lauantai 6. joulukuuta 2014

62. Strategisia ratkaisuja

 
Kesäkuun 5. päivänä
”Keith Murray palasi tänään rintamalle. Jennie oli häntä saattamassa — ainoastaan Jennie. Keith ei ollut tahtonut muita, ja sanottakoon hänen äitinsä kunniaksi se, ettei tämä ollut vastustellut.

-Tietysti se tuntuu kovalta, Jennie sanoi piipahtaessaan meillä junan lähdettyä. -Mutta minähän menen kohta perässä.

En käsitä tuota tyttöä. Mietin, millaisessa mielentilassa olen itse joka kerta ollut, kun olen palannut asemalta Duncanin lähtiessä. Ja siinä istui pikku Jennie, minun ujo ja arka sisareni, joka on vuosikaudet salaa palvonut Keithiä, nyt vihdoin saanut tämän omakseen vain joutuakseen tästä heti luopumaan, ja aivan rauhallisesti joi teetään. Tunnen itseni surkeaksi pelkuriksi!

Sydäntäni särkee ajatella, että myös Jennie palaa rintamalle. Koetin puhua hänelle järkeä — häntä tarvittaisiin yhtä paljon Fort Williamin sairaalassa — mutta hän vain puisti päätään.

-Olen siellä lähempänä Keithiä, käsitäthän, hän sanoi kärsivällisesti kuin kiukuttelevalle potilaalle.

Ainoa lohtumme on se, että hän ei aio mennä enää ambulanssijoukkoihin, vaan kenttäsairaalaan. Se ainakin kuulostaa vähän turvallisemmalta. Kunhan hän vain ei joutuisi sairaalalaivalle, joita saksalaiset tuntuvat upottavan järjestelmällisesti!

Charlie aikoo myös kohta palata, ja mietin, miten Rose jaksaa tämän kaiken.”

Kesäkuun 9. päivänä
”Päättynyt toukokuu on ollut täynnä uutisia yksittäisistä taisteluista ja saksalaisten ilmahyökkäyksistä Englantiin. Niitä on tehty jopa yöllä. Rouva MacKenna on kuulemma muuttanut nukkumaan omasta huoneestaan tohtorilan kellariin, eikä edes Fergus ole saanut häntä järkiinsä.

Saatan jotenkin käsittää sen, että sodassa miehet taistelevat toisiaan vastaan — mutta pudottaa pommeja viattomien siviilien niskaan, naisten ja lasten! Sitä en voi hyväksyä, ei kukaan ajatteleva ihminen voi. Sydäntäni kouristaa ajatella, onko Ruthin takia, minun takiani, heillä yksi lentäjä enemmän… (Vaikka Duncanin kokemusten jälkeen epäilenkin, ettei mies lennä enää. Mutta jotakin pahaa hän tekee, varmasti.)

Nyt ovat taistelut alkaneet taas laajeta myös Belgiassa. Pelkään, rukoilen, koetan pitää pääni pystyssä kuten Jennie. Olen kieltänyt rouva Wallacea luetuttamasta enää lehtiä ääneen Stuartilla. Tämä on jo kyllin suuri ymmärtämään asioita, joita en tahtoisi hänen ajattelevan.

Minäkin huomaan miettiväni niitä yhdeksäätoista miinaa, jotka meikäläiset räjäyttivät toissapäivänä Messinesissä murtaakseen saksalaisten kaksi ja puoli vuotta pitäneet linjat. Kaksi ja puoli vuotta pitäneet linjat! Joskus ajattelen epätoivoissani, että saksalaiset eivät ole inhimillisiä, että heillä on jokin voima, jokin paha voima, jota me emme kykene voittamaan. Entä jos vain antautuisimme?

Ja sitten katson Duncanin kuvaa olohuoneen pöydällä, tuota ensimmäiseksi sotajouluksi saamaani rakasta kuvaa. Sitä, jossa Duncan istuu ammuslaatikon päällä, nojaa kyynärpäitä polviinsa ja hymyilee.

Hymyilee!

Niin luottavasti, niin varmasti. Hän katsoo suoraan kameraan ja hymyilee kuin tietäisi jotakin, joka antaa hänelle voimaa, ja tahtoisi kertoa sen myös minulle.

Minulla on hänestä nyt nippukaupalla sotilaskuvia, koska Ruth tahtoi harjoitella potrettien ottamista ja käytti häntä mallinaan lomalla. Ne ovat tarkkoja, ammattimaisesti otettuja kuvia, hän on niissä arvokas upseeri, ajeltu ja kammattu, totinen ja varma.

Mutta aivan kuin silloin, kun luulin hänen kaatuneen, kun tarvitsen tukea ja lohtua, katson, miten hän istuu törkyisenä juoksuhaudassa kivääreineen ja hymyilee. Ja tajuan, ettemme me antaudu. Emme koskaan.”

Kesäkuun 13. päivänä
”Olen jo pidempään miettinyt Koivurannan huonejärjestystä. Lastenkamari on käymässä ahtaaksi jo nyt, puhumattakaan ensi talvesta, kun Grace on siirrettävä sinne uuden tulijan tieltä.

Huoneistahan meillä ei pitäisi olla pulaa, niitä on yläkerrassa neljä. Mutta eri asia on, kummasta luovun: vierashuoneesta vai työhuoneestani.

En miettinyt asiaa kauankaan. Jos Eliza tulee tänne kesällä, hän tarvitsee tilaa, ja muutenkin haluaisin vanhaan tapaan voida tarjota sukulaisille ja ystäville yöpymismahdollisuuden, jos nämä sitä tarvitsevat. Sen sijaan kirjoittaa voin missä vain — kunhan kirjoittaisin! Sitä en ole jaksanut edes ajatella.

Aloin siis tänään teepöydässä puhua siitä, mihin työhuoneeni huonekalut voitaisiin siirtää ja ketä pyytäisimme nikkaroimaan lisää lastensänkyjä — nythän Faith ja Donald nukkuvat samassa — sekä lipaston ja muuta tarpeellista.

-Et voi olla tosissasi, Ruth sanoi närkästyneenä. -Se on sinun huoneesi!

-Ei niin merkitty kauppakirjaan, kun ostimme talon, sanoin leikkisyyttä tavoitellen. -Siitä tuli minun työhuoneeni vain siksi, että se oli ylimääräinen.

-Missä te sitten teette työtä? rouva Wallace kysyi.

-Minä teen työtä kaupassa, sanoin.

Rouva Wallace katsoi Ruthiin yhteisymmärrystä hakien. Olin selvästikin heidän mielestään hankalalla tuulella.

-Muistaakseni te sanoitte, että tämä sota ei kestä sataa vuotta! hän sinkautti. -Entä sitten, kun kauppias palaa eikä teitä tarvita enää kaupassa?

-Kirjoituspöytäni voidaan nostaa yläkerran aulaan, ilmoitin. -Jos taas joskus ehdin ja jaksan kirjoittaa, voin tehdä sen siinä.

-Lasten pyöriessä jaloissanne!

-Mihin te sitten heidät sijoittaisitte? kysyin kärsimättömästi. -Pinoaisitte päällekkäin kuin halot, vai?

Rouva Wallace vaikeni, mutta kuulin hänen mutisevan itsekseen jotakin siitä, miten kauppiasta ei hänen mielestään olisi tarpeen aivan joka vuosi päästää lomalle.

Minä puolestani otin mittanauhan ja menin yläkertaan mittaamaan huonekaluja. Yläaulasta tulee vähän ahdas, ja makuuhuoneen komeroa on raivattava aika tavalla, jotta saan sijoitettua sinne tavarat työhuoneen komerosta.

Jossakin vaiheessa rouva Wallace kiipesi portaita, seisahtui työhuoneeni ovelle, katseli sitä hetken ja sanoi sitten hitaasti, nautiskellen voitonriemustaan:

-Täällähän ei ole tulisijaa. Teidän pitää uusia lämmitys, etteivät lapset polta itseään kaupan savutorvessa. Mutta voi, tehän ette ollenkaan ilmoittanut tätä huonetta hiilien jakeluun!

Olisin halunnut hakata päätäni seinään, mutta koska on sota, päätin olla urhoollinen ja vain purra hammasta.”

Kesäkuun 14. päivänä
”Mike Cameron kävi tänä iltana meillä katsomassa työhuonettani. Hän lupasi nikkaroida sänkyjä ja muita huonekaluja ‘sitä mukaa kuin sinä niitä tarvitset, tyttökulta’, mutta tarttui rouva Wallacen lailla kamiinan savutorviasiaan.

