perjantai 5. joulukuuta 2014

61. ”Rakkaus, uskollisuus, urheus, tulevaisuus”

 
Jennie nosti päänsä, katsoi tielle ja parahti.

-Ei — ei kai hän tule tänne — enhän minä voi — olen tämän näköinenkin!

Betty nauroi yhtäkkiä onnellisena.

-Sinä olet sievä ja suloinen kuten aina, hän sanoi. -Ja kyllä, hän on tulossa tänne. Ja hän näyttää päättäväiseltä.

-Äiti ei saa laskea häntä sisään — minä en tahdo…

-Tahdotpas, Betty sanoi lujasti. -Sinä olet tahtonut vuosia. Ja hän tietää sen.

-Tietää? Jennie huusi kauhistuneena.

-Minä olen kertonut hänelle — aikoja sitten. Betty ei vaikuttanut tippaakaan katuvalta muistellessaan tuota hetkeä huvimajassa kaukaisena kesänä. -Sen tähden, ettei hän satuttaisi sinua.

-Sinä olet kertonut hänelle… Jennie hypähti pystyyn. -Bet, minä luotin sinuun!

-Ja minä halusin suojella sinua.

-Miten sinä saatoit kertoa hänelle! Jennie pyöri hetken nurmikolla kuin olisi tahtonut paeta, mutta ei tiennyt minne, kun vaara tuntui uhkaavan kaikkialta. -Ja sitten minä menen ja juoksen hänen… Ei, aja hänet pois! Minä en voi tavata häntä! En koskaan enää!

-Kuten haluat, Betty sanoi tyynesti. –Tulehan, Grace, mennään sanomaan Keith-sedälle, ettei hän ole tervetullut. Hän nosti lapsen syliinsä ja meni takaovelle vilkaisemattakaan enää sisareensa.

Talo oli todellakin täynnä väkeä. Se oli itse asiassa hyvä, sillä monikaan ei huomannut, kun Betty pujahti sisälle, vaikka Jennietä oli luonnollisesti jo kyselty. Muutamien kädenpuristusten ja tervehdysten jälkeen Betty pääsi etuovelle ja astui rappuselle juuri, kun Keith Murray avasi portin.

-Hyvää päivää, Betty, tämä sanoi iloiseen tapaansa.

-Päivää, Keith. Olet päässyt näköjään lomalle.

-Vain lyhyelle, mutta hyvä näinkin. Keithin katse hakeutui Bettyn olkapään yli avoimelle ovelle ja siitä sisään. -Onkohan…

-Jennie odottaa puutarhassa.

Keithin kasvojen väri tummui vähän.

-Halveksitko sinä minua? hän yhtäkkiä kysyi.

-Miksi minä niin tekisin!

-Mikä raukka minä olen ollut. Minun olisi pitänyt jo vuosia sitten…

-Sinä olet ollut kovin tiukkaan Myran pauloissa, Betty sanoi varovasti.

Keith puisti päätään.

-Sota on parasta, mitä sen asian suhteen saattoi tapahtua, hän sanoi hiljaa. -Tiesin, etten tahtonut sitoutua häneen — mutta en päässyt hänestä irti — ja sitten hän alkoi esittää vaatimuksia… Kun allekirjoitin värväystoimistossa sopimukseni, minusta tuntui, kuin kivi olisi nostettu sydämeltäni. Sain lähteä tietäen, ettei hän ole niitä tyttöjä, jotka istuvat kotona odottamassa.

-Olen pahoillani, Betty sanoi koettaen kuulostaa myötätuntoiselta. Hän oli kyllä Annielta kuullut, että Myra oli viettänyt sodan kuluessa pitkiä aikoja sukulaisissa St. Andrewsissa eikä selvästikään ollut siellä keskittynyt kieltäymyksiin.

-Älä ole. Keithin ruskeat silmät olivat totiset. -Minä sen sijaan olen — siitä, etten kirjoittanut Jennielle. Sota olisi ollut niin hyvä tekosyy pitää yhteyttä! Mutta keräsin rohkeutta liian kauan, ja sitten hän — katosi.

