torstai 11. joulukuuta 2014

67. Taistelujen syksy

 
-Pass-chen-dae-le, tavasi rouva Wallace lehdestä joitakin päiviä myöhemmin. -Jos kenraali Haig yhtään ajattelisi, hän ei laittaisi miehiä hyökkäämään paikkoihin, joiden nimeä kukaan ei opi ääntämään puolessa vuodessakaan!

Mutta niinä syksyisinä viikkoina sekä hän että koko Skotlanti oppi kyllä vähitellen ääntämään Passchendaelen. Tuossa belgialaiskylässä kesällä alkaneet taistelut olivat nyt kiihtyneet ja alkoivat olla jokapäiväinen puheenaihe.

Eikä hyvässä mielessä.
”Tämä on kuin painajaisunta”, Duncan kirjoitti. ”Me vellomme mudassa, ponnistamme kaikkemme — emmekä etene! Sakemannit ovat parantaneet varustuksiaan, he eivät edes horjahda, kun me iskemme kaikin voimin. Kuin hullut me hyökkäämme yhä uudestaan ja uudestaan samalla tavalla samasta kohdasta, ottamatta mistään opiksemme.

”Jos olen jostakin iloinen, niin siitä, että sodanjohto alkaa tulla järkiinsä. On alettu edes puhua uudenlaisesta strategiasta, uudenlaisesta hyökkäystavasta. Nyt pitäisi enää saada ylipäällikkö käsittämään, että se on välttämätöntä — mutta mitä hän käsittäisi, kun ei hän ole täällä! Ja niin kauan kuin hän ei anna uusia määräyksiä, me hakkaamme päätämme seinään tai — saksalaiseen linnoitusvarustukseen…

”Kun tämä viheliäinen sade edes hellittäisi! Aina välillä luulemme, että sää alkaa poutaantua, ja se nostaa mielialaa, mutta sitten vesi alkaa taas virrata. Haavoittuneita kannetaan neljän tai kuuden miehen voimin ei-kenenkään-maalta, koska kantajat uppoavat polviaan myöten mutaan. Aseet kastuvat, taudit leviävät, masennus valtaa meidät.

”En tiedä, onko siellä kerrottu julkisesti, että ranskalaisjoukoissa on syntynyt kapinoita, kun miehille ei ole annettu mahdollisuutta levätä ja heitä on kohdeltu ylimielisesti ja huonosti. Aivan sama onko kerrottu, aivan sama mitä sensuuri tästä sanoo, nyt tiedät! Sillä meidän upseerimme eivät ymmärrä saman voivan tapahtua täälläkin. Edes tiedot kotirintaman lakoista eivät herätä heitä.
Sinä kysyit minulta keväällä, voisiko meilläkin syttyä vallankumous, ja nyt minun on sanottava, Sappho, etten enää pidä sitä mahdottomana. Kun en muuta voi, teen kaikkeni, että edes minun joukkueeni miehillä olisi niin siedettävät olot kuin se on täällä mahdollista.

”Graham sanoi minulle eilen, aivan kuin hämmästyneenä: ‘Tiedätkö, Fleming, sinä olet ainoa, jonka kaatuneista ei yhtäkään ole ammuttu selkään.’ Hän tarkoitti, että minun mieheni eivät pakene, vaan etenevät viimeiseen asti. Hän epäilemättä tarkoitti sen kehuksi, mutta minä otin sen syytöksenä.

”Kun palasin illalla kierrokseltani miesten luota majapaikkaani, kuulin erään vänrikin sanovan: ‘Käsitättekö te, miten Fleming sen tekee? Mies tulee pystymetsästä, ei ole sotilassukua, ei edes aatelinen, veljeilee joukkojen kanssa häpeällisesti. Ja silti miehet ovat valmiit seuraamaan häntä hetkeäkään epäröimättä vaikka helvettiin.’

”Helvettiin! Sinnehän minä olen heitä viemässä, joka päivä, joka hetki, kun annan hyökkäysmerkin, kun soittaja aloittaa. Voisin yhtä hyvin ampua heidät yksitellen siihen juoksuhaudan pohjalle, se kävisi heille nopeammin ja kivuttomammin.

