keskiviikko 10. joulukuuta 2014

66. Sunnuntai

 
Eräänä lokakuisena sunnuntaina Betty nousi huoahtaen lounaspöydästä. Hänen selkäänsä särki, ja Gracen tehdessä hampaita hän ei ollut saanut nukkua kunnolla moneen yöhön.

Mutta tänään Ruth oli menossa sairaalaan iltavuoroon ja oli luvannut sitä ennen ottaa kaikki lapset mukaansa Floran ja Ewanin luo, jopa Gracen. Betty odotti hartaasti sitä hetkeä, jolloin talo olisi tyhjä ja hiljainen — sitä se ei yleensä ollut koskaan — ja hän saisi vetää peiton päänsä yli ja vain nukkua ja nukkua teehen asti.

Samassa soi puhelin.

-Kunpa ei vieraita! Ruth puuskahti. -Minä menen ja sanon, ettet sinä jaksa nyt.

-Älä hupsi, Betty sanoi. -Osaan sanoa sen itsekin. Sitä paitsi se saattaa olla Brenda tai Fiona, ja heidän kanssaan haluan toki puhua!

Mutta soittaja oli äiti.

-Joko olet syönyt? hän kysyi oudolla äänellä. -Onko Ruth kotona? Hyvä. Laita itsesi valmiiksi. Isä tulee hakemaan sinua. Älä ota lapsia mukaan.

-Mutta minä — minun pitäisi todellakin saada levätä, Betty vastusteli. Ottaen huomioon, miten äiti yleensä huolehti hänen jaksamisestaan, tämän komentelu tuntui oudolta.

-Sanon isällesi, että hän lähtee heti, äiti ilmoitti.

Ällistyneenä Betty jäi katsomaan kuulotorvea. Äiti oli katkaissut puhelun häntä kuuntelematta ja hyvästelemättä.

-Glen Longiin? Ruth kauhistui. -Sinä tarvitset nyt lepoa etkä vierailua!

-Äiti ei antanut minulle vaihtoehtoa, Betty sanoi haikeasti.

-Onko joku sairas?

-En tiedä. Hän ei selittänyt yhtään mitään.

Sen enempää ei selittänyt isä, kun tämä pysäytti vaunut Koivurannan portilla siksi ajaksi, että Betty kiipesi kyytiin.

-Äiti kertoo kyllä, hän mutisi ja maiskautti taas hevoselle.

Ajomatka halki purppuraisten nummien oli hiljainen. Betty koetti hakea mukavampaa asentoa istuimella ja viihdyttää itseään miten taisi. Yleensä heillä oli isän kanssa näillä ajomatkoilla hyvinkin syvällisiä ja luottamuksellisia keskusteluja, mutta nyt ryppy Tom Stewartin kulmakarvojen välissä oli niin syvä, ettei Betty tohtinut edes yrittää sanoa mitään.

Kun hän sitten lopulta astui sisään Sellorin talon ovesta, ketään ei näkynyt.

-Äiti on keittiössä, isä sanoi ja melkein pakeni työhuoneeseensa.

Betty astui keittiön ovelle ja pysähtyi hämmästyneenä.

Vaikka oli Johnin kaatumisen jälkeen hiukan hymyillyt pappilan lasten tiukoille säännöille siitä, mitä pyhäpäivänä sopi tehdä ja mitä ei, Betty oli lapsuudestaan asti oppinut pyhittämään lepopäivän. Kuusikukkulalla ei ollut milloinkaan tehty sunnuntaisin muuta kuin välttämättömät työt, ei mitään sellaista, mitä ei olisi voinut siirtää seuraavaan päivään.

Mutta siinä seisoi hänen äitinsä keskellä kuulasta syksyistä sunnuntai-iltapäivää ja silitti pyykkiä. Vaikka Betty oli kuluneina vuosina kokenut monia kummallisia asioita, tämä oli totisesti kummallisin.

-Tepä tulitte nopeasti, Cathy-rouva sanoi tervehtimättä. Hänellä oli huivi hiustensa peittona, ja hän oli ripotellut vaatteita ympäri keittiötä.

Betty siirsi epäröiden pari paitaa pois tuolilta päästäkseen istumaan ja tajusi, että vaatteet olivat lähes läpimärkiä.

-Mitä on tekeillä? hän kysyi. -Miksi sinä silität pyykkiä, ennen kuin se on kuivaa?

