tiistai 9. joulukuuta 2014

65. Tällainen kansa

 
Syyskuun 1. päivänä
”Stuart aloitti tänään koulun.

Minun on vaikeata käsittää sitä. Hänhän syntyi juuri! Sinä ihmeellisenä Valentinuksen päivänä, rakkauden päivänä, tuo pieni punatukkainen poika, jolla on isänsä harmaat silmät. Miten hämmentyneitä ja ihmeissämme me olimme Duncanin kanssa — miten onnellisia! Kaikki oli niin hyvin: meillä oli oma kotimme, oma kauppamme, Duncan oli parantumassa taudistaan, meillä oli täydellinen lapsi.

Silloin mieleemmekään ei tullut, että kun Stuart menisi kouluun, hänen isänsä taistelisi tuhansien mailien päässä mudassa ja kaatosateessa, jotta tuossa koulussa annettaisiin oppi jatkossakin englanniksi eikä — saksaksi.

Ruth oli onneksi menossa sairaalaan iltavuoroon ja hoiti myymälää aamulla, joten pääsin Stuartin kanssa koululle. Pidin häntä kädestä, pientä poikaani, isoa miestäni, joka on niin reipas ja urhoollinen, joka tahtoo suojella äitiä ja sisaruksiaan kaikilta ajan vaaroilta.

Hän salli minun taluttaa itseään rantatien mutkaan asti, josta koulu näkyy, sitten hän vetäytyi kauemmaksi.

-Ymmärräthän, äiti, minä en tahdo, että ne luulevat minua mammanpojaksi, hän sanoi anteeksipyytäen. -En minä tarkoita etten rakastaisi sinua, äiti!

Äiti ymmärsi, miten olisin voinut olla ymmärtämättä! Enkä millään tavalla toivoakseni häpäissyt häntä koulun pihalla, joka oli täynnä kesälomalta palaavia tai ensi luokalle tulevia lapsia.

Sinne minä jätin pienen poikani, Prinssini, suureen maailmaan. Hänellä on isänsä silmät ja isänsä sydän, ja tiedän, että hän selviää — mutta miten minä selviän!

-Äiti, pitääkö Stuartin käydä sitä koulua kauhean kauan? kysyi Donald haikeana lounasaikaan. -Pitääkö vielä ensi viikolla?”

Syyskuun 6. päivänä
”Eilisillan hartauskokouksesta lähtiessämme Ruth nykäisi minua hihasta.

-Katso, hän kuiskasi melkein hihittäen kuin pahainen pikkutyttö.

Oletin hänen haluavan näyttää minulle taas jonkun amerikkalaisen, joita täällä onneksi näkyy nyt vähemmän kuin aiemmin. Mutta näinkin rouva Wallacen.

-Mitä sinä hänestä? kysyin harmissani. Grace kiemurteli sylissäni ja Faith polki jalkaa, kun oli joutunut olemaan paikallaan tunnin verran.

Sitten näin, miten herra Wallace lähestyi vaimoaan, tervehti ja sanoi jotakin. Ja rouva Wallace nyökkäsi ja lähti kävelemään hänen rinnallaan kotiaan kohti koko seurakunnan tuijottaessa.

Flora ja Mike olivat ilmaantuneet vierellemme.

-Onko näin, että hyvin muurattu takka lämmittää muutakin kuin yhden huoneen? Mike tiedusteli.

-Taas sulka hattuusi, Betty, Flora tirskahti.

En todellakaan kaipaa sulkia hattuuni. Enkä todellakaan tohtinut tänään hiiskahtaa rouva Wallacelle siitä, mitä oli tapahtunut, ja oliko hän sallinut miehensä saattaa itsensä aivan kotiin asti. Mutta hän hyräili itsekseen, kun luuli, etten ollut kuulemassa.”

Syyskuun 15. päivänä
”Sain Duncanilta kirjeen, joka on lyhyydessään melkein saman veroinen kuin se talvellinen sähke, jossa hän kertoi elävänsä, tai se ensimmäisenä sotakeväänä tullut kortti, jossa hän kertoi, ettei ollut saanut kaasua.