”Te kaikki koetitte kaksi vuotta sitten vakuuttaa minulle, etten olisi voinut tehdä enempää kranaattikuopassa maanneiden haavoittuneiden eteen. Entä nyt, kun minä tietoisesti ja vakaasti harkiten lähetän joukkoni varmaan kuolemaan joka päivä, joka hetki? Olenko minä yhä viaton? Yhäkö te väitätte, ettei heidän verensä tule minun päälleni?

”Mitä muuta voisin tehdä, kysyt. Voisin kieltäytyä. Voisin perääntyä. Voisin rikkoa kaikki saamani määräykset. Voisin luopua upseerinarvostani, voisin antaa pidättää itseni, voisin mennä sotaoikeuteen ja tulla ammutuksi. Mietin sitä joskus. Mietin tosissani.

”Mutta se ei auttaisi heitä. Tulisi joku muu, joka antaisi samat määräykset samoin tuloksin. Ja se joku ei kutsuisi nimeltä tätä minun sekalaista seurakuntaani, jossa on niin tuttaviani kaupungista kuin kaukaisten saarten kalastajia ja ylämaalaisia lammasfarmareita. Sillä se on ainoa asia, minkä minä pystyn heidän hyväkseen tekemään. Tunnen laumani nimeltä. On ihmeellistä, miten mies rauhoittuu, kun joku kutsuu häntä etunimeltä — silloinkin, kun hän on romahtamassa, tai kun hänen silmänsä ovat lasittumassa ikuisuuden edessä.

”Sappho, rukoile meidän puolestamme. Rukoile meidän syntisten puolesta!”
Tämä oli viimeinen kirje, jonka Betty sai Duncanilta viikkoihin. Taistelun jatkuessa ja kiihtyessä tämä lähetti enää postikortteja. Niissä oli vain päivämäärä, kellonaika ja teksti ”elossa”. Joskus meni päiviä ilman mitään tiedonantoa, sitten kortteja tuli nippu, aina sen mukaan, miten Duncan oli pystynyt niitä lähettämään. Toisinaan useampi kortti oli päivätty samana päivänä, joskus niiden välillä oli pidempi väli, aivan kuin yö ja päivä, vuorokaudet ja viikot olisivat menneet sekaisin Duncanin mielessä, eikä tämä olisi enää muistanut, mitä oli jo kirjoittanut.

Marraskuun alkupuolella kanadalaiset ja brittiläiset joukot valtasivat Passchendaelen kylän ja saivat saksalaiset perääntymään alueelta. Voiton hinta oli niin hirvittävä, että sitä oli vaikeata kenenkään ymmärtää.

Moneen päivään Duncanista ei kuulunut edes postikorttia, sitten saapui kirje. Hän oli taas haavoittunut.
”Ei mitään vakavaa, Sappho, älä pelästy. Kävelin omin jaloin sidontapaikalle ja tahtoivat sieltä lähettää eteenpäin. Noloa tunnustaa, mutta — Grahamin arvio ei pidä enää paikkaansa, sillä oli vähiltä ettei minua ammuttu selkään! Ei tosin sen tähden, että olisin kääntynyt ja paennut, vaan koska muuan sakemanni pääsi taakseni. Muistatko, kun sanoin, että täällä oppii kuulemaan, milloin luoti tulee kohti? Ehdin melkein maastoutua, mutta en aivan.

”Luoti raapaisi ja meni menojaan, ja kenttäsairaalassa ne ompelivat minut kiinni. Vahinko sinänsä, etten saanut tästä luodista uutta matkamuistoa kellonperiini. Tosin ne ovatkin jo sen verran täynnä, että ollessani viimeksi parin päivän lomalla ostin rintaman takaisesta kaupungista rannekellon. Useimmilla upseereilla on sellainen, koska siitä on kaikissa oloissa helpointa tarkistaa hyökkäysaika, ja se onkin ainoa asia, jossa olen katsonut järkeväksi heitä matkia.

