jatkunut monien vaiheiden kautta kenttäsairaalasta toiseen pitkin rintamalinjaa ja päättynyt Ranskan rintamalle, jossa saksalaiset olivat vetäytyneet haavoittuneineen brittien edellä.

-Saksalaisillakin on pulaa hoitohenkilökunnasta, Jennie sanoi. -Ja minä ymmärrän hiukan saksaa — Greta puhui sitä minulle huvikseen aikoinaan hoitajataropistossa — missähän Greta lienee? Ja hänen isoisänsä?

Betty huokasi ajatellessaan professori Durchmannia, tuota taitavaa ja lempeää keuhkolääkäriä, joka oli vain muutama vuosi sitten antanut Duncanille terveen paperit.

-Kummallisinta oli se, että… ei se työ poikennut mitenkään siitä, mitä olin tehnyt siihen asti. Jennie räpytteli pitkiä ripsiään. -Samanlaisia haavoja… samanlaisia potilaita… he vain puhuivat eri kieltä. Se oli jollakin tavalla… pelottavaa. Heidänhän piti olla vihollisia.

Betty rohkaisi mielensä.

-Kohdeltiinko sinua… hyvin? hän melkein kuiskasi, tohtimatta muotoilla kysymystä suoremmin.

-Kukaan ei koskenut minuun, Jennie sanoi levollisesti. -He kunnioittivat punaista ristiä puvussani. Ja Charlie sanoi tarvitsevansa minua leikkauksissa. Olisimme saaneet aikaan paljon tuhoa, jos olisimme tahtoneet, mutta — no, olemme kumpikin vannoneet valamme.

-Entä se… toinen tyttö? Betty kysyi. Jennie ei ollut hiiskahtanut mitään sisar Douglasista, joka oli yhtä lailla kadonnut ambulanssin mukana. -Ja kuljettaja?

-Kuljettaja ammuttiin melkein heti, kun hän yritti pakoon. Jennien kädet puristuivat äkkiä nyrkkiin. -Ja Abby… Abby koetti samaa… myöhemmin.

Jennien kasvot vääntyivät ja Betty katui katkerasti, että oli kysynyt asiasta.

-Entä sinun tukkasi? hän koetti viedä puhetta viattomammalle alueelle. -Sinun kaunis tukkasi!

-Oh, sen leikkasin itse. Saksalaisen hoitajattaren päähineen alla oli mahdotonta hautoa sellaista hiuskruunua. Se kasvaa kyllä, mutta olen toisaalta mieltynyt tähän helppohoitoiseen malliin. Jennie hipaisi lyhyitä suortuviaan. -Näytänkö suffragetilta?

-Näytät, rakkaani, ja se pukee sinua. Betty hymyili vähän. -Mutta miten ne uskalsivat pitää teitä niin lähellä rintamalinjaa? Tarkoitan, että olisittehan tekin voineet paeta!

-Eivät he alkuun pitäneetkään. Mutta tilanne on heikentynyt saksalaistenkin puolella, ja he veivät etulinjaan mieluummin meidät kuin omia lääkäreitään ja hoitajattariaan. Ei meillä silti olisi ollut mitään pakomahdollisuuksia. Kursimme kokoon miehiä kuin liukuhihnalta, jotta heidät saatettiin lähettää eteenpäin sotasairaaloihin. Emme edes ehtineet saati jaksaneet ajatella muuta kuin selviämistä päivästä päivään.

Pääskynen lensi yhtäkkiä puutarhan yli. Jennie hätkähti vähän, mutta arka hymy välähti hänen kasvoillaan, kun hän tunnisti linnun.

-Sitten eräänä päivänä kaikki oli toisenlaista, hän sanoi. -Sairaalaa ryhdyttiin evakuoimaan. Charlien käskettiin järjestää leikkaussalin siirto. Meillä oli kesken vaikea operaatio — mies kuoli lopulta käsiimme, mutta siinä vaiheessa vielä toivoimme, että saisimme hänet pelastetuksi — ja Charlie sanoi tarvitsevansa lisää aikaa.

-Ja silloinko te piilouduitte? Betty kysyi. Hän ei ollut vielä kuullut tarinan loppua näin tarkasti.

-Kun enää viimeistä kuormaa lastattiin, sotilas oli jo kuolleena leikkauspöydällä, Jennie sanoi vavahtaen. -Mutta Charlie jatkoi työtään kuin ei mitään olisi tapahtunut. Hän katsoi minuun ja ymmärsin, että meidän piti viivytellä. Meitä käytiin hoputtamassa monta kertaa, ja viimein emme voineet kuin ommella miesparan kiinni ja ruveta kasaamaan tavaroita.