Mutta jos ne olivat ihmeellisiä viestejä, jotka toivat meille elämää ja toivoa, tämä on epätoivoinen.
‘Sataa yhä. Tulitus jatkuu. Menetin tänään puolet miehistäni. Kaipaan sinua niin, että tukehdun. D.
Sen kirjeen mukana ei tullut kirjelippua lapsille, kuten aina tähän asti. Sitä kirjettä en saattanut lukea ääneen kenellekään, en edes Ruthille.

Mitä minä voisin kirjoittaa hänelle? Miten voisin kertoa arkisista askareistamme, kaupasta, Stuartin koulunkäynnistä, herra Wallacesta, joka sunnuntaina taas saattoi rouva Wallacen kirkosta! Tai miten saattaisin kirjoittaa kiristyvästä ruokapulasta, pelostamme ja kauhustamme, siitä, miten kovin huonosti voin ja miten vaikeata minun on jaksaa!

Minä, joka olen kirjoittanut niin paljon, joka olen aina osannut ilmaista itseäni parhaiten kynällä, en osaa sitä enää. Sanat ovat tyhjiä, turhia, tottelemattomia.

Muistin, mitä Rose neuvoi silloin, kun Duncan haavoittui. ‘Rakasta häntä.’ Ja minä rakastan häntä, rakastan enemmän kuin elämääni, enemmän kuin mitään tässä matoisessa maailmassa. ‘Väkevämpi kuin kuolema’, sanoi Eliza meidän rakkaudestamme. Samoin sanoi Napier vihkipuheessaan kauan sitten.

Mutta tietääkö Duncan sen, käsittääkö, uskooko, että rakastan häntä niin, ettei kuolema voi milloinkaan voittaa, ei häntä, ei meidän armeijaamme?

Ja silloin tajusin, että vaikka olen sanaton, kyvytön kirjoittamaan, minulla on aarteista suurin. Lapset. Meidän lapsemme.

Kun tee oli juotu, kokosin heidät keittiön pöydän ääreen, annoin heille paperia ja värikyniä ja vesivärejä ja ehdotin, että he piirtäisivät isälle kauneinta mitä osaisivat.

He kävivät innoissaan työhön, kaikki, Stuartkin, joka koululaisena pitää piirtämistä jo vähän lapsellisena. Jopa Gracen annoin kastaa pienet kätensä vesiväriin ja sitten painaa paperiin, ja hän kirkui riemusta nähdessään sormenjälkensä.

Ripustimme kuvat kuivumaan — kuvat kotipihasta, Lancelotista, Ystävästä, jalkapallosta, auringosta, omenapuista, puuhevosesta, leijasta, satukirjoista ja kummallisista möykyistä, jotka kuulemma esittivät ‘leivokkia Alice-täjin luona’ (Faith, rakas sokerihiireni!). Huomenna paketoin ne huolella ja lähetän meren yli, sinne missä Duncan taistelee, jotta lapsilla olisi jatkossakin koti, lemmikkejä, jalkapallo, auringonpaiste…

Kirjoitan toki mukaan. En pitkästi. Lyhyemmin kuin hän itse. Ruth teki pyynnöstäni kopion meidän vihkikuvastamme, siitä tuli hiukan suttuinen, koska minullahan ei ole negatiivia, mutta aika hyvä.

Ja kun se on kuivunut, kirjoitan sen taakse jotakin. Jotakin, jota olen sanonut Duncanille monesti, aina sitä tarkoittaen, mutta en koskaan niin syvästi kuin nyt: ‘Minä rakastan sinua.’”

Syyskuun 18. päivänä
”Menin tänään illalla tohtorilaan hakeakseni Alicelta ohjeen hilloon, jonka voi keittää vähemmällä sokerilla. Aika on vakava, kun jopa rouva Wallacen on ruvettava säännöstelemään — Armstrongilla ei myydä meille kaikkea mitä tahtoisimme sen tähden, että kauppiaalla olisi yhä jotakin minua vastaan, vaan sen tähden, ettei yksinkertaisesti ole mitä myydä.

Alice ei ollut kotona, muistin sen vasta kun Fergus itse tuli ovelle. Alice oli sairaalalla pakkaamassa sidetarpeita, ja siellä minäkin olisin ollut, ellen olisi joutunut olemaan kaupassa. Mutta hän oli jättänyt ohjeen sivupöydälle ja sain sen.