He seisoivat hetken hiljaa, vain Grace rupatteli äidilleen omalla kielellään. Betty mietti, millaista Keithin oli ollut surra tyttöä, johon hänellä ei ihmisten edessä ollut mitään oikeutta. Ruthinkin suru Alistairin tähden oli ymmärretty paremmin.

-Kun hän juoksi saksalaisen hoitajattaren puvussa minun syliini keskellä ranskalaisen kylän raunioita, oli vähiltä, etten saanut sydänhalvausta, Keith sitten jatkoi värähtävällä äänellä. -Typerryin niin täysin, että päästin hänet käsistäni edes tarjoutumatta itse saattajaksi paluumatkalle. Olisin voinut ampua kuulan omaan kallooni tajuttuani, minkä tilaisuuden olin hukannut.

-Ja niin sinä anoit lomaa? Betty täydensi lauseen.

-Niin minä anoin lomaa. Ja sain. Keith vaihtoi jalkaa ja vilkaisi taas ovelle. -Puutarhassa..?

-Kierrä talon ympäri. Jos yrität sisällä läpi, et selviä — siellä on sukulaisia ja naapureita niin vahvassa, oma perheesi mukaan lukien, että hunnien linjatkaan eivät ole yhtä tarkkaan miehitetyt. Betty iski silmää. -Minä katson kyllä, ettei teitä häiritä.

Keith katosi reppuineen nurkan taakse ja Betty palasi sisälle. Hän tervehti nyt rauhassa kaikki vieraat, laski Gracen Annan syliin, näki vanhempien lastensa aloittaneen riemukkaat leikit eteisessä, aikoi keittiöön auttamaan tarjoiluissa, mutta havaitsi jo Ruthin puuhaavan siellä Cathy-rouvan apuna, ja päätyi lopulta kuin näkymättömän köyden vetämänä talon takaosassa olevaan isänsä työhuoneeseen, josta oli kulku puutarhaan.

Bettyllä oli rauhan oloissa lujia periaatteita salakuuntelun ja -katselun suhteen. Mutta sotavuosina hän oli antanut niiden suhteen periksi ennenkin, kuten esimerkiksi Ruthin kohdalla. Niinpä hän asettui ikkunan pieleen ja kurkisti verhon suojista ulos.

”Voi, jos minulla olisi ollut kamera mukanani!” hän kirjoitti myöhemmin Duncanille. ”Olisin saanut kuvan, jolla olisi voitettu palkintoja. Siinä oli kaikki: rakkaus, uskollisuus, urheus, tulevaisuus.”

Jennie, joka oli niin ehdottomasti kieltäytynyt tapaamasta Keithiä, oli tämän sylissä nojaten kynittyä päätään khakitakin rintamukseen. Keith oli painanut poskensa hänen lyhyille kiharoilleen ja puhui. Sitten hän yhtäkkiä irrotti otteensa, astui taaksepäin ja polvistui tarttuen Jennien käsiin.

Aurinko paistoi, uusi nurmi kiilsi ja taivas oli kirkas. Nuori nainen yksinkertaisessa puvussaan seisoi keskellä tätä alkukesän kauneutta, ja hänen jalkojensa juuressa oli mies, joka oli vuosia taistellut pelkäämättä saksalaisia vastaan, mutta antautunut ehdoitta kotirintamalla. Betty huokasi autuaana.

-Betty kulta, täälläkö sinä olet! Äiti ilmestyi ovelle. -Mihin Jen jäi? Kaikki kyselevät häntä. Lupasin, ettei hänen tarvitse seurustella paljon, mutta pitää hänen toki tulla tervehtimään.

-Hiljaa! Betty vetäisi äitinsä hyvin epäkunnioittavasti verhon suojaan. -Hän ei ehdi nyt.

-Mitä… Cathy-rouva katsoi ikkunasta. -Hyvä tavaton, kuka se on?