-Elizan pitää saada pakatuksi välittömästi.

-Pakatuksi? Minkä tähden?

-Hän lähtee iltajunassa Invernessiin.

Betty sulatteli tietoa.

-Invernessiin? hän sitten toisti. -Mitä hän siellä tekee?

-Hän on Jimin ja Marianin luona kesään asti.

Nyt Bettyä alkoi suututtaa.

-Äiti, hän sanoi tiukasti. -Minä en tahdo valittaa, mutta olisin totisesti tarvinnut tämän iltapäivän lepäämiseen — sen sijaan, että retuutat minut tänne asti vain kertoaksesi, että Eliza lähtee Jim-enon ja Marian-tädin luo talveksi!

Jo ennen kuin pääsi lauseensa loppuun, Bettyn takaraivossa syntyi pieni ajatus. Hän torjui sen nopeasti, mutta nähdessään äitinsä kasvojen vääntyvän tajusi kauhuissaan olevansa oikeassa.

Cathy-rouva oli nojautunut molemmin käsin silityslautaan, siihen samaiseen lautaan, jonka päällä hän oli silittänyt kymmenen lapsensa pyykit näiden vauva-ajoista alkaen.

-Isäsi ja minä… me olemme koettaneet parhaamme teidän tähtenne, hän melkein kuiskasi. -Me olemme kaikella tavalla pyrkineet siihen, että te saisitte hyvän elämän, että teistä kasvaisi kunniallisia ja rehellisiä. Ja te olette tuottaneet meille iloa, te kaikki, kukin omalla sarallanne, niin rauhan vuosina kuin näinä aikoina. Kunnes…

Hän veti henkeä kuin olisi aikonut sukeltaa.

-Kunnes teistä nuorin — minun kuopukseni — minun lintuseni — minun silmäteräni — voi Betty!

Ja äkkiä äiti, joka oli aina ollut niin tyyni ja vahva, joka oli kestänyt niin paljon koskaan romahtamatta, putosi polvilleen silityslaudan ääreen kuin alttarille ja itki ääneen.

Betty istui tuolilla ovipielessä ja tajusi kiertäneensä märkiä paitoja käsissään kunnes niistä putoili vettä hänen helmaansa. Hän olisi halunnut mennä äidin luo, mutta oli liian kauhuissaan sekä tämän hillittömästä itkusta että siitä aavistuksesta, joka kasvoi hänen sisällään.

-Tarkoitatko sinä, että Eliza… hän sopersi.

Äiti hillitsi itsensä, nousi ja pyyhki silmiään esiliinaan.

-Minä en ole koskaan saattanut kuvitella joutuvani soittamaan Marianille tällaisessa asiassa, hän sanoi äänellä, joka sai Bettyn vapisemaan. -Mutta kerrankin, kerrankin kälyni osasi olla inhimillinen. Hän tietää kuulemma hyvän lapsettoman parin, joka ottaa vauvan mielellään, niin ettei sitä tarvitse antaa orpokotiin.

Paidat putosivat lattialle ja Betty peitti kasvonsa.

-Hyvä Jumala! hän kuiskasi. -Sehän on minun syyni!

Yhtäkkiä äiti tuntui aivan kuin havahtuvan.

-Rakas lapsi, hän mutisi. -Rakas lapsi, miten minä tämän sinulle oikein töksäytin… Voi Betty kulta.

Äidin kädet kiertyivät hänen ympärilleen, mutta Betty ravisti ne pois. Hänen silmänsä olivat laajentuneet kauhusta.

-Se on minun syyni! hän toisti. -Minun olisi pitänyt arvata! Minä uhkasin lähettää hänet pois! Miksi en pyytänyt isää hakemaan hänet aiemmin!

-Miten sinä olisit saattanut arvata, äiti sanoi tuskissaan. -Rakkaani, en minä sinua tänne sen tähden pyytänyt, että tahtoisin syyttää sinua! Tarvitsin vain jonkun, jolle puhua — Annielle en ole tohtinut vielä hiiskahtaa, hän läksyttäisi sisarensa kuoliaaksi, enkä voi kiusata Robia, joka…

Betty vapisi kauttaaltaan.

-Kuka se on? hän kysyi, vaikka tiesi.