Fergus kyseli vointiani, sillä hän ei ole ehtinyt juuri käymään meillä. Olen siitä itse asiassa iloinen. Pyörrytys ja pahoinvointi eivät vieläkään tahdo helpottaa, ja pelkään sitä hetkeä, jolloin en kerta kaikkiaan enää kykene olemaan kaupassa. Tuntuu väärältä vaatia Ruthia jäämään taas kotiin, ja olen jo vakavasti harkinnut kysyväni äidiltä Elizaa sittenkin takaisin. Sillä tyttö on läksynsä oppinut, hän on äidin mukaan nykyään yllättävän hiljainen ja kiltti, ja amerikkalaisia ei enää juuri näe.

Joka tapauksessa koetin nyt sumuttaa herra tohtoria parhaani mukaan vakuutellen, että olen elämäni kunnossa.

Silloin sisähuoneista kuului Gordonin itku.

Fergus ei liikahtanut.

-Etkö sinä mene? kysyin vaistomaisesti.

-Jane hoitaa hänet, Fergus sanoi tylysti.

Rohkaisin mieleni, vaikka tiesin, ettei asia kuulu minulle.

-Et kai sinä edelleen… ole pahoillasi? kysyin.

-Pahoillani, Fergus toisti ivallisesti. -Sinähän puhut kuin lapselle.

-Sinä olet nyt aika lapsellinen, huomautin.

Hän katsoi minuun.

-Miltä sinusta tuntuisi, hän sanoi hitaasti, -jos tajuaisit, ettet olekaan ollut koskaan merkityksellinen omana itsenäsi — vaan sen tähden, että sinusta on ollut hyötyä!

-Mitä sinä tarkoitat? kysyin.

-Alice tahtoi lapsen, hän sanoi kylmästi. -Enemmän kuin mitään muuta koko maailmassa. Nyt hänellä on kaksi lasta. Pitääkö minun sanoa muuta?

-Eikö hän ole puhunut kanssasi? parahdin.

-Mitä puhe auttaa? Ei hän tarvitse minua enää mihinkään. Hyvää yötä, Betty.

Ovi läimähti kiinni niin, että jouduin ottamaan askeleen taaksepäin.

Olen ollut tolaltani koko illan. Tämäkö on setotuus, josta Fergus puhui? Luuleeko hän todellakin, että Alice olisi saattanut...

Kun nukutin omia lapsiani, muistelin, miten usein Duncan tahtoi tehdä sen. Miten hän leikki heidän kanssaan, korjasi heidän lelujaan, opetti heitä. Miten hän leikkii, korjaa, opettaa sitten kun taas palaa — siihen tahdon uskoa.

Tunnen niin syvää kiitollisuutta, ja samalla niin syvää epätoivoa. Herra Wallace saattaa nykyään rouva Wallacen aina kotiin meiltä iltaisin, mutta mitä minä teen toiselle avioparille, joka on kasvamassa erilleen?”

Syyskuun 24. päivänä
”Tänään sain kirjeen, jonka kuori oli kirjoitettu Madeleinen käsialalla ja teipattu kiinni. Olen jo tottunut siihen, että hänen kirjeensä on avattu ja sitten tällä tavalla suljettu uudelleen matkan varrella.

Tässä ei tosin ollut paljon lukemista sen paremmin sensuurilla kuin minullakaan. Ja sittenkin!

Kuoressa oli lehtileike, valokuva ja kortti. Leike oli sanomalehden vihittyjen palstalta ja varsin koruton. Avioliittoon on vihitty 16.9.1917 herra Gerald Oag ja neiti Madeleine Fraser. Ei vihkipaikkaa, ei mainintaa vihkipapista, ei morsiusneidoista ja sulhaspojista, ei edes todistajien nimiä.

Valokuvaamossa heidät on laitettu maisemataustaa vasten. Mally istuu, hänellä on hyvin epäluonteenomaisen naisellinen puku — sievä kävelypuku, johon kuuluu oikea hame, ei housuhametta. Hänen takanaan seisoo keppiinsä nojaten Jerry, joka on laskenut toisen kätensä hänen olkapäälleen. He ovat hyvin totisia, mutta heidän silmänsä, voi heidän silmiään!

Kortissa on ruusukimpun kuva ja kaksi sanaa. (Alammeko me todella säännöstellä jo sanojakin!)