”Mutta parasta oli se, että tapasin sairaalassa sisaresi. Vaikka hänen soisi olevan vähän helläkätisempi haavoittunutta sankaria kohtaan, teki meille molemmille hyvää puhua yhteisistä rakkaistamme. Keith on kuulemma yhä elossa ja Jennie toivoo näkevänsä hänet pian.

”Minut olisi lähetetty kotiin toipumislomalle. Suotko minulle anteeksi, rakkaani, että pidin sitä liioitteluna ja kieltäydyin? Tiedän, että sinulla on raskasta ja tarvitsisit minua. Tiedän, ettei Elizan tilanne helpota elämääsi. Mutta uskon Sinun ymmärtävän, että minua tarvitaan nyt täällä, poikieni keskellä. Uskon, että Sinä selviät kyllä, rakas vahva tyttöni.”
Betty, joka oli jo epätoivoisesti odottanut Duncania lomalle, kykeni hädin tuskin salaamaan pettymyksensä.

Hän oli loppuun väsynyt, sekä henkisesti että ruumiillisesti. Elintarviketilanne kiristyi, ja taistelujen Belgiassa nyt helpotettua ne jatkuivat Ranskassa, jossa Jamie oli. Davy oli jossakin päin Afrikkaa, eikä hänestä ollut kuulunut vähään aikaan. Ja uutiset kertoivat Venäjän uudesta vallankumouksesta ja bolshevikkien Saksalle tekemästä aselepoehdotuksesta, joka toteutuessaan tarkoittaisi sitä, että saksalaiset saattaisivat kaikella voimallaan kääntyä heitä vastaan… Betty olisi tahtonut huutaa. Miksi Duncan ei ymmärtänyt, että hän tarvitsi tätä, eivät ”pojat”!

Ja sitten oli Eliza. Pahoinvoiva ja hiljainen Eliza.

Lapset, jotka olivat aluksi riemuinneet saadessaan Eliza-tätinsä takaisin ja sitten hämmentyneinä tajunneet, ettei tämä tahtonut enää juosta ja riehua heidän kanssaan, pitivät tähän nyt kunnioittavaa välimatkaa. Ruth, toisinaan niin ankara ja mustavalkoinen, pysytteli yhtä lailla etäämmällä — ei siksi, että olisi tuominnut, vaan arasta kunnioituksesta toisen tuskaa kohtaan. Rouva Wallace, joka oli ensin pöyristynyt siitä, että ”rakas rouva Fleming tekee tästä talosta langenneiden naisten lepokodin”, oli asettunut omalla tavallaan vartijaksi Elizan ja maailman välille.

-Kyllä, rouvan sisar asuu meillä, hän julisti Shona Saundersille, joka kaupungilla kovaan ääneen ihmetteli, miksei Elizaa enää näkynyt kaupassa, vaikka tämä kuulemma oli palannut Koivurantaan. -Ja jos hän mieluummin pysyttelee kotosalla kuin palvelee erinäisiä nirppanokkaisia asiakkaita, se on kai hänen asiansa!

Kapinoituaan aikansa, ryvettyään itsesäälissään ja omassa surkeudessaan Betty puri hammasta ja ryhdistäytyi. Hänen piti iloita siitä, että Duncan oli selvinnyt niin vähin vammoin ”Passchendaelen helvetistä”, joka oli niellyt tuhansia ja taas tuhansia miehiä. Hänen piti iloita siitä, että lapset kehittyivät ja kasvoivat, tämä tulevakin hänen sydämensä alla.

Hänen piti iloita siitä, että Elizan tila ei ollut vielä aivan yleisessä tiedossa eikä kukaan ollut vielä sanonut asiasta kovin kauhean pahasti. Hänen piti iloita siitä, että Annie oli syössyt tulta ja tulikiveä toistaiseksi vasta puhelinlankaa pitkin hänen korvaansa eikä tullut paikan päälle tuomitsemaan sisartaan. Hän päätti itsepäisesti iloita jopa siitä, ettei isä ollut onnistunut kaivamaan esiin oikeaa Freddyä amerikkalaisen sotakoneiston syövereistä, sillä eikö ollut parempi antaa Elizan kuvitella miehen aikoneen kirjoittaa ja kosia, mutta sitä ennen kaatuneen sankarillisesti!