Pehmeä kesätuuli hyväili Jennien lyhyitä kiharoita. Betty huomasi yhtäkkiä, että ne todella pukivat tätä tavattoman hyvin. Hän ei ollut aiemmin oikein tajunnutkaan, miten sievä Jennie oli.

-Me kuulimme jo laukaukset ja huudot, me tiesimme, että ne olivat brittejä. Jennien suuret silmät olivat yhtäkkiä täynnä kyyneleitä. -Viimeisen kuorman kuljettaja ja vartijat olivat paniikissa, he tahtoivat vain päästä pois, he hokivat, että die Damen aus der Hölle olivat tulossa ja että nämä eivät säästäisi ketään.

Betty äännähti tajutessaan, mitä saksankieliset sanat merkitsivät.

-Tarkoitatko sinä, että — että ne olivat skottijoukkoja?

Jennie nyökkäsi. Yhtäkkiä hänen kalpeille poskilleen nousi kevyt puna.

-Silloin Charlie katsoi minuun tiukasti ja sanoi: ”Sisar Stewart, menkää pakkaamaan sidevarasto.” Sidevarastoahan oli aivan järjetöntä ruveta siirtämään, siteitä saisimme kyllä sieltäkin minne olimme menossa, olisi ollut tärkeämpää kerätä lääkkeet ja… mutta sidevarastoa pidettiin sen pommien runteleman rakennuksen alla olevassa hyvässä kellarissa. Jennie nielaisi. -Minä tottelin häntä, tietysti, lääkäriä on toteltava. Menin kellariin ja jäin sinne. Ja kun olin viipynyt tarpeeksi, Charlie oli sanonut katsovansa minne olin joutunut, ja… No, ajurin ja vartijoiden hermot pettivät siinä vaiheessa. He eivät jääneet odottamaan kohtaamista ”helvetin rouvien” kanssa.

-Mutta te jäitte, Betty sanoi ja koetti ajatella, millaista oli ollut odottaa kellarissa toivoen ja peläten.

-Me jäimme. En tiedä, kauaksiko aikaa. Emme voineet mennä ylös liian varhain siltä varalta, että saksalaiset olisivat sittenkin lähettäneet vielä jonkun hakemaan meitä. Emme voineet jäädä alas liian kauaksi, etteivät omat pääsisi ohitse. Jennie huokasi. -Charlie oli ihmeellinen. Hän piti minut kasassa, kuten oli pitänyt koko ajan. Hän puheli niin levollisesti, aivan kuin olisimme istuneet asemahallissa junaa odottamassa!

-Hänen mukaansa sinä olit ihmeellinen, Betty naurahti. -Katso vain, ettei Rose käy mustasukkaiseksi, niin kuulin Charlien sinua ylistävän!

Jennie ei tuntunut kuulevan häntä, mutta puna syveni yhtäkkiä hänen poskillaan.

-Me kuulimme lopulta kellariin ääniä, puhetta. Hiivimme portaita ylös ovelle. Ja… Ja minä kuulin äänen… Olisin tunnistanut sen äänen kaikkien maailman miesten joukosta!

-Kuka — ei kai Jamie? Betty koetti yhtäkkiä muistella, millä seuduin isoveli palveli. Mutta tokihan tämä olisi kirjoittanut, jos olisi kohdannut Jennien.

-Jamie? Jennie näytti hämmentyneeltä. -Ei toki! Se oli Keith. Kuulin hänen sanovan jotakin sellaista kuin ”Ymmärrättekö te jotakin näistä lääkepulloista? Hunnit eivät niitä taida enää tarvita, otammeko ne mukaan?” enkä ole koskaan kuullut mitään yhtä kaunista.

-Keith? Betty toisti, sitten hän haukkoi henkeään. -Keith Murray?

Jennie painoi päänsä. Hänen ripsensä loivat pitkät varjot poskille, jotka hehkuivat nyt ruusunpunaisina.

-Minua hävettää, hän kuiskasi. -Häpeän sitä hetkeä kuolemaani asti!

-Mitä sinä häpeät, lapsi kulta?

-Kun minä kuulin hänen äänensä — näiden vuosien jälkeen — minä vain huusin ”Keith” ja syöksyin suoraan hänen syliinsä. Charlie ei ehtinyt pidätellä minua. En ajatellut yhtään mitä tein, en enää muistanut että minulla oli saksalaisen hoitajattaren univormu ja syöksähdystäni olisi voitu pitää hyökkäyksenä, minut olisi voitu ampua siihen paikkaan — minä vain juoksin hänen syliinsä!

Puutarhaan laskeutuneen hiljaisuuden rikkoi ainoastaan Gracen vilkas osallistuminen keskusteluun ja sisältä kuuluva astioiden kilinä ja lisääntyvä puheensorina. Betty painoi vaistomaisesti kätensä sydämelleen, joka hypähteli kuin irti päässyt vasikka.

-Entä… sitten? hän lopulta kysyi.

-Kesti hetken, ennen kuin hän tajusi kuka olin, eihän se ole ihmekään, mutta minä ehdin tulla sinä aikana järkiini ja — voi Bet, jos Charlie ei olisi seissyt kellarin oven edessä, olisin juossut sinne takaisin ja lukinnut oven takanani enkä tullut koskaan pois!

-Höpsis, Betty sanoi lujasti. -Älä ole lapsellinen. Kuka tahansa olisi juossut tuollaisten kokemusten jälkeen tuttavan syliin!

-Keith vain… hoki nimeäni ja ravisteli minua, aivan kuin olisi koettanut varmistaa, että se olin minä eikä mikään väärennös, Jennie hymähti. -Ja sen jälkeen minä en muista paljoakaan, sillä kaikki tapahtui niin nopeasti. Meitä lähdettiin viemään heti rintaman taakse, koska odotettiin saksalaisten vastahyökkäystä, ja sitten meidät tuotiin rannikolle ja laivaan ja… Sitten me tulimme kotiin.

Betty katsoi sisareensa lempeästi. Hän tiesi, että Jennie valehteli. Tämä muisti kyllä, mutta ei tahtonut muistella. Arka ja ujo tyttö oli todennäköisesti kuluttanut kotimatkan häpeämällä käytöstään ja särkemällä sydämensä yhä uudelleen, sillä selvästikään Keith ei ollut sanonut tai tehnyt mitään merkityksellistä — aivan kuin ei Jenniellä olisi tälle merkitystä ollutkaan.

-On niin outoa olla täällä, Jennie kuiskasi. -Kun me jäimme vangiksi, Charlie kysyi muutamaan kertaan tiukasti, oliko asiasta ilmoitettu Punaiseen Ristiin. He väittivät, että on. En tiedä, valehtelivatko he, vai eikö tieto mennyt perille — minä luulin, että te täällä tiedätte mitä meille on tapahtunut.

-Ei, emme me tienneet, Betty sopersi, ja hänen sydämessään pisti yhtäkkiä se sama tuska kuin silloin, kun tieto ambulanssin katoamisesta oli tullut.

Jennie huokasi.

-Mietin usein siellä, mitä tänne kuuluu. Mutta en olisi osannut arvata… On tapahtunut niin paljon sen jälkeen, kun viimeksi sain uutisia kotoa. Gracesta ei tiedetty silloin vielä mitään. Jamie oli kotona. Rob oli terve. John oli elossa. Voi Betty!

Ja hän kätki kasvonsa käsiinsä ja itki hillittömästi.

Betty nousi, polvistui sisarensa tuolin viereen ja kiersi kätensä tämän ympäri. Hän ei sanonut mitään, ei koettanut lohduttaa millään tavoin. Talven pimeiltä viikoilta hän muisti, miten tuskallista oli, jos joku koetti puhua tyhjiä sanoja. Tärkeintä oli se, että lähellä vain oli toinen ihminen.

-Kyllä tämä tästä, Jennie mutisi. Hoitajattarena hän oli oppinut hillitsemään tunteensa nopeasti. -Lepään jonkin aikaa ja palaan sitten takaisin.

-Mitä! Betty parahti. -Takaisin?

Sisar naurahti.

-Et kai sinä kuvittele, että jäisin kotiin? Kyllä, tiedän, että hoitajattarista on puute täälläkin. Mutta vielä suurempi puute on siellä. Menen jatkamaan velvollisuuttani.

Betty ei tiennyt, mikä hänet sai nostamaan juuri silloin katseensa kylän läpi kulkevalle tielle. Sillä oli ollut liikettä koko päivän, mutta nyt se oli oudon hiljainen. Vain yksi kulkija käveli pölyistä tienreunaa reippaana ja ryhdikkäänä. Hänellä oli skotlantilainen univormu.

-Älä sentään vielä tärkkää esiliinaasi ja myssyäsi, Betty sanoi hiljaa. -Älä ainakaan ennen kuin kuulet, mitä hänellä on sanottavana.

4 kommenttia:

  1. Arvasinhan että Jennie ja Charlie palaavat vielä!

    VastaaPoista
  2. Voi että, kun tämä on vaikeaa lukea luku päivässä! Yleensä en malta laskea kirjaa kädestä ennen, kuin se on luettu loppuun. Ja taas jäi luku näin mielenkiintoiseen kohtaan :-)

    Kyllä minulle nyt opetetaan kärsivällisyyttä :-D

    t. 11 kertaa Ei ;-)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Taisi jäädä kiinnostavaan kohtaan tarkoituksella.. ;) Mutta näille tapahtumille et ehkä sano kertaakaan ei..? :D :D

      Poista