-Sinun pitää muurauttaa tänne hyvä uuni tai takka, hän sanoi. -Sellainen, jonka saa suojatuksi lapsilta. Ja siihen minä en pysty.

Kysyin tietysti, ketä hän suosittelisi. Hän luetteli muutamia nimiä — mutta kaikki olivat joko rintamalla tai kaatuneita tai haavoittuneina sairaalassa tai jo niin iäkkäitä, ettei heistä ollut enää kiipeilemään katolla muuraamassa savupiippua, koska kuulemma sekin pitäisi uusia samalla.

-Hetkinen, hän sitten sanoi. -Ellen muista väärin, Lachlan Wallace muurasi takan Irvineille. Tiedäthän, että se Ewanin ostama talo oli aika huonossa kunnossa.

Tiedän toki. Ruth oli ollut syksyllä hyvin järkyttynyt käytyään ensimmäisen kerran tapaamassa Floraa tämän omassa kodissa — ‘ajatella, että hän saattaa olla niin onnellinen siellä Ewanin kanssa, vaikka ikkunoista vetää ja takasta sataa sisään!’

-Häntä minä kysyisin, Mike jatkoi ja katsoi minuun huolestuneena. -Mutta…

Mutta.

Miken mentyä uskouduin Ruthille, joka oli lähdössä yövuoroon. Hän puisti hiljaa päätään.

-Rouva Wallace heittäytyisi saksalaisten pistimiin pelastaakseen tämän talon väen, hän sanoi. -Mutta minä en tahdo olla näkemässä mitä tapahtuu, kun sinä ehdotat, että hänen miehensä tulisi tänne muuraustöihin!”

Kesäkuun 17. päivänä
”Tänään jumalanpalveluksen jälkeen pysäytin Ewan ja Flora Irvinen kirkkomaan portilla ja kysyin, saisinko tulla katsomaan heidän takkaansa. Ruth otti lapset hoiviinsa ilmehtien tavalla, joka kertoi hänen kaipaavan minua syvästi, kun tuhoni tulisi.

Se pieni mökki, jonka Ewan on vaimolleen kodiksi hankkinut, ei todellakaan enää ole niin surkeassa kunnossa kuin syksyllä. Ikkunat ovat tiiviit, takka uusi ja kaunis, kaksi huonetta äärimmäisen siistit. Pikkuinen Alison on kaunis vauva, puhdas ja somasti puettu, ja oli suloista nähdä, miten hellästi Ewan piti häntä ainoalla käsivarrellaan, kun Flora ryhtyi puuhaamaan meille teetä.

He tuntuvat olevan niin onnellisia ja tyytyväisiä, vaikka heiltä on koetettu viedä kaikki edellytykset siihen. Mutta nyt Fergus on puhunut Ewanille mahdollisuudesta saada käsiproteesi, ja hän on luonnollisesti tästä ajatuksesta hyvin innoissaan. Jos hän saisi jotenkin korvattua edes osan toisesta kädestään, heidän elantonsa olisi varmempi.

Ja talon uusi takka on todellakin hyvin tehty. Pellit liikkuvat kuin ajatus, pesä on kyllin syvä ja kipinäsuojus niin tukeva, ettei isompikaan lapsi pysty sitä itse liikuttamaan. Ewan ja Flora kehuivat kilvan herra Wallacen taitoa.

-Hän tulisi varmaan mielellään työhön teille, kun… Flora aloitti.

Ewan rykäisi ja katsoi vaimoonsa, joka punastui ja vaikeni. Minä huokasin ja koetin olla kuin en olisi huomannut mitään.

Olen melko onnistuneesti saanut vältellyksi kaupungilla kiertäviä tarinoita Wallacen pariskunnasta. Mutta tottahan minunkin on myönnettävä, että kun herra Wallace on ollut kaupungissa jo kaksi vuotta ja rouva Wallace edelleenkin hädin tuskin tervehtii häntä kadulla, ei ole ihme, jos puhutaan.