‘Kiitos, Betty’, siinä lukee. Ei muuta, ei nimiäkään. Tiedänhän minä.

Olen kaivannut niin kipeästi edes joitakin hyviä uutisia, että itkin tämän postilähetyksen ääressä täysin estoitta. Onnekseni myymälään ei tullut ketään, sillä muuten olisi kaupungilla varmasti alettu huhuta jonkin hirveän onnettomuuden tulleen perheeni osaksi.

Sillä mistäpä kukaan olisi voinut ymmärtää, että itkin niin tuskallisesti pelkästä onnesta. Että tässä kaikessa pimeydessä on sittenkin kaksi ihmistä löytänyt toisensa, sotainvalidi ja pasifisti, palasiksi ammuttu sotilas ja saksalaisten auttamisesta syytetty tyttö!

Ja samalla jossakin sydämeni syövereissä nautiskelen lapsellisesti sillä tiedolla, että rakas Madeleineni, tulipalosuffragettini, on sittenkin lentänyt lankaan meidän muiden sisartensa tavoin — mennyt naimisiin! Jerryllä on tekeminen hänen kanssaan.”

Syyskuun 29. päivänä
”-Oletko huomannut, miten hiljaista kaupungilla on nykyään, Ruth sanoi tässä eräänä päivänä.

Olen huomannut, nyt kun hän sen sanoi. Meitä on niin vähän. Naiset ja lapset uurastavat kukin omissa tehtävissään pelloilla, liikkeissä, tehtaissa, kaikkialla missä tarvitaan tekeviä käsiä. Miehiä ei juuri näe: vain nuoria poikia tai asevelvollisuusiän ylittäneitä, mutta heitäkin vähän, sillä eivät hekään ehdi juuri kaupungilla liikkua.

Sitä mukaa, kuin pojat täyttävät kahdeksantoista, heidät viedään sotaan — harjoitusleirillä he ehtivät olla vain muutaman päivän. Vuosi vuoden jälkeen. Kukaan ei enää pidä puheita asemalla, eikä ole enää jäljellä säkkipillinsoittajia, jotka voisivat tahdittaa heidän lähtöään.

Nämä pojat eivät tiedä sen paremmin kuin ne ensimmäisenä kesänä lähteneetkään, mihin menevät. Mutta he ovat kuulleet. Ja he ovat totisia. Heidän äitinsä koettavat näyttää ylpeiltä, mutta itkevät salaa.

Ja sittenkin — sittenkin on toivo.
‘Tyttökultani’, kirjoitti Duncan saatuaan meidän lähes sanattoman pienen pakettimme. ‘Olen ollut teidän luonanne tänä iltana tässä jumalanhylkäämässä loukossa. Olen tuntenut Skotlannin auringon lämmön tässä viheliäisessä sateessa. Olen rapsuttanut Lancelotin korvia, vaikka kutina päässäni saa minut raapimaan pikemminkin sitä. Olen leikkinyt lasten kanssa, vaikka täällä leijojen ja pallojen sijasta käytetään toisenlaisia leikkikaluja.

‘Ja olen katsonut tuota kuvaa, jossa on niin kaunis morsian, niin ylpeä nuori aviomies, ja syleillyt ajatuksissani teitä kaikkia. Minä jaksan, Sappho, teidän tähtenne.’
Voi, miten toisenlainen tämä kirje oli muutenkin. Kopioin siitä tähän palan, sillä juuri tällaisena minä haluan Duncania ajatella:
‘Sain vihdoin hankituksi meille säkkipillinsoittajan, jota varjelen kuin silmäterääni. Ja saimme käymään sotilaspapin, joka piti meille jumalanpalveluksen. Virsi virreltä me painuimme yhä syvemmälle mutaan, mutta se hetki teki hyvää kaikille.

‘Tiedän viettäväni miehistön kanssa enemmän aikaa kuin sopivaa olisi. Onneksi kapteeni Graham ei kiellä minua. Viihdyn heidän parissaan huomattavasti paremmin kuin upseerien joukossa. Minä ja nuo herrat ajanviettotapoineen emme kuulu yhteen miltään osin — ja tästä olemme epäilemättä kaikki samaa mieltä.