Eräänä joulukuun alun päivänä Betty oli hoitanut muutamia valokuvauksia — nuorukaisista, jotka olivat lähdössä rintamalle pystypäin ja kovin kaidoin poskin — ja järjesteli kuvaamonurkkausta näiden jälkeen, kun rouva Wallace kurkisti ovesta.

-Rouva Fleming, hän sanoi arasti, -tulisitteko tänne.

-Mitä nyt? Onko lapsilla kaikki hyvin?

-On, rouva. Mutta täällä on vieras.

-Kuka vieras? Betty ei ymmärtänyt, kuka hakisi häntä asunnon puolelta keskellä päivää. Kaikki tuttavat tiesivät hänen olevan työssä ja tulivat myymälään, jos tahtoivat tavata häntä.

-Eliza-neidille.

Yhden huumaavan silmänräpäyksen Betty ehti jo ajatella, että kaikki järjestyisi, että amerikkalainen oli tullut takaisin — mutta rouva Wallacen hämmentyneestä katseesta hän tajusi, ettei se pitänyt paikkaansa.

-Kuka se on?

-Herra Ramsay. Rouva Wallace näytti onnettomalta. -Hän sanoo tahtovansa puhua neidin kanssa.

Betty oli kuluneina viikkoina unohtanut koko Sean Ramsay paran, siitäkin huolimatta, että Rob aikoi todella palata työhönsä joulun jälkeen ja Ramsayn kerrottiin aikovan siirtyä opettajaksi Mullin saarelle. Nyt hän sulki kauhistuneena silmänsä. Eikö mies tiennyt? Ensimmäisen kerran hän toivoi, että juoru olisi ollut yhtä nopea kuin yleensä.

-Minä tulen, hän sanoi ja riisui esiliinansa.

Sean Ramsay oli kyykkysillään Koivurannan eteisessä ja rapsutteli Lancelotia, joka oli täysin vieraan lumoissa.

-Mukava koira, hän sanoi ystävällisesti ja nousi. -Päivää, rouva Fleming. En tarkoittanut vaivata teitä. Tahtoisin vain puhua Elizan kanssa.

-Eliza on… lepäämässä, Betty sanoi. Sisar oli pysytellyt huoneessaan koko aamupäivän. -Voinko minä auttaa jotenkin?

Nuorukainen katsoi häneen rehellisillä silmillään, joissa oli äkkiä jotakin surumielistä.

-Minä tiedän — kaiken, hän sanoi hiljaa.

Äkkiä Betty ajatteli säkenöivän aurinkoista kesäpäivää, Elizaa istumassa nauraen huvimajan kaiteella, nuorta miestä repimässä ruusun terälehtiä tämän jalkoihin. Oliko siitä todellakin vain kuukausia!

-Mitä… Tarkoitan… Mitä te tahdotte hänestä? Hän on… herkällä mielellä.

-Lupaan, etten tullut loukkaamaan häntä. Tahtoisin vain puhua hänen kanssaan.

Betty ja rouva Wallace katsoivat toisiinsa, sitten jälkimmäinen rykäisi.

-Ehkä neiti piristyisi jos saisi seuraa, hän sanoi hiukan epähienosti, kun otti huomioon, kenen seurasta oli kysymys. -Minäpä käyn kysymässä.

Toisin kuin Betty olisi uskonut, Eliza seurasi rouva Wallacea alakertaan. Hän oli kalpea ja itkettynyt, ja hänen asunsa oli niin epäsiisti, että hän oli selvästi ollut makuulla. Nähdessään Sean Ramsayn hän alkoi epäröidä.

-Mitä… mitä sinä tahdot? hän kysyi hiljaa.

-Tahdon puhua kanssasi. Kahden.

-Lapset, tulkaapa auttamaan rouva Wallacea keittiössä, Betty sanoi ja paimensi nämä pois olohuoneesta. -Eliza-tädillä on vieras.

-Ei kai hänkin tullut viemään tädin kunniaa? Archie kysyi moittivasti.

