maanantai 8. joulukuuta 2014

64. Jenkit tulevat

 
Elokuun puolivälissä tyttöjen huoneen takka ja savupiippu olivat siinä kunnossa, että herra Wallace antoi luvan koelämmitykseen.

-Antakaa Arlinen tehdä se, hän neuvoi. -Sitä ei saa heti kuumentaa liiaksi. Hän osaa parhaiten.

-Mielelläni, Betty vastasi ja ihaili kauniisti muurattua, valkeaksi kalkittua rakennelmaa, jonka tulipesän edessä oli samanlainen tukeva kipinäsuojus kuin Irvineilläkin. -Rouva Wallace on hyvin näppärä nainen.

Ensimmäisen kerran Betty näki, etteivät herra Wallacen tavallisesti niin ilmeikkäät kasvot millään tavalla paljastaneet tämän ajatuksia. Sen sijaan mies alkoi kokoilla tavaroitaan.

-Teitä varmasti nyt helpottaa, kun tämä urakka on ohi, Betty jatkoi.

-Päinvastoin. On ollut hyvin mukava käydä täällä. Herra Wallace ei vieläkään katsonut häneen. -Lapset ovat niin herttaisia.

-Archie sanoi eilen, että hänestä tulee isona muurari, Betty rupatteli. -Enkä ihmettelisi sitä, kun ajattelee kuinka tarkasti hän on teidän työtänne seurannut!

Nyt hymy kirkasti miehen kasvoja.

-Hän on oikein taitava pieni oppipoika. Tulen ikävöimään häntä.

-Entä… Betty puri huultaan tajutessaan, että oli taas puuttumassa asioihin, jotka eivät hänelle kuuluneet.

-Kiitos, rouva Fleming. Herra Wallace työnsi saamansa työpalkan liivintaskuunsa. -Jos tulee jotakin ongelmia tulisijan kanssa, älkää epäilkö kysyä neuvoa.

Hän otti tavaransa ja laskeutui rappuset alas. Eikä rouva Wallace, joka laittoi illallista keittiössä, edes katsahtanut ovelle päin.

Betty huokasi vähän. Hän oli niin hartaasti, suorastaan lapsellisesti toivonut jotakin näiden kahden välillä tapahtuvaksi. Jotakin hyvää, jotakin rohkaisevaa! Jotakin, joka olisi kirkastanut elämän harmautta, rohkaissut, antanut uskoa.

Hänen mielensä oli ollut ahdistunut jo päiviä, eikä asiaa ollut tällä kertaa auttanut aamulla Duncanilta tullut kirje, päinvastoin. Belgiassa tykit jylisivät kaatosateessa — sateessa, joka muutti kranaattien ampumat kuopat järviksi, kasteli miehet ja aseet, romahdutti juoksuhaudat, huuhtoi mennessään kaikki mahdollisuudet päästä vihollislinjojen läpi.
”Minä koetan kulkea miesten parissa”, Duncan oli kirjoittanut. ”Koetan puhua heille, valaa heihin rohkeutta, havaita ne, joiden mieli on murtumassa. Koetan olla aina itse ensimmäinen, antaa hyökkäyskäskyt edestä käsin, vaikka syöksyminen vihollisen tulta kohti tuntuu puhtaalta itsemurhalta. Koetan jollakin tavalla oikeuttaa sen, että itse vielä elän.

”Olen yrittänyt hankkia meille säkkipillinsoittajaa, mutta sellaista tuntuu olevan vaikeata enää saada. Minun pitää siis puhumalla korvata musiikki, joka kantaisi meitä eteenpäin. Aluksi koetin korostaa rohkeuden merkitystä — sitten tajusin, että miesten pitää nähdä minun pelkäävän, jotta he uskaltaisivat kohdata oman pelkonsa ja voittaa sen.

”Jos mahdollista, annan heille aikaa valmistautua ennen hyökkäystä. Jotkut suutelevat ristiä kaulallaan, toiset lukevat rukouksen, kolmannet kirjoittavat vielä viestin kotiin. Minä otan esille sen valokuvan, jonka Ruth otti meistä kaikista talvella, ja tuijotan sitä, kunnes voin olla aivan varma, että teidän kasvonne ovat viimeinen asia minkä näen, jos hetkeni sillä kerralla tulee.

”Ja sitten minä määrään heidät etenemään tietäen, että tapatan heistä monta — tälläkin kertaa.”