‘Käsitän kyllä, ettei ole järin hyväksi paraatikurille, kun pojat kutsuvat minua päin naamaa ”lutiksi” ja tarjoavat tupakoistaan ja viina-annoksistaan, ja kun toisissa korsuissa minut kutsutaan mukaan korttirinkiin, toisissa pyydetään lukemaan iltarukous. He tekevät ilmoituksen asianmukaisesti vain, jos mukanani on joskus joku toinenkin upseeri, ja he nauravat vastasaapuneille, jotka sinkoavat asentoon tunnistaessaan arvomerkkini: ”Sehän on meidän luti, mitä sinä sitä jännität!”

‘Mutta kun valmistaudumme hyökkäykseen, nuo samat kurittomat, röyhkeät miehet katsovat minuun luottavasti. ”Sittenkö mennään, luti?” he sanovat. ”Komea päivä kuolla sankarina.” Ja sadevesi virtaa sisään heidän kauluksistaan, kun puhallan pilliini ja soittaja aloittaa, ja he nousevat juoksuhaudasta epäröimättä, perääntymättä.

‘Olen sanoinkuvaamattoman ylpeä heistä, näistä minun pojistani. Olen sanoinkuvaamattoman ylpeä Sinusta, Sappho, ja lapsista, teidän urheudestanne. Miten tällainen kansa voisi koskaan antautua!’
Tämän kirjeen laitoin yöpöydälle Raamattuni väliin, jotta voin keskellä yötäkin etsiä sen käsiini ja lukea nuo rivit. Meidän kansamme ei antaudu. Ei koskaan. Miten olen joskus saattanut sitä epäillä!”

Lokakuun 4. päivänä
”Voiko hyviä asioita tapahtua liikaa? Melkein sanoisin että voi, silloin kun on niin kauan tottunut vain huonoihin uutisiin.

Tänään järjestelin kaupassa hyllyjä selin oveen, kun kello kilahti. Käännyin — ja vihkot sylistäni luistivat lattialle.

-Anteeksi, sanoi Rob ystävällisesti, -en tahtonut pelästyttää sinua.

Sillä Rob se oli. Minun veljeni. Minun kaunis veljeni! Laihana ja kalpeana, hiukan kumarassa, vapisevin käsin. Mutta silmissään taas elämä, ylämaajärvien syvyys, arassa hymyssään toivo.

En tiedä, kauanko itkin hänen sylissään, kauanko hän joutui lohduttelemaan minua. Pidin hänestä kiinni kuin peläten, että jos irrottaisin otteeni, hän haihtuisi luotani kuin virvatuli.

Ja tukehdutin hänet kysymyksillä. Kuinka hän voi? Oliko hän matkustanut yksin? Miksei hän ollut ilmoittanut? Tiedettiinkö kotona? Eikö Rose lähtenyt häntä saattamaan? Oliko hän toipunut?

Hän oli matkustanut yksin. Hän oli tahtonut tehdä sen — ‘se oli tulikoe, ymmärräthän, pikku sisko, minun oli vain selvittävä’. Rose on jäänyt etelään, sillä Charlielle on lupailtu lomaa. Ja kyllä, Anna tiesi hänen tulostaan ja hakisi hänet meiltä kotiin.

-Toipunut? hän sanoi hiljaa. -En tiedä. On parempia päiviä, on huonompia. En saa enää kohtauksia kovinkaan usein. Mutta unet… ja muistikuvat…

Hän vavahti, ja puristin häntä lujasti syliini.

-Lääkärien mielestä saattaisin kyetä jo kevätlukukaudeksi kouluun, hän sitten sanoi hilpeyttä tavoitellen. -Ajattelin kokeilla.

Minä puolestani ajattelin Glen Longin villejä koululaisia, näiden vanhempien ahtaita mielipiteitä, tohtori Cameronin varmaankin kannatusta saaneita puheita pelkuruudesta. Mutta en sanonut mitään. Minun kaunis, urhoollinen veljeni on valmis ottamaan taas paikkansa rintamassa, omassa taistelussaan, ja tiedän, ettei hän petä niitä, jotka luottavat häneen.

Samassa näin, miten Anna ajoi näyteikkunan ohi ja pysäytti hevosen. Olen ehkä utelias ja pistän nenäni toisten asioihin, mutta tällä kerralla vetäydyin jollakin tekosyyllä takahuoneeseen, enkä tullut takaisin, ennen kuin minua kutsuttiin.”

2 kommenttia: