sunnuntai 7. joulukuuta 2014

63. Ajat ovat toiset

 
-Katso nyt heitä, Cathy Stewart kuiskasi ja puristi tytärtään käsivarresta.

Betty katsoi. Hän joi äitinsä kanssa teetä heinäkuisena sunnuntaina Kuusikukkulan kuistilla, sillä Anna oli tahtonut saada perheen kokoon iloista uutista juhlistamaan: Rob saattaisi loppukesästä päästä sairaalasta kotiin ja Rosen mukaan kykenisi työhön jo vuodenvaihteessa, jos kaikki menisi hyvin.

Kuusikukkulan vanha huvimaja alkoi olla siinä kunnossa, että se olisi oikeastaan pitänyt purkaa pois. Mutta kun ei ollut, kuka purkaisi, se oli saanut viime vuodet painua hiljalleen yhä kumarampaan. Sen rakenteet ja niihin kietoutuneet kasvit tarjosivat mitä loistavimmat kiipeilymahdollisuudet Alanille, Charleylle ja Nedille aina silloin, kun äidin silmä vältti. Jopa pikku Cameron koetti jo toiveikkaana hinata itseään ylös pylväitä.

Nyt huvimajan hilseilleellä, osin laholla kaidepuulla istui Eliza. Hän oli palannut Edinburghista viikkoa aiemmin päästötodistuksineen ilmoittaen, ettei koskisi koulukirjoihin enää pitkällä tikullakaan. Siitä, oliko hän koskenut niihin pahemmin tätä ennen, voitiin keskustella sekä todistuksen arvosanojen että niiden uusien pukujen perusteella, joita hänen laukkunsa pursusi.

Mutta Bettyn oli myönnettävä, että Elizasta oli kasvanut kaunotar. Tämä oli solakka ja siro, hänellä oli samanlaiset viehkeät piirteet kuin Rosella aikanaan, ja hänen rohkea nenäkkyytensä tuntui useimmista nuorista miehistä sangen hurmaavalta.

Tähän joukkoon kuului epäilemättä se nuori mies, joka nojaili samaiseen huvimajan kaiteeseen niin lähellä Elizaa kuin suinkin ilkeni tämän vanhempien läsnä ollessa. Hän oli Sean Ramsay, tuo ”tasainen ja hyvin kasvatettu” nuorukainen, joka oli kohta kaksi vuotta toiminut Glen Longin kansakoulussa opettajana Robin sijasta.

Nuorukaisen katse ahmi Elizaa tavalla, jonka tyttö selvästi huomasi ja josta nautti, ja hän sormeili käsissään ruusunkukkaa repien sen kuin huomaamattaan siekaleiksi tytön jalkojen juureen. Eliza heilutteli sääriään näennäisen viattomasti, mutta varmasti tietoisena nilkkojensa kapeudesta ja jalkateriensä siroudesta.

-Odotatko sinä kihlausta piankin? Betty kuiskasi äidilleen.

-Me toivomme sitä isäsi kanssa hartaasti, äiti kuiskasi vastaan. -Eliza tarvitsee jonkun, joka ottaa ohjat.

Bettyn katse pyyhkäisi yli laajan pihamaan ja hän laski vaistomaisesti lapsensa ennen kuin palasi keskustelunaiheeseen.

-Luuletko sinä, että hänestä on…

Äiti huokasi.

-Me emme enää tiedä, mitä tekisimme. Hän on ollut kotona viikon — viikon, Betty — ja sanoo ikävystyvänsä kuoliaaksi. Hän lähti eilen tanssiaisiin Ballachulishiin, vaikka isäsi kielsi — se oli jokin vähän epämääräinen tilaisuus.

Eliza heitti päätään taaksepäin niin, että kultainen tukka välkkyi auringossa, ja nauroi jollekin, mitä nuori Ramsay sanoi. Miehen autuaasta katseesta oli mahdotonta erehtyä. Tällä saattoi olla sydänvika, mutta Elizalle hän oli luovuttanut sydämensä kokonaan. Betty huokasi. Nuorukainen oli epäilemättä hyväluonteinen ja lempeä, mutta pärjäisikö hän Elizalle — jos saisikin tämän kihlatuksi? Sillä vieläkään Betty ei jaksanut uskoa pikkusiskon tyytyvän johonkin niin poroporvarilliseen kuin elämään opettajan rouvana.

-Oletko puhunut hänen kanssaan meille tulosta? Betty kysyi.