-Keith Murray.

-Keith Murray? Ja Jennie? Mutta Keithhän…

-Hiljaa, Betty sanoi uudestaan. -Kai käsität, että sinulta on vuosien mittaan pimitetty erinäisiä asioita.

Äiti tuijotti häntä.

-Betty rakkaani, minä en ole enää nuori! Teidän lasten pitäisi ymmärtää olla järkyttämättä minua tällä tavalla. Ja mitä minä nyt sanon rouva Knoxille, kun hän tulee!

Betty alkoi nauraa.

-Sano vaikka ”hyvää päivää, miten Myralla menee St Andrewsissa”, hän ehdotti. -He tulevat sisään!

Vakoilijat eivät ehtineet paeta, kun sotilas ja sairaanhoitajatar jo olivat takaoven kynnyksellä. Jennien posket kävivät, jos mahdollista, vielä punaisemmiksi hänen tajutessaan, että tapahtumilla oli ollut todistajia. Mutta Keith piti häntä kädestä rauhallisesti ja päättäväisesti, ja hänen ruskeat silmänsä loistivat.

-Päivää, rouva Stewart, hän sanoi. -Mahtaako tuomari ehtiä vaihtaa pari sanaa kanssani?

-Rakkaat lapset, äiti mutisi. -Eihän se ole tarpeen, Keith hyvä, tiedäthän että…

-Tahtoisin hoitaa tämän vihdoinkin kuten asiaan kuuluu, Keith sanoi tyynesti.

-Minä haen isän! Betty huudahti ja pyrähti tiehensä.

Jennie seurasi äitiään sisähuoneisiin ja tervehti velvollisuudentuntoisesti kaikki ne, jotka olivat tulleet iloitsemaan hänen ja Charlien paluusta. Jossakin vaiheessa Betty kuitenkin johdatti hänet ainoaan rauhalliseen paikkaan talossa, keittiön ruokakomeroon, jonne ahtautuivat myös Rose ja Annie.

-Nyt sinä kerrot kaiken, Betty vaati. -Mitä hän sanoi?

Mutta Jennie vain nauroi.

-Se ei kuulu teihin vähääkään, hän ilmoitti nenäkkyydellä, joka oli aivan uutta. -Teitä kaikkia on kosittu, kyllä te tiedätte miten se käy!

-Kai sinä vastasit myöntävästi? Rose kysyi, aivan kuin olisi epäillyt asiaa.

-Miten pitkä loma Keithillä on? Napierhan voi vihkiä teidät vaikka välittömästi! Annie touhusi.

Mutta Jennie hymyili lempeästi.

-Ei meillä ole kiire, hän sanoi. -Ei ole ollut tähänkään asti. Menemme naimisiin sitten, kun sota loppuu.

Ilmoitus oli niin järkyttävä, että Bettyn jalat pettivät ja hän putosi istumaan kurkkutynnyrille.

-Kun sota loppuu? hän toisti. -Kaikkien näiden vuosien jälkeen te aiotte odottaa, kunnes sota loppuu?

-Minä tahdon sitä, Jennie sanoi edelleen yhtä levollisesti. -Keith oli kyllä jo ryntäämässä kysymään, onko Napierilla suunnitelmia täksi illaksi.

-Sinä voisit olla hänen vaimonsa vaikka heti, mutta sen sijaan sinä… Rose puisti päätään. -Jennie parka. Minä menen soittamaan sairaalaan ja kysymään, saadaanko sinne nopeasti sinulle vapaa vuodesija.

-Ettekö te käsitä, Jennie sanoi tuskastuneena. -Minähän aion palata rintamalle. Ei ammattia harjoittava sairaanhoitajatar voi olla naimisissa!

Nyt oli Annien haettava tukea silakkanelikosta.

-Seisotko sinä siinä väittämässä, että aiot kaiken tämän jälkeen palata rintamalle! hän parahti. -Sinä et voi tehdä sitä! Äiti ei koskaan anna sinun tehdä sitä!