-Varjelkoon, lapsi, mitä sinä puhut! Betty puuskahti sulkiessaan olohuoneen oven takanaan Elizan ja Ramsayn mentyä sisään.

-Rouva Saunders sanoi, että joku mies vei Eliza-tädin kunnian, vaikka ei siinä ollut paljon viemistä. Mitä se kunnia on, äiti? Miksi Eliza-tädillä ei ole sitä paljon? Eikö hän voi ostaa lisää?

-Älä kuuntele tyhmiä puheita, vaan auta rouva Wallacea. Äidin pitää palata kauppaan.

Kun Betty myöhemmin tuli teelle, olohuoneen ovi oli yhä kiinni, mutta rouva Wallacen ilmoituksen mukaan Ramsay mennyt.

Eliza istui nojatuolissa ikkunan luona ja katseli ulos. Hänen sormensa hypistelivät puseron kaulusta aivan kuin hän ei olisi kyennyt olemaan liikkumatta.

-Mitä se oli? Betty kysyi hiljaa.

Sisar kääntyi. Hänen silmissään oli yhtä aikaa ahdistunut ja toiveikas ilme.

-Hän… hän teki avioliittotarjouksen.

Mitä Betty ikinä olikin odottanut, ei tätä. Epäselvästi äännähtäen hän tarttui sohvan selkänojaan estääkseen polviaan pettämästä.

-Onko hän hullu!

Elizan nauru oli käytön puutteesta hiukan käheää.

-Kiitos, minä varmaan ansaitsin tuon.

-Eliza kulta, eikö hän tajua…

-Hän tajuaa kaiken, hän tietää kaiken. Hän oli mennyt äidin ja isän luo ja puristanut näistä ulos kaikki yksityiskohdat. Eliza hengähti syvään. -Hän sanoi… Hän lupasi… tunnustaa lapsen omakseen ihmisten edessä.

Betty tarrasi sohvaan toisellakin kädellään ja huohotti.

-Ja mitä sinä sanoit?

-Minä… lupasin miettiä.

-Miettiä! Bettyn polvet olivat yhtäkkiä tukevat, hän harppasi Elizan eteen ja ravisteli tätä. -Miettiä! Kuvitteletko sinä todellakin, että sinulla on varaa ”miettiä”!

-Mitä minä olisin voinut sanoa! Eliza parahti. -Minä olin aivan mykistynyt, ensiksi luulin hänen tekevän minusta pilkkaa…

Betty sulki silmänsä. Yhtäkkiä hän näki edessään Fergusin, joka edelleenkään ei tahtonut hyväksyä omaa poikaansa, koska oli saanut typeriä ajatuksia päähänsä aivan turhasta — ja tässä oli nuorukainen, joka…

-Sitäpaitsi, Eliza mutisi, -entä jos Freddy tulee takaisin?

Betty räväytti silmänsä auki. Hän oli kuullut tämän virren ennenkin, eikä yhtään pitänyt sen sävelestä.

-Minä en usko, että Freddy tulee takaisin, hän sanoi lujasti. -Niin ikävältä kuin se kuulostaakin. Käsitätkö sinä, ettei Sean Ramsayn kaltaisia miehiä ole kuin yksi sadasta? Ei, yksi tuhannesta! Tuleeko hän takaisin?

-Huomenna. Elizan huulet vapisivat. -Betty, minä en rakasta häntä!

Betty putosi istumaan sohvalle. Hän sai nieltyä ensimmäiset sanat, jotka aikoi sinkauttaa, ja ehti ajatella.

-Eliza, lapsi kulta, hän lopulta sanoi. -Nyt ei ole kyse siitä, rakastatko sinä häntä. Nyt on kyse siitä, että hän on valmis tulemaan sinun ja pienokaisen suojaksi, hän on valmis uhraamaan oman maineensa ja kunniansa teidän tähtenne! Miksi, sitä minä en käsitä.

-Hän… hän sanoi rakastavansa minua, Eliza mutisi.

-Sitä sinä et totisesti ole ansainnut, Bettyltä lipsahti.

Sisar huokasi.