Betty huokasi ja pyyhkäisi silmiään, ennen kuin laskeutui alakertaan. Joskus olisi tuntunut helpommalta, jos hänkin olisi saanut murtua, osoittaa oman pelkonsa ja väsymyksensä. Mutta sitä ei saanut tehdä, toisten takia. Ensimmäisen kerran hän hiljaa mielessään mietti, oliko Madeleine sittenkin oikeassa hakiessaan rauhaa hinnalla millä hyvänsä.

-No, sanoi rouva Wallace hiukan happamasti, -tuliko siitä valmista?

-Miehenne sanoi, että minun pitää antaa teidän koelämmittää se, koska te osaatte parhaiten, Betty sanoi käyttäen tahallaan herra Wallacesta tuota nimitystä.

-Hrmph, sanoi rouva Wallace. -Täytyy kai sitten. Jos hiilet riittävät.

-Herranen aika, Betty tiuskaisi, -ettekö te voi puhua muusta kuin hiilistä!

Ja hän putosi pöydän ääreen ja purskahti itkuun.

Keittiössä oli aivan hiljaista, sitten rouva Wallacen karhea käsi laskeutui Bettyn olalle.

-Anteeksi, rouva, hän sanoi vavahtavalla äänellä. -En tarkoittanut pahaa. Tämä… tämä sota… Minä kysyn kuten Eliza-neiti tapaa kysyä: koska tämä oikein loppuu? Eikö kauppias kirjoittanut siitä mitään?

Betty naurahti kuivasti ja niisti nenänsä.

-Mistä hän sen tietäisi — belgialaisessa kaatosateessa!

-Mutta nyt, kun amerikkalaisetkin kerran ovat mukana… Tarkoitan, että nuo jenkit nyt ovat mitä ovat, mutta heitä on sentään paljon tulemassa meren yli!

-Niinpä niin. Betty taputti rouva Wallacen kättä ja nousi. –Ehkä heitä tulee vielä paljon. Ehkä se alkaa aikaa myöten vaikuttaa.

Yllättäen amerikkalaisten liittyminen sotaan vaikutti myös Koivurannan elämään tavalla, jota kukaan ei olisi osannut arvata. Sillä kun he pääsivät pidemmille lomille, he lähtivät tutustumaan vanhaan emämaahan, jopa sen pohjoista kolkkaa myöten. Ensimmäiset lomalaiset ilmestyivät Fort Williamin katukuvaan loppukesästä.

He olivat reippaita, avoimia poikia, joiden puheen nuotti oli leveä, käytös rohkeaa ja uteliaisuus kaikkea eurooppalaista kohtaan loppumaton. Osa etsi juuriaan, ja muutamassa lähialueen talossa koettiin hämmentyneitä ja riemukkaita kohtaamisia, kun vuosia tai vuosikymmeniä sitten meren taakse lähteneiden sukulaisten jälkeläinen ilmestyi kynnykselle. Osa taas oli vain hakemassa kokemuksia ja seikkailuja, joilla kerskailla rintamalle palatessaan.

Ja koska he kaikki tahtoivat mielellään lähettää kotiin postikortteja ja kirjeitä, joissa kertoa kokemuksistaan Vanhassa maailmassa, he löysivät tiensä kirjakauppaan.

-Viisi tänään, sanoi Eliza teepöydässä ylpeänä kuin metsästäjä, joka laskee sen päivän saalista. -Kaksi Kentuckystä, yksi Montanasta, yksi Washingtonin osavaltiosta ja yksi — mistä hän nyt olikaan — Tennesseestä.

-Jos olisit opetellut maantiedettä yhtä ahkerasti koulussa, siitä olisi ollut sinulle enemmän hyötyä, Betty huomautti. -Pyydätkö sinä nähdä heidän sotilaspassinsa, ennen kuin suostut myymään heille?

Eliza tirskui.

-He ovat kovia poikia puhumaan, hän sanoi. -Ja he viihtyvät kaupassa.

-Neidin pitää olla varovainen niiden jenkkien kanssa, rouva Wallace sanoi moittivasti. -Niistä ei koskaan tiedä. Ja Ruthin samoin. Kuka se oli, joka käveli Ruthin kanssa kotiin eilen ja tänään?