Olen nyt koko illan koettanut miettiä, mitä tehdä. On naurettavaa, jos en omassa kodissani voi laittaa lapsilleni turvallista ja lämmintä huonetta vain siksi, ettei kotiapulaiseni loukkaantuisi. Mutta rouva Wallace on meille liian arvokas, jotta tohtisin edes ajatella ajavani hänet tiehensä.”

Kesäkuun 20. päivänä
”Veljeni on kapteeni ja mieheni on luutnantti. Päätin siis, että myös minulta on löydyttävä strategisia kykyjä joukkojeni johtamiseen edes kotitarpeiksi.

Tänään teen jälkeen Mike ja Fergus tulivat kaikessa viattomuudessa meille tyhjentääkseen työhuoneen. He nostivat yläaulaan painavan kirjoituspöytäni ja muut huonekalut ja veivät kaikki laatikot komerosta makuuhuoneen nurkkaan, jotta voin käydä ne siinä läpi ja heittää pois kaiken, mitä en enää arvele tarvitsevani, ennen kuin etsin tavaroille uuden sijoituspaikan.

Samalla he kovaan ääneen moitiskelivat huoneen paloturvallisuutta. Fergus meni jopa niin pitkälle, että uhkasi pyytää kauppias Armstrongin katsomaan tilannetta kodinturvajoukkojen näkökulmasta, koska ’tuollainen viritelmä vaarantaa koko kaupungin — emme tarvitse saksalaisia pommittamaan meitä kuoliaaksi, kun Betty hoitaa saman asian tulipalolla!’

Rouva Wallace oli alakerrassa, mutta kukaan meistä ei epäillyt, etteikö hän olisi kuullut. Vahinko kyllä, myös lapset kuulivat, ja jouduin lohduttelemaan pitkään Archieta nukkumaan mentäessä tämän pelätessä tulipaloa.

Sitten nämä hyvin valmistelemani apumiehet alkoivat keskustella vaikuttavin äänenpainoin siitä, ketä voisin pyytää laittamaan huoneen lämmitystä uuteen uskoon. He luettelivat nimiä vuorotellen ja tuomitsivat nämä vuorotellen joko poissaolevina tai muuten mahdottomina.

Lopulta mainittiin herra Wallacen nimi.

-Hän on tietysti… ymmärrättehän, sanoi Mike ja pyöritteli silmiään.

Fergus nyökytteli totisena.

-Vahinko, ettei hänestä ole oikein mihinkään. Tarkoitan, että ainahan hän pystyy nostelemaan köysinippuja ja jauhosäkkejä Armstrongin kaupassa, mutta…

-Täysin mahdotonta. Ja lapsiperhe vielä. Saavat — kaikenlaisia vaikutteita.

-Minä en laskisi häntä lähellekään Alicea ja lapsia!

-Eipä sillä, että se olisi suuri vahinko. Melko kömpelö käsistään.

Tätä jatkui jonkin aikaa. Rouva Wallacen luudan huiske muuttui alakerrassa yhä hitaammaksi. Sitten portaiden juurelta kuului:

-Rouva Fleming, minulla on asiaa.

Loin merkitsevän katseen aseveljiini ja menin portaikkoon. Rouva Wallace seisoi eteisessä kädet ristissä rinnalla ja kasvot tulipunaisina.

-Minä toivoisin, etten joutuisi kuuntelemaan tuollaisia kommentteja ihmisestä, joka… joka sentään on vielä lain edessä aviomieheni. Pyydän saada huomauttaa, että hän on tavattoman tarkan työn tekijä ja hyvä käytökseltään. Jos tohtorilla ja herra Cameronilla on erilainen mielipide, heidän sopii sanoa se suoraan eikä puhua takanapäin.

-Olen pahoillani, rouva Wallace, sanoin viattomana. -Me vain puhuimme siitä, kenet pyytäisin muuraamaan uuden takan.

-Lachlan muuraa vasemmalla kädellään ja silmät sidottuina paremmin kuin eräät suurisuiset herrasmiehet edes opastettuina, rouva Wallace tiuskaisi.

-No jos te olette sitä mieltä, minä jatkoin edelleen viattomana. -Teillä ei varmaan ole sitten mitään sitä vastaan, että pyytäisin häntä työhön?

-Ajattelin jo, ettette aiokaan tehdä sitä, rouva tuhahti, tarttui taas luutaansa ja alkoi lakaista niin, että Lancelot-parka pakeni vinkuen vuoteeltaan.”

Kesäkuun 26. päivänä
”Herra Wallace aloitti eilen työnsä meillä. Hän voi tietysti tulla aina vasta sen jälkeen, kun on ensin tehnyt työpäivänsä Armstrongilla, mutta syksyyn on onneksi vielä aikaa. Ja hän on taitava ja viisas mies. En yhtään epäile, etteikö ‘tyttöjen huoneesta’, kuten sitä jo kutsumme, tule suloisen lämmin ja turvallinen pesä Faithille ja Gracelle.

Rouva Wallace suhtautuu tilanteeseen kylmän rauhallisesti. Kun arasti pyysin, että hän tekisi vaikka vähän juustovoileipiä valmiiksi, jotta herra Wallace saisi jotakin syödäkseen ennen kuin myöhään illalla lähtisi pois, hän tuhahti.

-Te kai luulette, etten minä tiedä, mistä hän pitää!

Veljeni on kapteeni ja mieheni on luutnantti, ja minäkin tiedän, milloin on viisainta perääntyä hyvässä järjestyksessä. Pakenin selvittämään myymälän tilejä, enkä ollut kuulevinani portaiden narahtelua ja vielä paikallaan olevan kamiinan savutorven petollisesti paljastamaa, toki melko arkista keskustelua yläkerrasta.”

Kesäkuun 29. päivänä
”Jennie lähti tänä aamuna. Minua vavisuttaa ajatella, millaisiin oloihin, jälleen. Mutta Jennie oli niin rohkea ja reipas, että hän rohkaisi meitäkin. Charlie on viettänyt nämä viikot etelässä Rosen luona ja on yhtä lailla lähtenyt tänään.

Toivoisin, että Rose tulisi kotiin ja toisi Robin mukanaan. Mikään mahti maailmassa ei saisi minua Etelä-Englantiin saksalaiskoneiden moukaroitavaksi, enkä ole ainoa, joka ajattelee niin — ne, joilla on mahdollisuus, koettavat paeta rannikolta.

Meillä oli tänään tohtorilassa sota-apukomitean kokous, jossa keskustelimme mahdollisuuksista auttaa näitä kotinsa jättäneitä. Väsymys tuntui tuossakin alkujaan niin vahvassa naisjoukossa: olemme kohta kolme vuotta käyttäneet kaiken vapaa-aikamme sekä tukeaksemme sotaponnistuksia että auttaaksemme sodan uhreja. Puheenvuoroja käytettiin vähemmän kuin koskaan, ja vaikka päädyimme joihinkin tuloksiin, tunnelma oli vaisu ja osallistujat lähtivät koteihinsa heti, kun se oli sopivaa.

Minä lähdin viimeisenä. Kun seisoimme ovella hyvästelemässä, Fanny pyöri jaloissani ja Gordon jokelteli Alicen sylissä. Alice on kaunis, lapset ovat kauniita, heidän kotinsa on kaunis. En saanut olluksi, vaan sanoin kaiken tämän ääneen.

Kyyneleet nousivat yhtäkkiä Alicen silmiin.

-Jospa vain tietäisit, hän kuiskasi. -Hyvää yötä, Betty.

Hän melkein työnsi minut ulos ja sulki oven takanani. Kävellessäni valkeassa kesäyössä kotiportille ajatukset risteilivät päässäni. En rupea kirjoittamaan niitä tähän — mutta olen huolissani.”

6 kommenttia:

  1. Voi kuinka herkullista huumoria taas!! :D :D Mutta jännittävä loppu...?!?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nautin tämän(kin) kirjoittamisesta. Jotenkin tuli mieleen Bettyn nuoruuden tempaukset... :)

      Poista
  2. Kyllä tämä koko Betty vaan paranoo luku luvulta!! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nyt alkaa hermostuttaa. Kaikkien näiden kehuen jälkeen on suuunta vain alaspäin... :D :D Olen taistellut aamusta asti yhden joulu- tai paremminkin uudenvuodenpakettinne kanssa ja nyt vähän huolestuttaa. :)

      Poista
  3. Pohojalaanen yrittää tavallista, mutta primaa vaan pukkaa :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voivoi, kun ei pian tulisi vastavaikutus... :)

      Poista