-Olen kyllä, eikä hän laittanut pahemmin vastaan. Ilmeisesti mikä tahansa on parempi kuin kotona olo.

Äidin ääni oli surullinen, ja Betty kosketti lempeästi tämän kättä.

-Meillä kaikilla on kautemme, jolloin kotoa pitää päästä mahdollisimman kauas, hän sanoi hymyillen.

-Sinä et koskaan moittinut kotia!

-Ehkei minun tarvinnut, kun pääsin maailmalle vapaasti. Kiitos sinulle ja isälle siitä. Minä olen seikkailuni seikkaillut.

Äiti huokasi ja hymyili.

-Miten kauan siitä tuntuu olevan! Miten Duncan voi?

-Ei hänellä ole hätää. Hän herättää yhä pahennusta koko armeijakunnassa.

Äiti nauroi, mikä oli ollut Bettyn tarkoituskin. Hän ei aikonut kertoa kaikkea sitä, mitä Duncan oli kirjoittanut taisteluista paikkakunnalla, jonka nimen Betty hädin tuskin osasi tavata: Passchendaele.

-Entä herra Wallace? äiti kysyi sitten kiinnostuneena. -Joko takka on valmis?

-Melkein. Mutta en tiedä kuvittelenko, vai viivytteleekö hän sen kanssa tarkoituksella. Eikä rouva Wallacella ole nykyään kiire kotiin iltaisin.

-Arveletko, että…

-Shh, Betty sanoi ja iski silmää.

Samassa Eliza liukui alas kaiteelta ja tuli ylös kuistille.

-Milloin Annie ja Napier tulevat, äiti? hän kysyi ja istuutui rappusille näennäisen huolettomasti, mutta asettaen vartalonsa mahdollisimman edullisesti.

-Napierilla on vihkiminen, he tulevat heti sen jälkeen, Cathy-rouva sanoi. -Onko sinulla heille asiaa?

Eliza nauroi.

-Päinvastoin! Tiedän livetä alta pois. En kestä Annien saarnoja velvollisuuksista ja leivisköistä.

-Ehkä ne tekevät sinulle hyvää, Betty huomautti. -Meillä kaikilla on velvollisuutemme.

-Kiitos, minä pärjään ilmankin. Eliza sulki silmänsä ja kohotti kasvojaan kohti aurinkoa, ja häntä seurannut Sean Ramsay katseli häntä ihastuneena.

-Minun pitää kohta mennä, nuori mies sanoi vastentahtoisesti. -Mutta tulethan sinä iltajumalanpalvelukseen?

-Kirkkoon? Miksi? Eliza avasi silmänsä.

-Älä ole typerä, äiti sanoi nuhdellen. -Tietysti me tulemme kaikki, herra Ramsay.

-Minä en ymmärrä miksi minun pitäisi, Eliza marisi lapsellisesti. -Olimme jo aamulla ja se oli kyllin kuivaa — en käsitä, miten Annie jaksaa kuunnella Napieria vielä kotioloissakin!

-Joskus on vaikea käsittää, mitä kukin meistä toisessa näkee, sanoi Anna levollisesti. Hän oli ollut sisällä järjestämässä tarjoiluja ja istuutui nyt oman kuppinsa kanssa kuistille.

Betty hymyili itsekseen. Hän oli alkanut pitää kälystään aiempaa enemmän, eikä tämän pikkuinen piikki tunnetta heikentänyt, vaikka Elizalta se varmaan jäikin huomaamatta.

-No, hän sanoi, -ellet aio kirkkoon, ehditkin pakata. Vai mitä sanot, äiti? Pärjäätkö, jos ahkera tyttäresi hylkää sinut jo nyt?

-Pakata? sanoi Sean Ramsay pettyneenä.

-Minä lähden Fort Williamiin Bettyn luo. Elizan ilme kirkastui. -Siellä edes on elämää.

-Toivottavasti et pety, Betty varoitti. -Minä ajattelin tarjota sinulle lastenhoitoa, taloustöitä ja kauppa-apulaisen tehtäviä.

-Maksatko sinä palkkaa? Eliza tiedusteli kiinnostuneena.

-Hyvä tavaton, hänen äitinsä puuskahti, -Betty lupaa ottaa sinut ilmaiseksi luokseen asumaan!

-Ilmaiseksi minä saisin asua täälläkin, Eliza huomautti. -Mutta tulen mielelläni. Missä tahansa on hauskempi.

Sean Ramsay punastui vähän ja näytti hämmentyneeltä.

-Milloin sinä tulet takaisin? hän kysyi surkeana.

Eliza kohautti olkapäitään.

-Katsotaan nyt, hän sanoi huolettomasti ja vaihtoi sitten kepeästi puheenaihetta. -Joko sinä kuulit Marystä, Betty?

-Minun pitikin kysyä äidiltä, saako hän yhtään lomaa.

-Hän on varmaan kihloissa pian. Se Finlay on aivan hupsuna häneen, kirjoittaa ainakin viisi kertaa viikossa. En kyllä käsitä, miksi. Eihän Mary ole edes sievä.

-Eliza! parahtivat Betty ja hänen äitinsä yhteen ääneen.

-Minä menen nyt. Nuori Ramsay katsoi Elizaa pitkään. -Saatatko minut portille?

Tyttö näytti hetken siltä kuin olisi ilmoittanut, ettei aikonut vaivautua, mutta nousi kuitenkin.

-Oletko sinä aivan varma, että tahdot ottaa hänet? äiti mutisi Bettylle, kun nuoret olivat tarpeeksi kaukana.

Betty huokasi.

-Enhän minä voi häntä sinunkaan riesaksesi jättää, hän tokaisi.

-Minä pelkään hänen puolestaan, Anna sanoi äkkiä. -Tarkoitan, että kaikkihan me väsymme, kaikki me olemme kyllästyneet ja uupuneet tähän sotaan, tähän pelkoon ja tuskaan ja suruun. Mutta emme me muut ota olosuhteita henkilökohtaisena loukkauksena kohtalolta, kuten Eliza. Toivottavasti hän ei tee typeryyksiä.

-Ruthin seura auttaa, Betty sanoi. -Ja rouva Wallace pitää hänet kurissa. Enkä minä jaksa uskoa, että hän olisi pohjimmiltaan mitenkään mätä. Vain kovin lapsellinen ja säälittävä. Muistathan, Anna, miten huolettomia me saimme olla hänen iässään!

Anna huokasi vähän, ja hänen silmistään näki, että hän muisteli menneitä onnellisia vuosia.

Seuraavana aamuna isä ajoi Elizan kaupunkiin kaikkine tavaroineen. Kun sisar oli levittäytynyt Koivurannan vierashuoneeseen, se näytti ennemmin turkkilaiselta basaarilta kuin siltä siistiltä ja yksinkertaiselta kamarilta, jossa Jennie oli aikanaan asunut.

-Hyvä tavaton, Betty puuskahti katsellessaan sitä hajuvesien, korujen ja hepeneiden vyöryä, jolla sisar oli huoneen kaikki pinnat kuorruttanut. -Miten sinulla on ollut varaa tähän kaikkeen!

Eliza nauroi.

-Minullako? Älä ole hassu. Enimmäkseen nämä ovat lahjoja.

-Lahjoja?

-Niin tietysti. Eliza heitti hänen syliinsä punaisella nauhalla sidotun nipun erilaisia kukka- ja pakettikortteja kuin intiaanipäällikkö taistelussa riistämänsä päänahat.

Betty selasi mykistyneenä nippua.

-Eliza kulta, hän sanoi lopulta moittivasti luettuaan lähes joka kortista eri miehen nimen. -Tämä ei näytä hyvältä.

-Älä ole typerä, sisar tokaisi. -Kai sinäkin sait lahjoja aikanasi? Olihan sinulla muitakin ihailijoita kuin Duncan — minä muistan kyllä, vaikka olin silloin vielä pieni!

-Niitä lahjoja sinä et olisi tainnut arvostaa kovin korkealle! Kukkia, kirjoja, suklaata...

-Uh, sanoi Eliza ja irvisti. -Kukat ja suklaa kelpaavat, ellei pojalla parempaan ole varaa — mutta kirjoja!

Betty hymyili itsekseen haikeasti ja ajatteli sitä runoteosta, jonka oli saanut kauan, kauan sitten joululahjaksi Duncanilta, tuolloin vasta muutaman viikon ikäiseltä tuttavuudelta, ja miten se oli hänet hämmentänyt. Hän ajatteli niitä viattoman valkeita kieloja, jotka Duncan oli lähettänyt hänelle sinä syksynä, jolloin he olivat olleet riidoissa, ja sitä pientä medaljonkia, jonka oli saanut läksiäislahjaksi Duncanin lähtiessä Amerikkaan.