-Hän oli Montanasta myös, Ruth virnisti. -Mutta minä olen immuuni ja voin vakuuttaa, että koetin kaikkeni päästäkseni hänestä eroon. Hän oli sinnikäs, mutta onneksi häneltä tänään lipsahti, että hän pelkää koiria.

-Senkö tähden sinä kutsuit portilla Lancelotia? Stuart tiedusteli silmät loistaen. -Oli hassua, kun se setä hyppäsi kun Lance juoksi ulos! Ja Lance olisi tahtonut vain vähän nuuhkia!

-Noh, sanoi Betty katuen, että oli antanut keskustelun mennä näin pitkälle. -Et saa nauraa amerikkalaisille, Stu. He ovat meidän liittolaisiamme ja auttavat meitä saksalaisia vastaan.
”En voi kieltää, etteikö amerikkalaisten tulo olisi jollakin tavalla virkistänyt meitä”, Betty kirjoitti pari päivää myöhemmin Jennielle. ”Tiedän, että heitä on tullut Eurooppaan vähemmän kuin odotettiin, ja ettei heidän sotamenestyksensä ole vielä ollut kovinkaan vaikuttava, mutta jollakin tavalla he silti tuovat mukanaan toivoa ja rahaa.

”Lisäksi he ovat hyvin kohteliaita ja ystävällisiä. Eräskin kantoi ostokseni koko matkan Armstrongilta, vaikka epäilen, että hän teki sen vain saadakseen tekosyyn piipahtaa sisällä myymälässä Elizaa katsomassa. Pikkusisaremme lienee jenkkien keskuudessa Vapaudenpatsaan veroinen nähtävyys!

”On tosin hiukan masentavaa, että kun meteli myymälässä alkaa kohota liiaksi ja minä menen katsomaan, mitä siellä tapahtuu, nämä nuoret miehet katoavat tieltäni kuin akanat tuuleen. Ei siitä nyt niin pitkä ole, kun minä olisin päinvastoin ollut se, jota piiritetään. Ja kyllä, olen täysin tietoinen siitä, miten kevytmieliseltä tämä kuulostaa. Näiden kauheiden vuosien jälkeen sitä vain kaipaa elämäänsä — jotakin!”
-Jos minä olisin kenraali Haig, neuvottelisin amerikkalaisten komentajan kanssa sellaisen sopimuksen, ettei jenkkejä päästetä lomalla Kanaalin yli, pastorska Morrison valitti Bettylle tullessaan käymään Punaisen Ristin asioissa. -Ei ole hyväksi, että nämä meidän tyttömme, jotka ovat joutuneet kieltäytymään niin paljosta, tapaavat yhtäkkiä sellaisen määrän nuoria miehiä!

-Nämä meidän tyttömme ovat viisaita ja siivoja, Betty sanoi hiukan moittivasti.

Rouva Morrison katsoi häneen terävästi.

-Tiedäthän sinä, että Eliza oli eilen kokkotulilla kaupungin ulkopuolella?

-Tietysti tiedän. Niin oli Ruthkin. He tulivat kotiin yhdessä hyvissä ajoin. Ja ymmärtääkseni paikalla oli myös vanhempaa väkeä — kuten näköjään sinä, Alison!

-Sen tähden minä kehotankin sinua pitämään silmäsi auki, rouva Morrison sanoi tiukasti.

Nämä sanat pyörivät Bettyn mielessä, kun hän nousi iltapäivän levoltaan. Pyörrytys ja pahoinvointi kiusasivat häntä nyt huomattavasti voimakkaampina kuin Faithia tai Gracea odottaessa, ja hän oli syvästi kiitollinen siitä, että saattoi välillä käydä makuulle tietäen Elizan selviävän kaupassa.

-Onko myymälässä kaikki hyvin? hän tiedusteli rouva Wallacelta tullessaan alakertaan. -Vai onko siellä taas meno kuin villin Bill Hickokin lännenesityksessä?

-Aivan rauhalliselta kuulostaa, tämä vastasi.

Betty ei tiennyt, mikä hänet sai siltikin avaamaan välioven ja menemään takahuoneen läpi kaupan kynnykselle. Myymälän ovi oli raollaan ja hän pysähtyi, ennen kuin astui sisään.

Eliza nojaili myyntitiskiin toisella puolen, nuori amerikkalaissotilas toisella puolen. Mies kiersi sormissaan tytön hiuskiharaa, ja Eliza hymyili silmiään siristäen täysin tietoisena siitä, miten veikeältä näytti.

-Tulethan sinä varmasti illalla? mies kuului kysyvän. -Järjestän niin, että saamme olla aivan kahden.

-Tietysti minä tulen, Eliza vastasi.

Betty työnsi oven auki. Tällä kerralla hän ei tuntenut pienintäkään haikeutta törmätessään sisään nuorten miesten silmissä kaikin tavoin epäviehättävänä perheenäitinä.

-Oh, anteeksi, hän sanoi. -En tiennytkään, että sinulla on asiakas, Eliza.

-Päivää, rouva. Mies vetäytyi kauemmaksi tiskiltä, mutta ei hämmentynyt niin paljon kuin Betty olisi toivonut. -Näkemiin, rouva. Näkemiin, Lizzie.

-Lizzie? Betty sanoi ja kohotti kulmakarvojaan, kun kello oven päällä vielä pompahteli miehen mentyä.

-Onko sillä väliä, millä nimellä hän minua kutsuu, Eliza tokaisi. -Ota suklaata.

-Mistä sinä… Samassa Betty ymmärsi. -Oh, suklaan sinä hyväksyit, niinhän se olikin.

-Älä viitsi ivata. Eliza mursi palan amerikkalaisesta suklaalevystä, joka hopeapapereineen ja kirjavine päällyskuorineen näytti Bettyn silmissä kuin jäänteeltä jostakin toisesta maailmasta. Sellaisia suklaalevyjä hän ei ollut nähnyt aikoihin.

-Ajattelin illalla ommella patjapussit ja vuodevaatteet tyttöjen uusiin sänkyihin, Betty sanoi, aivan kuin ei olisi nähnyt koko tuota herkkua, joka nosti veden hänen kielelleen. -Tarvitsen apuasi.

-Kai sen ehtii huomenna? Ethän sinä heitä laita uuteen huoneeseen vielä aikoihin.

-Aloitan työn tänään.

-Minulla on menoa.

-Elizabeth Stewart, Betty sanoi ja kumartui tiskin yli kuten amerikkalainen äsken, -niin kauan kuin sinä asut minun kattoni alla, sinulla ei ole ainokaistakaan menoa, ellen minä niin sano.

-Sehän nähdään! Eliza nakkasi niskojaan. -Minä en ole orjasi!

-Sinä olet sisareni, enkä minä aio enää kuunnella, miten rouva Morrison…

-Oh, rouva Morrison! Elizan ääni oli ivallinen. -Sehän onkin tärkeätä, mitä rouva Morrison sanoo! Mokoma kade vanha ämmä.

-Eliza! Betty parahti.

-Niin Freddykin sanoi eilen kokkotulilla, kun rouva Morrison tuijotti meitä koko ajan. Hän vain toivoo, että pääsisi moittimaan minua jostakin! Hän vain kadehtii minua, kun minä olen nuori ja sievä, eikä hän ole koskaan sellainen ollutkaan!

-Eliza, yksikin sana vielä, niin lähetän sinut välittömästi kotiin!

Sisar puristi huulensa yhteen ja alkoi kiukkuisin liikkein järjestellä tavaroita tiskillä.

-Koeta käsittää, että minä yritän pitää sinun puoliasi, Betty jatkoi. -Minulla ei ole mitään sitä vastaan, että saat uusia ystäviä — minulla ei ole mitään sitä vastaan, että ehkä tapaat jonkun erityisen — mutta minä vaadin, ettet tee mitään, mitä joutuisit katumaan!

-Mikset sinä kuulustele Ruthia tällä tavalla? Eliza tiuskaisi. -Hänkin oli tanssimassa!

Betty häkeltyi hetkeksi, sillä tosiasia oli, ettei hänen mieleensäkään ollut tullut murehtia millään tavalla Ruthia tämän saattajista huolimatta. Sitten hän vavahtaen tajusi, ettei yksinkertaisesti ollut huolissaan. Niin kauheata kuin olikin se, että tyttö yhä vielä tuntui ajattelevan karannutta saksalaista, hän tiesi noiden ajatusten toisaalta suojelevan tätä muilta houkutuksilta.

-Ruth osaa käyttäytyä, hän lopulta melkein änkytti. -Hän ei — kuhertele tuolla tavalla!

-Sinäkin olet kade, Eliza sinkautti. -Duncan on varmaankin löytänyt sieltä Flanderista jonkun sievän univormupukuisen armeijan naisjoukkojen tytön tai…

-Mene yläkertaan, Betty sanoi jäisellä äänellä. -Ja pysy siellä.

-Et sinä voi laittaa minua kotiarestiin!

-Voinpas. Olen sinusta vastuussa. Mene.

Betty melkein hämmästyi, kun Eliza todellakin totteli. Ilmeisesti tämä oli itsekin tajunnut menneensä liian pitkälle. Hän hoiti itse kaupan iltaan asti pahoinvoinnistaan huolimatta ja toivoi sulkemisajan koittaessa löytävänsä sisarensa ylen määrin liehakoivana, kuten tällä oli tapana katuessaan.

Mutta Elizaa ei näkynyt.

-Hän ei ole tullut alas koko iltapäivänä, rouva Wallace sanoi. -Ehkä hän on nukahtanut. Ei, rouva kulta, te istutte nyt juomaan teetä lasten kanssa. Minä menen herättämään hänet.

-Antakaa olla, Betty sanoi. -Minä käskin hänen pysyä yläkerrassa, kun hän oli hävytön, ja nyt hän osoittaa mieltään. Kyllä hän tulee, kun on murjottanut kyllikseen.

Mutta Elizaa ei kuulunut koko iltana. Ruth tuli sairaalasta ja alkoi pyytämättä auttaa Bettyä patjojen ja vuodevaatteiden ompelussa. Samalla hän kertoili yllättävän avoimesti amerikkalaispojista ja edellisillan tansseista kokkotulilla, ja Betty ihmetteli mielessään, miten viattomalta ja hauskalta tuo kaikki kuulosti verrattuna niihin pahoihin aavistuksiin, joita Alison Morrison oli hänessä herättänyt. Ehkä hän oli ylihuolehtiva, ehkä hän vain turhaan epäili omaa sisartaan?

Eliza ei tullut alas illallisellekaan. Lopulta Betty lasten nukkumaanmenon jälkeen koputti tämän ovelle. Sisar oli varmasti nukahtanut.

-Eliza? hän sanoi hiljaa.

Vastausta ei kuulunut. Betty painoi kahvan alas, mutta ovi oli lukossa.

Hän ennemmin tiesi kuin aavisti, mitä oli tapahtunut, sieppasi hiusneulan päästään ja tiirikoi sillä lukon auki, kuten oli aikoinaan tiirikoinut Ruthin huoneen lukon.

Vierashuone oli tyhjä. Siellä oli levällään vaatteita ja asusteita, jotka kertoivat Elizan vaihtaneen asua. Hänen arkileninkinsä oli heitetty halveksivasti myttyyn lattialle.

Betty tarttui ovipieleen, sillä häntä pyörrytti taas. Miten tyttö oli päässyt ulos? Eihän tämä ollut voinut hypätä ikkunasta alas kadulle, siinä olisi taittanut jalkansa tai vähintäänkin tullut nähdyksi.

Sitten hän tajusi, että Elizan vuode oli myllätty — lakana oli poissa.

Betty käännähti ja meni makuuhuoneeseen. Ja aivan kuten jossakin niistä seikkailufilmeistä, joita hän oli kauan sitten nähnyt, lakana oli sidottu makuuhuoneen parvekkeen kaiteeseen. Siinä se lepatti kesäillan vienossa tuulessa kuin mikäkin antautumismerkki.

-Ruth!

Betty ei tiennyt, miten oli päässyt portaat alas. Ruth oli palannut ompelutyön pariin ja nosti hämmästyneenä päätään raidallisen patjakankaan parista.

-Mitä nyt?

-Eliza on poissa. Missä hän on?

-Poissa? Miten niin poissa?

-Minä määräsin hänet — määräsin hänet pysymään yläkerrassa, mutta hän on liukunut lakanaa myöten alas parvekkeelta. Kuka se amerikkalainen on, jonka kanssa hän pitää seuraa?

-En minä tiedä.

-Et tiedä!

-En tiedä. Hän on joku Freddy — en tiedä sukunimeä.

-Jos Eliza on hänen kanssaan, minä vaadin sinua kertomaan…

-Minä kertoisin, mutta en rehellisesti tiedä! Ruth näytti tuskastuneelta. -Sanoin Elizalle, ettei siitä miehestä ole kuin harmia! Minä en pitänyt hänestä yhtään.

Bettyä ei lainkaan lohduttanut se, että Ruth oli noin järkevä. Sen sijaan hän melkein putosi istumaan sohvalle lakanakankaiden keskelle.

-Minä soitan poliisille, hän mutisi.

-Älä ole hupsu, Ruth sanoi asiallisesti. -Mistä poliisi löytäisi hänet sen paremmin? Luota häneen. Hän tulee kyllä. Meidän kaikkien täytyy vain joskus tehdä sellaista, mitä muut eivät hyväksy.

Tytön vihreät silmät katsoivat yhtäkkiä Bettyyn vakavina ja levollisina, ja oudolla tavalla tuo katse lohdutti ja rohkaisi Bettyä, vaikka sanat viittasivatkin tapahtumiin, jotka hän olisi tahtonut unohtaa.

Ja niin Eliza tuli. Tosin vasta silloin, kun aurinko oli nousemassa. Betty oli Ruthin vetoomuksista huolimatta tuonut Gracen korissa alas olohuoneeseen ja käynyt levolle muhkuraiselle sohvalle, vaikka hänen unensa oli sekä tilanteen että leposijan tähden katkonaista ja ennemmin väsyttävää kuin virkistävää.

Kun ovi kävi, hän singahti istumaan niin nopeasti, että huone heitti vähän aikaa volttia hänen silmissään.

Eliza aikoi hiipiä portaikkoon, kun Betty ilmaantui olohuoneen ovelle yöpaidassaan ja aamunutussaan.

-Missä sinä olet ollut? hän kysyi.

Pikkusisar nosti leukaansa.

-Ulkona, tämä vastasi. -Sanoinhan, että minulla oli menoa.

-Ja minä kielsin sinua menemästä.

-Mikset sitten estänyt. Eliza katsoi häneen uhmakkaasti. -Kun minulla yhden ainoan kerran tämän viheliäisen sodan aikana on hauskaa…

Betty ei käsittänyt, miten saattoi olla niin tyyni ja rauhallinen. Huone ei enää keinunut, ja hänen järkensä juoksi kirkkaammin kuin aikoihin.

-Mene pakkaamaan tavarasi, hän sanoi. -Välittömästi. Keskus aukeaa kohta ja minä soitan isälle. Hän saa hakea sinut heti kotiin.

Eliza räpytteli hämmentyneenä silmiään.

-Et kai sinä… hän aloitti pettyneenä.

-Minä varoitin sinua. En ottanut sinua tähän taloon kuhertelemaan — vaan kasvamaan aikuiseksi. Ja sitten Betty kuuli lausuvansa sanat, joita ei tiennyt aikoneensa sanoa: -Mitä luulet Duncanin ajattelevan tästä?

Jos Duncan oli aina pitänyt Elizaa lemmikkinään, tämä oli myös tytölle ihanne, yhä vielä, vaikkei Eliza enää ollut viisivuotias.

-Minä… en minä tarkoittanut sanoa… hän mutisi.

-Mene, Betty tiuskaisi. -En siedä katsella sinua!

Aamupäivällä Tom Stewart ajoi Koivurannan portille. Vähin äänin hän otti kyytiin nuorimman tyttärensä matkatavaroineen.

-Minä olen pahoillani, isä, Betty sanoi syyllisyydentuntoisena. -Kuvittelin todellakin, että saan pidetyksi hänet kurissa!

-Älä syytä itseäsi, isä sanoi. -Ehkä hän on nyt läksynsä oppinut ja rauhoittuu. Sean Ramsay on kovasti kysellyt hänestä.

2 kommenttia:

  1. Voi sentään, Eliza... Ja hienoa, että Betty pitää päänsä kasvatustehtävässään, vaikka sisaresta onkin kyse. Tuollaisia äitejä (ja isiä) tarvittaisiin nykypäivänäkin enemmän.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuskin Bettyn vanhemmat olisivat selvinneet kymmenen lapsen kanssa, elleivät nämä olisi kukin ottaneet vastuuta toisistaan. Eliza parka! Hän on pikkutyttönä nähnyt, miten huoletonta nuoruutta Rose ja Betty viettivät ja odottanut innolla omaa vuoroaan ihailijoineen ja tanssiaisineen - ja sitten yhtäkkiä onkin sota, eikä mitään hauskaa.

      Poista