-Hän sanoi, että meidät voitaisiin vihkiä välittömästi — ja kun joululoma alkaa, me lähtisimme Glen Longista… Me lähtisimme Mullin saarelle ja hän sanoi, ettei siellä kenenkään tarvitse tietää, milloin meidät on vihitty… Mullin saarelle! Miksei saman tien tuonelaan!

Ja Eliza purskahti itkuun, joka vavisutti koko hänen ruumistaan.

Huoneessa oli hetken aivan hiljaista. Bettyn päätä alkoi särkeä, pieni ilkeä jomotus alkoi niskasta ja tulisi iltaan mennessä hakkaamaan hänen ohimoitaan kuin saksalainen tykistö.

Mikä hän lopulta oli määräämään Elizaa? Mikä hän oli sanomaan, että tytön täytyi ottaa mies, josta ei välittänyt — Eliza paran, joka oli toivonut suurta rakkautta, mutta sai sen nyt kovin toisenlaisena kuin oli odottanut!

Ja sittenkin, muuta mahdollisuutta ei ollut.

-Eliza, Betty sanoi hiljaa. -En tiedä, käsitätkö aivan täysin, millaista sinun elämäsi tulisi olemaan, jos olisit naimaton äiti.

Eliza parahti hiljaa.

-Taloudellisesti ja yhteiskunnallisesti sinä olisit muiden alapuolella, et vain sinä vaan ennen kaikkea lapsi, Betty jatkoi. -Sinulla on tasan kaksi vaihtoehtoa. Lähdet muualle — vaikka se on jo myöhäistä, koska epäilemättä useimmat täällä tietävät tilanteesi — ja luovut lapsesta heti sen synnyttyä kasataksesi elämäsi uudestaan. Tai nait Sean Ramsayn välittömästi ja matkustat pois kunniallisena opettajan rouvana.

Hänen sydämeensä koski katsella, miten Eliza itki.

-Sinä olet nuori, rakas pieni siskoni. Sinä luulet, että rakkauden pitää tulla ensin ja avioliiton sitten. Mutta tiedäthän, että se voi käydä toisinpäinkin. Monia avioliittoja järjestetään, ja ne ovat onnellisia, jos kumpikin voi kunnioittaa toistaan.

-Voiko hän kunnioittaa minua!

-Minä toivon niin, sillä hän on hyvä mies. Miksi hän olisi muuten tehnyt sinulle tämän tarjouksen? Eihän kukaan sitä häneltä vaatinut.

Huoneessa oli hetken hiljaista, sitten Eliza otti märän ja ryppyisen nenäliinan ja niisti.

-Entä jos minä tulen onnettomaksi — tai hän?

Betty huokasi.

-Kuka meistä voi tietää, tuleeko onnelliseksi edes sen kanssa, jota rakastaa? Mutta jos hän haluaa turvata lapsen elämän…

Eliza tuijotti hetken nenäliinaansa, sitten hän katsoi Bettyyn.

-Eniten… Eniten minä olen pelännyt sitä, että lapsi viedään minulta, hän kuiskasi. -Vaikka… vaikka se tulee aina muistuttamaan minua asioista, jotka… joita… Hän sekosi sanoissaan ja huokasi. -Mutta se on viaton. Minä olen sille velkaa sen, että koetan järjestää sen elämän.

-Sinä aiot siis suostua, kun Ramsay palaa huomenna?

-Kyllä. Elizan ääni oli oudon kirkas. -Minä aion suostua.

8 kommenttia:

  1. Voi, olisin niin halunnut lukea lisää! Miten maltan huomiseen? Pakkohan se on, ei auta muu...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Lohduttaako yhtään, että joulun aikaan saatte päivässä kaksi Bettyä, ensiksi aamulla tämän tarinan luvun ja sitten illalla vielä yllätyksen? :)

      Poista
    2. Kyllä se varmaan lohduttaa. :)

      Poista
    3. Niin arvelinkin. :) Vaikka iltatarinat ovatkin erillisiä ja itsenäisiä.

      Poista
  2. Voi jee, taas niin jännittävää!!!!!!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Puhutko nyt sota- vai kotirintamasta? :D

      Poista