-Ajat olivat silloin toiset, kuten sinulla on tapana sanoa, hän napautti. -Koeta nyt kasata höyhenesi, ettei rouva Wallace saa sydänkohtausta, kun tulee siivoamaan. Ja varoitan, ettei sinulla ole täällä paljonkaan käyttöä kaikelle tälle rihkamalle.

Huolimatta Bettyn epäilyksistä Elizan tulo Koivurantaan tuntui jollakin tavalla virkistävän koko taloa. Ruth muuttui hilpeämmäksi ja sopivalla tavalla kevytmielisemmäksi Elizan seurassa, rouva Wallacen tuhina ja mutina ei estänyt häntä pitämästä tuosta suorasanaisesta tytöstä, ja lapset olivat riemuissaan saadessaan uuden leikkitoverin.

Kaikkien yllätykseksi Eliza todellakin tuntui ottavan kaikki tarjotut työt hoitaakseen reippaammin kuin koskaan kotona. Erityisen hyvin hän viihtyi kaupassa, jossa ”sentään näkee ihmisiä”, kuten hän sanoi.

Ja suloisen neiti Stewartin ilmestyminen tiskin taakse kyllä huomattiin.

-On ilahduttavaa havaita, miten lukemisharrastus on kasvanut tämän kaupungin miesten keskuudessa, rouva Wallace tokaisi Bettylle. -En ihmettelisi, vaikka pojat anoisivat lomia rintamalta sanoen syyksi käynnin kirjakaupassa!

-Ehkä he eivät olisi aivan yhtä innokkaita, jos tietäisivät, miten raa’asti Eliza heitä arvostelee takanapäin, Betty huoahti. -Olisi hauska nähdä se mies, joka hänen vaatimuksensa lopulta täyttää!

-Entä se nuori opettaja, joka kävi toissailtana? rouva Wallace tiedusteli uteliaasti. -Hänhän oli kovin miellyttävä.

Betty ei hennonut sanoa, ettei välttämättä ollut hyväksi Elizan silmissä, jos nuori mies oli rouva Wallacen mielestä ”miellyttävä”. Sen sijaan hän viattomasti huomautti, miten mukavaa oli, kun tyttöjen huoneen takka olisi kohta valmis.

Rouva Wallace nyrpisti suutaan.

-Erittäin mukavaa, hän sanoi. -Ei ole hyväksi, kun talossa käy koko ajan ulkopuolisia.

-Ai, sanoi Betty silmät kirkkaina. -Minä olen huomannut, että te viihdytte yläkerrassa.

-Täytyyhän jonkun katsoa, että kaikki tulee oikein, mutisi rouva Wallace.

-Se on aivan totta, Betty sanoi herttaisesti.

Jos Elizassa oli jo paljon maailmannaisen kovuutta, hän oli 18-vuotiaana siltikin vielä osittain lapsi. Koivurannan jälkikasvu sai nuoresta tädistään innokkaan ja kekseliään vetäjän leikkeihinsä, sillä kaikkine koruineen ja hepenineen hän ei hävennyt juosta ulkona sisarenlastensa kanssa kiharat kampauksesta irronneina ja hameenhelma kurassa.

Eräänä kesäisenä sunnuntai-iltana piha kaikui taas riemusta, kun Eliza oli lasten kanssa sokkosilla.

-Varjelkoon, toivottavasti hän ei kompastu koivunjuurakkoon ja taita jalkaansa! sanoi Alice, joka puheli Bettyn kanssa pihoja erottavan aidan yli. -Sinulla on hänestä paljon iloa, Bet.

-Se on totta, Betty sanoi itsekin hämmästyen. -Pelkäsin vähän hänen tuloaan, mutta hän tuntuu viihtyvän, ja jollakin tavalla hän tekee hyvää meille kaikille.

-Ilo on nykyisin niin harvinaista, että ehkä me kaikki hiukan pelkäämme sitä, Alice mutisi puoleksi itsekseen. -Onko Fergus käynyt teillä?

-Miten niin? Betty kysyi, sillä jokin ystävättären äänessä sai hänet varuilleen.

-Minä tiedän, että hän puhuu mielellään kanssasi. Alice painoi leukansa aitaan nojaaviin käsivarsiinsa. -Ajattelin, että... ehkä hän on... puhunut jotakin Gordonista.

-Onhan kaikki lapsella hyvin?

-Oh, lapsella toki! Sano, Betty, miten te olette Duncanin kanssa päättäneet lastenne nimet?

Betty tajusi, mihin Alice oli keskustelua johtamassa.

-Miten milloinkin, hän sanoi epämääräisesti. -Stuart tulee minun tyttönimestäni — Archie on Duncanin isoisän kaima — Donald sai nimensä rakkaan rouva Brodien toiveesta hänen puolisonsa mukaan. Ja tyttöjen nimet — no, niillä on merkitys, joka liittyy näihin aikoihin.

-Fergus loukkaantui siitä, että tein pojasta Gordonin.

-Ei kai hän enää... Bettyltä lipsahti.

-Hän on siis puhunut kanssasi! Alicen silmissä oli surua. -Sinun, mutta ei minun. Minulle hän vain murjottaa.

-Lapsihan on yli puolivuotias! Eihän hän toki enää ajattele asiaa?

Alice raapi kynnellään maalia aidasta.

-Ensin en käsittänyt, mikä hänellä on. Luulin, että hän on väsynyt paljosta työstä ja huolissaan Fannysta. Kun hän rupesi nukkumaan yhä useampia öitä työhuoneensa sohvalla, ajattelin, että hän teki paperitöitä myöhään eikä halunnut herättää meitä, tai että hän itse tahtoi nukkua kunnolla, heräämättä joka välissä vauvan itkuun. Mutta kun sitten tajusin, että hän Gordonia tarkoittaessaan sanoi ”sinun poikasi”... Aivan kuin lapsi ei olisi lainkaan hänen... Alicen ääni sortui.

Betty huokasi syvään, ojensi kätensä ja puristi Alicen kapean käden sen sisään.

-En minä käsittänyt hänen ottavan itseensä siitä, että tahdoin pitää elossa pienen muiston Andrew’sta! Alice nyyhkytti. -Andrew’sta, joka on ollut kuolleena kuusitoista vuotta!

-Sinun olisi pitänyt kysyä häneltä, Betty sanoi hiljaa. -Olenhan aina sanonut, että jos eläisimme toista vuosisataa, hän olisi Suuren Laakson kuuluisin karjanvaras ja punatakkien kauhu. Hän on lääkäri ja sivistynyt mies, mutta sen ohuen pintakerroksen alla hänessä elää aimo annos vanhojen ylämaalaisten villiä ylpeyttä. Ja samalla, usko tai älä, paljon epävarmuutta. Jos olisit kysynyt häneltä — mutta sinä nimesit lapsen, hänen poikansa, entisen miehesi nimellä, miehen, jonka jättämän perinnön ansiosta hän asuu nyt sinun talossasi kaikkine ylellisyyksineen. Sen on täytynyt tuntua hänestä siltä, että tahdoit näpäyttää häntä, näyttää hänelle paikkansa.

-En tietenkään tahtonut! Alice parahti.

-Kyllä minä sen ymmärrän, mutta Fergus ei. Tosin en kyllä käsitä, jos hän vieläkin... Betty puri huultaan. Hän oli jo melkein kysymässä Alicelta, mikä voisi olla se ”totuus”, josta Fergus oli puhunut Gordonin syntymän jälkeen, mutta päätti sitten vaieta.

Ystävättäret seisoivat hetken hiljaa. Eliza oli saanut kiinni Donaldin ja pyöritti riemusta kiljuvaa poikaa ilmassa muka tunnistamatta, kuka siinä oli.

-Minä olin vain niin onnellinen, Alice kuiskasi. -Että se oli poika — että se oli terve... Minä en ajatellut... Tai myönnän: ajattelin, millaista olisi ollut, jos olisimme ehtineet saada Andrew'n kanssa lapsen. Mutta en minä siltikään tarkoittanut, että mitenkään vertaisin...

-Puhu hänelle, vaikkei hän puhuisikaan tästä sinulle, Betty sanoi lempeästi. -Ole viisaampi kuin hän.

-Jos hän vain kuuntelee. Alice puristi vielä Bettyn kättä ja vetäytyi sitten kauemmaksi. -Pitää mennä, lapset odottavat. Vaikka myönnän, että mieleni tekisi leikkiin mukaan!

Betty kääntyi taas omalle pihalleen. Sokkoleikki oli päättynyt yleiseen sekasortoon lasten pikku Faithia myöten juostessa ja hyppiessä kumoon kierähtäneen Elizan ympärillä ja Lancelotin tanssiessa riemukkaasti laumansa vierellä.

-Nyt te saatte tehdä jotakin keskenänne, minun pitää puhaltaa! Eliza läähätti, kömpi pystyyn ja hoippui verannan portaille. -Hyvänen aika, alan ymmärtää terveysintoilijoiden puheita kureliiviä vastaan! Luuletko kaupungin rouvien pyörtyvän, jos hankkisin itselleni sellaisen urheiluasun, joista on kuvia lehdissä?

Hänen terve hengästyksensä, lämmin puna hänen poskillaan ja sotkuiset kiharat hikiseen otsaan liimaantuneena saivat Bettyn hymyilemään hellästi, kun hän istuutui sisarensa viereen portaille.

-Paljon mieluummin näkisinkin sinut sellaisessa puvussa kuin noissa turhanaikaisissa röyhelöissä, hän sanoi lempeästi. -Nyt sinä olet kaunis, siskoseni!

Eliza nauroi ja sieppasi syliinsä Gracen, joka oli seurannut toisten riemukasta juoksua verannalta.

-Kiitos, että sain tulla tänne, hän sanoi yhtäkkiä. -Minä — minä en olisi kestänyt jäädä äidin ja isän luo. Eihän siellä ole ketään tai mitään...

-Älä hupsuttele, Betty sanoi. -Olisithan saanut juosta yhtä lailla sokkosilla Kuusikukkulan tai pappilan lasten kanssa. Ja entä Sean Ramsay?

Elizan katse painui ja hän kätki kasvonsa Gracen kiharoihin.

-Ei siellä ole ketään eikä mitään, hän toisti hiukan epäselvästi. -Ja minä tahtoisin jotakin tai jonkun!

-Entä ne lukuisat ihailijasi Edinburghissa ylellisine lahjoineen?

-Äh, sehän oli kaikki leikkiä vain. Minä toivoisin... Eliza nosti kasvonsa, ja hänen kauniit silmänsä katsoivat ylös koivunlatvoihin. -Minä tahtoisin kokea jotakin suurta, jotakin intohimoista, jotakin kuolemaa väkevämpää, niin kuin Raamatussa sanotaan! Jotakin sellaista, kuin — kuin sinulla ja Duncanilla.

-Kaikki aikanaan, Betty sanoi lempeästi. -Sinä ehdit vielä.

-Minä tahdon kokea sen nyt, kun olen nuori!

-Sinä olet nuori vielä kauan. Nauti siitä, äläkä pilaa kaikkea hätäilemällä.

-Sinäkin menit ensiksi kihloihin sen miehen kanssa, joka ei koskaan edes käynyt meillä!

-Hän ei ehtinyt, poikaparka, kun hylkäsin hänet. Ja koko kihlaus oli kauhea erehdys, jota kadun vieläkin, koska satutin törmäilylläni hyvää kunnon poikaa. Se ei ollut mitään sellaista, missä neuvoisin sinua seuraamaan esimerkkiäni.

Eliza keinutti Gracea sylissään. Puna oli alkanut vaaleta hänen poskillaan.

-Kuinka kauan tämä sota kestää? hän melkein kuiskasi. -Koska me saamme alkaa elää?

Betty ajatteli Duncania kaukana Belgiassa, taistelemassa paikkakunnalla, jonka nimen hän joutui tavaamaan osatakseen ääntää sen, ja tunsi äkkiä kouristavaa ikävää.

-Meidän on elettävä nyt, hän sanoi. -Ei ole muuta tilaisuutta. Elettävä niiden ehtojen mukaan, jotka meille on annettu.

Pikkusisar päästi äännähdyksen, joka oli puoleksi naurahdus, puoleksi nyyhkytys, ja Betty puristi hänen kättään.

-Katsohan, siellä tulee Ruth kotiin sairaalasta, Betty sanoi. -Mitäpä, jos sunnuntai-illan kunniaksi uhmaisimme kaikkia säännöstelykehotuksia ja haaskaisimme hieman siirappia nekunkeittoon? Tiedän, ettei se aivan korvaa suurta romanssia, mutta ainakin minua se on auttanut monta kertaa.

2 kommenttia:

  1. Mä oon ihan Elizan fani!! :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hyvä että joku on, kun oma äiti ja sisar eivät tahdo häntä kestää... :)

      Poista