-Minä olen aikuinen ihminen, muistutti Jennie. -En tarvitse äidin lupaa. Ja minulla on velvollisuus hoidettavana, kuten kaikilla muillakin. Niin kauan kuin isänmaa tarvitsee meitä, minä palvelen omalla sarallani ja Keith omallaan. Ja jos Jumala suo ja me elämme, rauhan tultua meidät vihitään ja minä jätän työni, kuten asiaan kuuluu.

Ahtaassa ruokakomerossa vallitsi niin syvä hiljaisuus, että se melkein särki korvia. Sitten Betty huokasi.

-Sinä teet tietysti oikein, hän sanoi. -Me vain olisimme toivoneet, että — että olisit nyt nauttinut onnestasi.

-Mutta minähän nautin! Jennie näytti hämmästyneeltä. -Olkaa järkeviä. Jos meidät vihittäisiinkin nyt, Keithin pitäisi joka tapauksessa lähteä viikon kuluttua, ja minä jäisin tänne yksinäni. Minä vain odottaisin. Kun taas rintamalla voin olla hyödyksi, auttaa haavoittuneita, tehdä osani ja sitten tulla kotiin.

-Entä jos hän kaatuu? Annie melkein kuiskasi. Hän pelkäsi yhä sairaalloisesti kaikkia surullisia uutisia.

-Hän voi kaatua yhtä hyvin, vaikka olisi puolisoni, Jennie vastasi rauhallisesti. -Aviosäädystä ei siinä tilanteessa olisi kuin hiukan taloudellista lohtua.

Äkkiä Rose ojensi kätensä ja puristi Jennien syliinsä.

-Sinä urhea, urhea pikku tyttö! hän kuiskasi. -Charlie on oikeassa. Sinä olet ihmeellinen! Ja minä annan sinulle ja typerälle, isänmaalliselle suunnitelmallesi täyden siunaukseni. Sillä miten voisin kieltää sinua lähtemästä, kun Charliekin aikoo palata!

Samassa Ruth kurkisti komeroon närkästyneen näköisenä.

-Aiotteko te jäädä sinne pysyvästi vai tehdä jotakin hyödyllistä? hän tiedusteli purevasti sylissään pino likaisia kuppeja. -Vieraita tulee lisää.

Heitä totisesti tuli. Betty vavahti vähän nähdessään koko Knoxin klaanin purjehtivan ovesta — onneksi Myraa lukuun ottamatta.

Samassa avautui työhuoneen ovi ja tuomari Stewart astui ulos käsi Keith Murrayn olkapäällä. Kevyt kohahdus kävi läpi huoneiden.

-Rakkaat ystävät, isä sanoi. -Viime vuosina meille on harvoin suotu näin onnellisia päiviä. Paitsi että olemme saaneet takaisin vävymme ja tyttäremme, jotka luulimme jo iäksi menettäneemme, olemme saaneet myös uuden vävyn. Keith Murray on pyytänyt minulta Jennien kättä, ja koska käsittääkseni asiasta vallitsee heidän välillään jo yhteisymmärrys, en nähnyt mitään syytä olla toivottamatta poikaa tervetulleeksi perheeseen.

Rouva Murray päästi pienen huudahduksen ja ojenteli hetken käsiään kahteen suuntaan kuin ei olisi tiennyt, syleilisikö ensiksi yllättäen lomalle ilmestynyttä poikaansa vai Jennietä. Hän päätyi edelliseen, koska Keithin sisaret olivat jo ehtineet piirittää Jennien ja melkein tukehduttaa tämän hellyydenosoituksiinsa.

Amy-serkku sen sijaan kaatoi teekuppinsa ja loi kauhistuneen katseen anoppiinsa. Bettyn valtasi yhtäkkiä sääli. Millaista serkulla mahtoi olla Knoxien miniänä ja Myran kälynä — varsinkin tämän jälkeen!

Rouva Knox oli pysähtynyt ruokasalin ovelle teekuppi kädessään. Hänen kasvonsa olivat yhtäkkiä jäykät, aivan kuin hän olisi saanut kovan iskun. Sitten hän kääntyi, laski kupin pöydänreunalle ja poistui ovesta ketään hyvästelemättä, kenellekään mitään sanomatta.

-Minä alan ymmärtää, miksi Jennie ei ole niin innokas jäämään tänne, Annie kuiskasi Bettyn korvaan. -Ei ole helppoa olla se, joka on syrjäyttänyt Myra Knoxin!

Onneksi Jenniellä ja Keithillä oli sen verran järkeä, etteivät he onnittelu- ja kysymyssateessa rehellisesti sanoneet menevänsä naimisiin ”sitten kun sota loppuu”, se olisi ollut liikaa noille hyväntahtoisille ihmisille. Sen sijaan he ympäripyöreästi vakuuttelivat häiden tulevan ”kyllä sitten aikanaan, mutta ei aivan vielä”.

Bettyä alkoi yhtäkkiä pyörryttää ja hän hakeutui istumaan tuolille ovipieleen. Päivä oli ollut pitkä ja kovin täynnä järkytyksiä. Samalla hän vaistomaisesti laski päitä. Grace oli päätynyt rouva Davidsonin syliin, tuolla taapersi Faith kakkupalaa mutustaen — moneskohan se oli, ja kuka sen oli hänelle antanut! — ja tuolla Donald kapusi parhaillaan Geordie-sedän polvelle. Archien hurja kiljunta kuului jostakin eteisestä, ja Betty toivoi, ettei se merkinnyt pysyviä vahinkoja pojalle itselleen tai jollekulle tämän serkuista sen enempää kuin talollekaan.

Samassa hän huomasi, että Stuart oli ilmestynyt hänen tuolinsa viereen ja näytti hyvin huolestuneelta.

-Meneekö Jennie-täti naimisiin? poika kysyi värähtävällä äänellä.

-Menee kyllä, myöhemmin, Betty sanoi.

Stuart puisti päätään.

-Ehkei hänen pitäisi. Isoäiti ei pidä siitä.

-Lapsi kulta, Betty naurahti, -miksi ei pitäisi? Isoäiti on tietysti kauhean onnellinen hänen puolestaan!

-Sinä itse sanoit! Stuartin ääni oli syyttävä. -Sinä sanoit, että kun alkaa pitää jostakusta, äidin pitää ensiksi itkeä, jotta hän voi olla onnellinen!

Betty sai hallittua ilmeensä silmänräpäyksessä. Lapsi parka oli ottanut hänen jouluiset sanansa kovin tosissaan, eikä hän saanut nauraa tälle.

-Stu rakkaani, en tarkoittanut… hän aloitti, vilkaisi sitten äitiään ja tönäisi poikaa. -Katsohan nyt!

Cathy-rouva oli vetäytynyt ruokailuhuoneen puolelle, jossa oli tällä hetkellä tyhjää, kun kaikki piirittivät kihlaparia. Siellä, poissa muiden näkyvistä kuten luuli, hän nyyhkytti nenäliinaansa. Betty toivoi, että äiti itki ennemmin onnesta Jennien vuoksi kuin siitä surusta, että tämä ei aikonut jäädä kotiin — mutta ehkä molemmista, kuten hänenkin teki mielensä.

-Näetkö? Betty kuiskasi Stuartille salaliittolaisen äänellä.

Leveä hymy nousi pojan kasvoille.

-No nyt kaikki käy niin kuin pitää! Stuart ilmoitti tyytyväisenä.

2 kommenttia:

  1. Ihanaa :) Jennien onni on ansaittu!!! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mitenkä mulla on jäänyt tähän vastaamatta?? Koetin vastata joka kommenttiin.

      Jennie on tullut jotenkin kauhean läheiseksi, ehkä juuri siksi että hän oli niin hiljainen eikä tehnyt itseään tykö. Minäkin olen kauhean iloinen hänen puolestaan. :)

      Poista