-Joku niistä kauheista amerikkalaisista. Äiti huokasi. -Freddy vai Teddy vai mikä se nyt oli. Voitko käsittää, ettei Eliza tiedä edes hänen sukunimeään! Isäsi yrittää selvittää asiaa, mutta…

Mutta. Betty nielaisi kivuliaasti. Montako Freddyä mahtoi Yhdysvaltain armeijassa olla? Tiesikö Eliza edes miehen rykmenttiä?

-Marian-tädin luo? hän sitten sanoi hiljaa. -Eliza Marian-tädin luo? Hänhän tulee hulluksi — he molemmat tulevat hulluiksi! Eihän Eliza ole koskaan pärjännyt Marian-tädin kanssa sitäkään vähää kuin me muut!

-Minne sitten? En voi lähettää häntä Glasgow’hun Willin ja Carrien tai Floran luo — mitä Lillian-parka ja Constablet asiasta ajattelisivat! Äidin ääni oli tuskainen. -Ja miten voisin pitää hänet täällä? Kun se alkaa näkyä… Jos minä saan hänet kotoa pois, ennen kuin se alkaa näkyä… Me voimme keksiä jotakin, sanoa että Marian kaipasi nuorta seuraa nyt, kun Colin-serkkunne on rintamalla…

Betty hengitti muutaman kerran syvään. Pahin järkytys alkoi antaa sijaa terveelle järjelle.

-Missä Eliza on? hän kysyi.

-Huoneessaan. Hän ei tahdo tulla ulos.

-Sitä minä en ihmettele. Betty nousi. -Menen puhumaan hänen kanssaan.

-Sitä — sitä minä toivoinkin, äiti mutisi kuin häveten.

Betty koputti hiljaa sen pienen huoneen oveen, jonka Mary ja Eliza olivat jakaneet Kuusikukkulalta muuton jälkeen, mutta ei saanut vastausta ja astui suoraan sisään.

Keskellä lattiaa retkotti tyhjä matkalaukku sen näköisenä, että joku oli riuhtaissut sen komerosta ja paiskonut sukkapareja ja alusvaatteita sitä kohti summamutikassa, niin että ne olivat sinkoilleet pitkin lattiaa. Eliza itse makasi vuoteellaan selin huoneeseen.

Betty pujotteli vaatekasojen lomasta ja istuutui Maryn sileäksi sijatulle vuoteelle. Aurinko paistoi ikkunasta ja hän huomasi yhtäkkiä miettivänsä, vieläkö Flanderissa satoi.

Kun hiljaisuutta oli kestänyt jonkin aikaa, Elizan vuoteelta kuului uhmaava ääni:

-No, sano nyt!

-Mitä minun pitäisi sanoa? Betty tiedusteli.

-Miten sinä saatoit, etkö häpeä, näinkö me olemme sinut kasvattaneet, tajuatko vetäväsi koko nimemme lokaan, tällä tavallako sinä meitä kiität, kuka sinusta on tehnyt tuollaisen, tästä me emme koskaan selviä!

-Kas niin, Betty sanoi kuivasti. -Nyt kun tuo puoli on hoidettu, me voimmekin varmaan keskustella järkevästi.

Elizan kapea selkä vavahti, sitten sisar kääntyi hitaasti selälleen ja katsoi Bettyä. Hänen kirkkaat silmänsä olivat punaiset ja kauniit kasvot itkun turvottamat.

-Järkevästi? Eliza toisti, aivan kuin olisi ihmetellyt, mitä se sana merkitsi.

-Sinä kuulemma lähdet Invernessiin.

Kyyneleet tulvahtivat taas tytön silmiin.

-Minä… miten minä voin kestää… Marian-tädin ja… kaiken!

Betty oli aivan vähällä tokaista, että sitä Eliza olisi voinut ajatella hiukan aiemmin, mutta puri huultaan.

-Ne tahtovat… Marian-täti oli sanonut… Eliza nyyhkytti hiljaa. -Ne ottavat lapsen minulta pois!

-Eliza kulta, Betty sanoi hiljaa, -ymmärräthän, ettet voisi pitää sitä! Ei, en minä puhu nyt edes kunniasta ja maineesta — mutta miten ajattelit elättää isättömän pienokaisen? Eihän sinulla ole mitään ammattiakaan, et ole tottunut tekemään työtä.

Eliza nousi istumaan vuoteellaan ja hieroi silmiään.

-Freddy sanoi, että… ettei minun tarvitse olla huolissani mistään, hän mutisi. -Ja että hän… kirjoittaa.

-Onko hän kirjoittanut?

Eliza alkoi nyyhkyttää uudelleen.

-Minä vain tahdoin — minä tahdoin kokea jotakin — jotakin oikeaa! hän kuiskasi. -Ja Freddy lupasi

Betty huokasi ja sulki hetkeksi silmänsä. Hän ajatteli Isoäitiä, kultaista rouva Brodieta. Miten tiukasti tämä oli valvonut hänen ja Rosien kunniaa! Miten usein he olivat Duncanin kanssa kihlausaikanaan takanapäin hiukan pilailleet vanhalla rouvalla, joka ei sallinut heidän olla kahden kesken Bettyn huoneessa ja jolla oli tapana jopa koputtaa ikkunaan, jos Duncan hänen mielestään sanoi portailla hyvää yötä liian pitkään ja perusteellisesti.

Miten viisas Isoäiti olikaan ollut, ja miten lapsellisia he olivat olleet nauraessaan tälle! Isoäiti oli tiennyt, kuinka suuri kiusaus nuorilla, uteliailla ihmisillä oli leikkiä tulella, ja kuinka pahasti se saattaisi polttaa…

Mutta sittenkin. Betty tunsi kipinöivää raivoa. Jerry ei olisi koskaan — Duncan ei olisi koskaan — hän ei olisi saattanut kuvitellakaan, että kumpikaan olisi milloinkaan edes harkinnut

-Äiti sanoi, ettet tiedä hänestä kuin etunimen.

-Ei muu tuntunut tärkeältä, Eliza mutisi. -Hänhän tiesi minun nimeni. Hän olisi voinut kirjoittaa. Sisar nosti päätään ja katsoi äkkiä Bettyn olemusta kuin olisi vasta nyt nähnyt tämän. -Oliko — oliko Duncan kauhean iloinen — kun sinä kerroit hänelle…

Tytöksi, joka oli siinä tilassa kuin Eliza nyt, tämä osoitti tavatonta häveliäisyyttä eikä saanut sanotuksi lausetta loppuun. Bettyn sydämeen koski, äkkiä hän tunsi melkein häpeää omasta porvarillisen kunniallisesta onnestaan.

-Oli, hän sanoi. -Hyvin iloinen. Joka kerta.

Eliza painoi päänsä. Hänen kultainen tukkansa roikkui takkuisena ja sameana kasvojen molemmin puolin. Betty katsoi tyttöä ja tunsi yhtäkkiä suunnatonta hellyyttä.

Hänen pientä siskoaan oli petetty, käytetty hyväksi, ei vain tämän kunniaa ollut viety vaan hänen luottavainen sydämensä murskattu — ja nyt hänet aiottiin lähettää pois kotoa kuin ainakin pahantekijä. Eikä Betty voinut mitään sille, että tunsi syyllisyyttä. Hän oli vanhempi, hänen olisi pitänyt ymmärtää pelastaa Eliza tältä itseltään!

-Kuulehan, hän sanoi hitaasti, vielä puhuessaankin miettien sitä, mitä oli sanomassa. -Entäpä, jos sinä tulisit meille?

-Teille? Eliza toisti.

-Et voi jäädä tänne, äidin sydän särkyy. Enkä suoraan sanoen tahtoisi lähettää pahinta vihamiestänikään Marian-tädin kynsiin. Tule meille.

-Äiti sanoi, että… se alkaa pian näkyä, Eliza sanoi surkeana. -Että minun pitää ennen sitä… lähteä pois.

-Äiti on oikeassa, Betty sanoi yhtäkkiä aivan levollisena. -Se alkaa näkyä, ja sitten ihmiset alkavat puhua. Invernessissä sinua ei tunnettaisi. Mutta lupaan, että Koivurannassa sinua kohdellaan paremmin kuin mihin Marian-täti kykenee. Tule ainakin vähäksi aikaa. Mieti asioita. Voithan lähteä myöhemmin.

-Pitääkö minun lähteä?

-Ei, ellet tahdo. Betty kumartui ja ojensi kätensä kapean huoneen yli, ja Eliza tarttui siihen vaistomaisesti. -Jos haluat, saat olla meillä siihen asti, kunnes vauva syntyy. Ja sitten… päätät mitä teet.

Bettyyn koski ajatella Rosea ja Charlieta, jotka olivat vuosia niin hartaasti toivoneet saavansa uutisia, joiden tähden Elizaa nyt oltiin ajamassa maanpakoon. Mutta Eliza piti kiinni hänen sormistaan kuin kauan sitten pienenä tyttönä, kun Betty talutti häntä kirkkomatkalla.

-Mitä äiti sanoo? sisar lopulta kuiskasi.

Cathy-rouva sanoi paljonkin. Hänen mielestään Betty oli pähkähullu edes harkitessaan Elizan ottamista luokseen tällaisena aikana ja tässä tilassa.

-Mitä Duncan sanoo, jos sinä ehdoin tahdoin häpäiset hänenkin nimensä? äiti kysyi kauhistuneena. -Sillä niin siinä tulee käymään! Et voi piilotella Elizaa loputtomiin, ihmiset alkavat puhua!

-Ihmiset puhuvat aina jostakin, Betty sanoi. -Ja sinähän sanoit, että isä koettaa jäljittää… sitä miestä.

Äiti tuhahti.

-Jos hänet jostakin löydetäänkin, hän on todennäköisesti sitä tyyppiä, joka kysyy vain: ”Paljonko?”

Eliza, joka oli uskaltautunut Bettyn mukana keittiöön, alkoi nyyhkyttää uudelleen. Hänen äitinsä paiskoi kosteat ja silitetyt pyykit sekaisin pärekoriin ja mutisi itsekseen. Huoneessa oli kuumaa ja kosteaa ja ahdasta.

-Hyvä on sitten, Cathy-rouva lopulta sanoi. -Vähäksi aikaa, jotta tyttö rauhoittuu. Soitan Marianille, että hän tuleekin myöhemmin. Mutta Betty, toivon totisesti, että tiedät mitä teet!

-Ei, en tiedä, Betty sanoi hiljaa. -Mutta ehkä on parempi, ettei tästä puhuta vielä muille — Roselle tai Robille — tai varsinkaan Annielle. Minun veljeni on kapteeni ja minun mieheni on luutnantti, mutta Hannah MacPhersonia vastaan minäkään en pysty Elizaa puolustamaan.

10 kommenttia:

  1. Voi sitä Elizaa!! Vähän niinkun arvelin, että jotakin tällaista saattaa olla tulon päällä... Mutta toisaalta vauva on ihana asia <3 vaikka ymmärrän kyllä hyvin että tuohon aikaan täys katastrofi.

    VastaaPoista
  2. Ehdottomasti katastrofi, varsinkin tällaisessa ns. paremmassa perheessä... Eipä tämä nyt tainnut oikein ketään yllättää, Elizan tuntien!

    VastaaPoista
  3. No ei yllättäny... Tälläästäkin elämä välillä on! :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyselin Facebookissa, muistaako kukaan tyttökirjaa, jossa tapahtuisi vastaavaa. Kukaan ei ainakaan tunnustanut. Mietin siis kaksi kertaa, voiko Bettyn viattomassa maailmassa tapahtua tällaista.

      Poista
  4. Entistä enemmän mä ainakin tykkään Bettystä kun tarina on realistinen. Eikä tyttökirjamainen viehätys ole mihinkään hävinny! Kuten sanottu, tämä on paras Betty :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Totesimme FB.ssa, että jos sata vuotta sitten tyttökirjoissa ei edes hiiskuttu tällaisista asioista, koska ne olivat opettavaisia, 2000-luvulla nimenomaan kerrotaan, koska ne ovat opettavaisia... :)

      Poista
  5. Kuinka todellinen on sekin suru, että Eliza saa tahtomattaan sen mitä Rose ei saa vaikka kuinka tahtoo!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mietin sitä vaihtoehtoa, että Rose ja Charlie ottaisivat vauvan kasvattaakseen eikä kenellekään hiiskuttaisi sen alkuperästä. Mutta jotenkin se ei tuntunut oikealta. Se olisi ollut jo aivan liian raakaa Elizaa kohtaan.

      Poista
    2. Joo, aivan. Vaikka sellaista järjestelyä on varmaan aikoinaan käytetty paljon.

      Poista
    3. Olisin varmaan harkinnut sitä, jos Rose ja Charlie asuisivat kauempana eikä Eliza olisi nähnyt sitä kovin usein. Mutta olisi ollut vähän ikävää jos vauva olisi kuitenkin jäänyt lähialueille.

      Poista