perjantai 12. joulukuuta 2014

68. Neljäs sotajoulu

 
-Minä arvasin, että Eliza vie huomion tälläkin kertaa, Mary sanoi happamasti. -Kuten aina. Kenellekään ihmiselle ei pitäisi suoda sellaista taakkaa kuin olla perheen toiseksi nuorin!

-Älä ole typerä, Betty sanoi. -Et voi väittää kadehtivasi Elizaa nyt!

Mary paiskasi pöydälle rievun, jolla oli kiillottanut hopeita.

-Minä kuvittelin, että yhden ainoan kerran saisin olla keskipisteenä, hän tunnusti.

-No mutta olethan sinä! Äiti ja isä ovat niin onnellisia, ja kaikki pitävät sinun pojastasi. Betty tunsi pienen syyllisyyden piston. Nuorimmat sisaret olivat aikuistuneet kuin varkain — ei ollut vielä niin pitkä aika siitä, kun ”pikkutytöt” oli ollut yhteinen nimitys Marylle ja Elizalle, aivan kuin nämä eivät olisi olleetkaan erillisiä ihmisiä.

Sisar punastui vähän. Ilmeisesti ”sinun poikasi” kuulosti mukavalta hänen korvissaan.

-Craig tahtoi tulla, hän sanoi ylpeänä. -Vaikka hän tiesi, millainen joulu meillä on, ja vaikka hänen vanhempansa olisivat tietysti halunneet hänen olevan luonaan, kun hän sai loman.

-Ja milloin teidät vihitään? Betty tiedusteli ystävällisesti. -Toivottavasti vähemmällä kiireellä kuin…

Mary naurahti ja tarttui uudestaan riepuun.

-Todellakin! Katsotaan nyt. Se riippuu niin… kaikesta.

He jatkoivat hetken työtään vaieten. Elämä riippui nykyään joka suhteessa — kaikesta.

Sellorin talon ruokailuhuoneessa oli lämmintä ja kodikasta sinä joulupäivän aamuna. Keittiöstä kuului patojen ja pannujen kalinaa äidin, Ruthin ja Kuusikukkulan Mhairin valmistellessa ateriaa, ja olohuoneen meteli kertoi serkusten riemusta joululahjojensa äärellä.

Elizan tilanteen yllättävä, lohdullinen käänne oli pehmittänyt koko perheen. Mahdollisimman pikaisen vihkimisen sijaan oli päätetty lykätä sitä jouluun, jotta perheenjäsenet pääsisivät paikalle niin tarkoin kuin se ylipäätään oli mahdollista. Ketään ulkopuolista ei kutsuttu, ei edes Geordie-setää tai Walter-enoa kylästä perheineen. Sean Ramsayn leskiäiti asui Dundeessa, mutta oli kuulemma sairaalloinen eikä Sean tuntunut erityisen innokkaalta kutsumaan häntä paikalle. Silti Cathy-rouvalla ei ollut sydäntä jättää kuopustaan aivan ilman vihkiäisiä.

Samassa ovi avautui ja sisään astui pitkä, silmälasipäinen sotilas. Hän laski kätensä Maryn olkapäille ja kumartui.

-Haluaisitko lähteä kävelylle?

-Mene vain, Betty sanoi ystävällisesti, ennen kuin sisar ehti torjua sulhasensa ehdotuksen pöytähopeisiin vedoten. -Nämähän ovat kohta valmiit, ja sitten Rose on luvannut kattaa kanssani pöydän.

Craig Finlay hymyili.

-Kiitos, hän sanoi yksinkertaisesti. -Tule, Mary.

Betty jäi hetkeksi katsomaan heidän jälkeensä. Hänen kävi tosiasiassa Maryä hiukan sääliksi. Sisar oli tehnyt aina kuten piti — niin kuin John — käynyt koulunsa hyvin arvosanoin, hankkinut työpaikan, kihlautunut tuon hyvin miellyttävän nuorukaisen kanssa, ja menisi aikanaan naimisiin kaikkien taiteen sääntöjen mukaan.

Ja sitten kun Mary toi sulhasensa mukanaan perheelle esiteltäväksi ja toivoi kerrankin saavansa hiukan huomiota, Eliza ”varasti show’n”, kuten Duncan olisi amerikkalaisittain sanonut.

Mutta toki hän sääli myös Elizaa. Huomenna olisi hänen ja Duncanin yhdeksänvuotishääpäivä. Oli siis yhdeksän vuotta siitä, kun äiti ja isä olivat viimeksi järjestäneet häät. Ja millaiset häät! Vanha Kuusikukkula oli ollut tulvillaan vieraita, tarjoilua, tanssia ja iloa.

Kyyneleet nousivat Bettyn silmiin, kun hän muisti, miten Rob oli ajanut heidät yöjunalle, ja miten he kukkulanrinnettä laskeutuessaan olivat nähneet ilotulituksen, jonka John ja Davy olivat viimeiseksi yllätykseksi järjestäneet. Hän muisti, miten Duncan oli rakettien valossa katsonut häneen — katsonut eri tavalla kuin koskaan ennen, tavalla, joka oli saanut Bettyn yhtäkkiä kätkemään ujosti kasvonsa, ja sitten kuiskannut hänen korvaansa asioita, joita hän ei ollut koskaan paljastanut edes päiväkirjalleen.

Entä Elizan häät? Betty huokasi ja jatkoi viimeisten veisten kiillottamista. Napier vihkisi myös Elizan, Rob ajaisi tämän ja Seanin Fort Williamin asemalle, tälläkin kerralla syötäisiin joulupäivällinen.

Mutta kukaan ei tanssisi, ei ampuisi raketteja, ei edes iloitsisi kovin kuuluvasti, ellei sitten siitä, että Sean Ramsay korjasi tyttöparan tämän häpeästä. Kuiskaisiko nuori sulhanen tänä iltana morsiamensa korvaan asioita, joita tämä hellisi muistoinaan vielä vuosien kuluttua?

Mutta eihän hänen pitäisi valittaa. Talo oli täynnä rakkaita ihmisiä, hän oli saanut Duncanilta pitkän kirjeen eilen, juuri ennen kuin he kaikki olivat lähdössä jouluksi Glen Longiin — lukuun ottamatta rouva Wallacea, jonka joulusuunnitelmista Betty ei ollut oikein päässyt selvyyteen — ja viimeisimmän tiedon mukaan kaikki rakkaat rintamalla olivat elossa ja terveinä.

Jamie oli kirjoittanut pitkän selostuksen Ranskasta ja uusista brittiläisistä tankkivaunuista, noista ihmeistä, joilla saksalaiset oli ensimmäisen kerran pystytty yllättämään täysin ja joista yksi oli ollut hänen vastuullaan. Ottaen huomioon sen vastahankaisuuden, jolla isoveli oli sotaan lähtenyt, Bettyä oli hymyilyttänyt ja liikuttanut se melkein lapsellinen ylpeys, jolla tämä mainitsi olevansa nykyään panssarimies.

Davyltä oli tullut pitkän tauon jälkeen hänelle niin tyypillisen iloluontoinen viesti Saksan Itä-Afrikasta, joka ei enää ollut Saksan Itä-Afrikka, ”sillä katsos, Betty, meistä oli vähän turhaa antaa heidän touhuta sielläkin, ja laitoimme heidät laputtamaan tiehensä”. Charlie oli käynyt lomalla syksyllä Rosen luona ja palannut jo aikapäiviä takaisin, joten Rose oli tullut jouluksi kotiin. Jennielle oli lupailtu lomaa alkuvuodesta, mutta tämä aikoi pysyä mantereella siltä varalta, että Keithkin saisi edes lyhyen loman.

Kaikki oli siis heillä hyvin. Betty kääri kiillotustarpeet kasaan. Ottaen huomioon, millainen joulu oli niillä perheillä, joissa surtiin muutamia päiviä aiemmin räjähtäneen lontoolaisen ammustehtaan uhreja, hän ei saanut valittaa. Eikä hän aikonut tänään ajatella maailman tapahtumia. Ei uuden bolshevistisen Venäjän neuvotteluja Saksan kanssa, ei uutisia Jaffasta tai Jerusalemista. Tänään oli Elizan päivä, sittenkin.

Vihkiminen tapahtui iltapäivällä. Eliza oli pukeutunut rouva Wallacen ompelemaan yksinkertaiseen, taitavasti poimutettuun leninkiin, eikä hänellä ollut muita koristeita kuin Bettyn lainaama rintaneula. Napier käytti lyhyintä kaavaa, ja lapsetkin jaksoivat olla sen aikaa levollisia.

Vihkimisen aikana Betty katseli perhettään, joka täytti talon pienen salin. Rose oli siinä ryhdikkäänä, hiukan laihtuneena, mutta silmissään tyyni katse. Anna ja Rob seisoivat lähekkäin, lapset tiukasti vieressään, aivan kuin yhdessä kestääkseen kaikki ne myrskytuulet, joita elämä lähettäisi.

Annie oli asettunut Ellien ja Rodin kanssa äidin ja isän lähelle. Hänen suunsa oli nipistynyt tiukaksi viivaksi, ja hänen moittiva katseensa ei jättänyt arvailun sijaa siitä, mitä pastorska ajatteli sisarensa tilanteesta.

Ellei Mary ollutkaan saanut olla tänä jouluna koko perheen keskipiste kihlasormuksensa vuoksi, hän oli keskipiste jonkun elämässä, sillä Craig Finlay piti häntä kädestä ja katsoi häneen koko vihkiseremonian ajan. Ruth loi heihin välillä haikean silmäyksen, joka pisti Bettyn sydämeen.

Myös Flora ja Lillian olivat tulleet lasten kanssa jouluksi Glen Longiin. Miten kaunis nuori neiti Meggie jo oli, ja miten Johnin pojat olivat kasvaneet! Tommy piti Lilliania kädestä, ja toisella käsivarrellaan tämä kannatteli isänsä kaatumisen jälkeen syntynyttä Johnnieta, joka haukotteli makeasti.

Betty ei tiennyt, mistä ajatus tuli, mutta yhtäkkiä hän tajusi, miten nuori Lillian vielä oli. Johnin kaatumisesta olisi parin kuukauden kuluttua kulunut kaksi vuotta. Kukaan ei moittisi Lilliania, jos tämä löytäisi lapsilleen uuden huoltajan ja itselleen turvan. Ei mikään laki vaatinut häntä pysymään uskollisena kuolleen miehensä muistolle. Ehkä jo ensi jouluna pikku Johnnieta pitelisivät toiset kädet?

Hän vavahti ja hengähti. Ikävä Johnia kohtaan tulvahti niin kovana, että jalat tuntuivat pettävän.

-Istu, pikku sisko.

Sanat kuiskasi Rob, joka oli nostanut tuolin Bettyn viereen. Hän oli nähnyt tämän horjuvan ja luullut sen johtuvan pahoinvoinnista. Betty koetti hymyillä, nyökkäsi ja istuutui Grace sylissään. Napier katsoi häneen lempeästi Elizan pään yli ja jatkoi sitten seremoniaa.

Kun kaikki oli ohi, Eliza ja Sean kääntyivät, ja Bettyä vavisutti nähdä, etteivät he pitäneet toisiaan edes kädestä, saati että olisivat suudelleet. Olisiko hänen pitänyt olla vaiti, olla painostamatta sisartaan?

Mutta miten hän olisi saattanut! Sillä Eliza oli nyt turvassa. Kukaan ei voisi loukata häntä, ei puhua hänestä pahaa. Hän oli naimisissa — lapsensa isän kanssa, kuten yleisesti ajateltiin. Sean Ramsay oli julkisesti ilmoittanut ottavansa vastuun Elizan tilanteesta, vaikka se oli johtanut suureen paheksuntaan koko kyläyhteisössä.

-Minkälainen opettaja meillä on koulussamme ollut! oli kauppias Baird pauhannut, vaikkei hänellä ollut enää vuosiin ollut kouluikäisiä lapsia.

Noustessaan ja ohjatessaan jälkikasvuaan jonoon onnittelemaan Eliza-tätiä ja Sean-setää Betty ajatteli, että Ramsay oli Elizan lisäksi pelastanut myös Robin. Jos kunnon longilaiset joutuivat valitsemaan siveettömän opettajan ja hullujenhuoneella olleen opettajan välillä, ei ollut epäilystäkään siitä, etteikö Rob ollut heistä sittenkin parempi vaihtoehto.

-Onhan hän tullut hulluksi sodassa, ja sehän on aivan eri asia, oli rouva Brown sanonut äidille epäilemättä hyvässä tarkoituksessa. -Sitä paitsi hän vaikuttaa melkein normaalilta nyt!

Eliza oli vastavihityksi aviovaimoksi kovin kalpea ja totinen, eikä asiaa auttanut hänen Annie-sisarensa nopea kättely ja tokaisu:

-Täytynee kai onnitella.

-Hannah, sanoi Napier yhtäkkiä terävästi. -Käyttäydy ihmisiksi.

Annie kääntyi ja katsoi mieheensä kuin olisi nähnyt tämän ensimmäisen kerran.

-Et kai sinä puolustele tätä…

-Käskin sinun vain käyttäytyä ihmisiksi.

Rose käänsi päätään ja Betty näki, että tämän silmät säteilivät. Hänen omat huulensa vavahtelivat epätoivoisesti pidätetystä naurusta. Äiti, joka oli pyyhkinyt silmiään nenäliinaan, alkoi äkkiä yskiä sen suojassa, ja Flora kumartui nopeasti korjaamaan Meggien hiusnauhaa.

Silloin Rob, joka Bettyn mielestä oli alkanut käyttää hiukan liiaksikin hyväkseen ”hulluutensa” suomaa oikeutusta suoriin sanoihin, laski kätensä Napierin olkapäälle ja sanoi reippaasti:

-Tätä hetkeä me olemme odottaneet vuosia, lanko hyvä. Sinä ehdit vielä laittaa hänet kuriin!

-Rob! äiti huudahti moittivasti.

Annie näytti siltä, kuin joku olisi lyönyt häntä päin kasvoja. Hän ei selvästikään ymmärtänyt, mikä hänen perhettään niin suunnattomasti huvitti.

-Mitä sinä tarkoitat? hän kysyi avuttomana.

Silloin tuon oudon häähuoneen täytti helinä, joka oli kuin hopeakellojen soittoa. Eliza nauroi, nauroi niin sydämellisesti, että hänen päältään tuntui karisevan kaikki häpeä ja suru, ja jäljellä oli vain nuoren naisen sydämellinen ilo. Ja yhtäkkiä Sean Ramsay katsoi häntä hymyillen tavalla, jonka Betty tunnisti, sillä tuolla tavoin oli Duncan katsonut häntä yhdeksän vuotta sitten.

Loppujen lopuksi aterialla tunnelma oli hilpeä, isä piti maljapuheen ja vastavihityt lähetettiin matkaan kohti uutta kotiaan Sisä-Hebrideillä hurrauksin ja vilkuttavin nenäliinoin, kuten asiaan kuului. Vain Annie oli hiljainen ja hämmentyneen oloinen.

-Hän ei todellakaan ymmärrä, lapsi parka, Rose tirskui korjatessaan pöytää Bettyn kanssa. -Eikö hän ole tajunnut, miten mestaroi miestään ja lapsiaan ja koko seurakuntaa?

-Se on hänessä niin sisäänrakennettua, Betty sanoi hymyillen. -Emme me saisi nauraa hänelle. Hän pitää hyvää huolta Napierista ja Elliestä ja Rodista.

-Ehkä niin, Rose sanoi, -mutta olen silti iloinen jos Napier saa vihdoinkin olla mies!

Samassa Ruth pujahti sisään.

-Tiehesi täältä, Betty, hän sanoi moittien. -Mene istumaan heti paikalla ja anna lautaset minulle!

-Ei minua mikään vaivaa, Betty vastusteli. Hän olisi mielellään puuhaillut hiljentyneessä ruokailuhuoneessa Rosen seurassa.

-Ei ehkä vielä, mutta miten minä selitän Fergus-sedälle, jos annan sinun väsyttää itsesi!

-Joko jätät lapset äidille ja isälle? Rose kysyi, ja vain Bettyn korva kuuli pienen kaipaavan värähdyksen hänen äänessään.

Betty puisti päätään.

-En toki. Minusta tuntuu, ettei mitään tapahdu vielä aikoihin.

-Noin sinä sanoit silloinkin, kun Faith… Ruth aloitti.

-Totta, mutta nyt olen valmistautunut paremmin. Stuartinhan pitää joka tapauksessa palata kouluun loppiaisen jälkeen. Alice on luvannut ottaa heidät luokseen muutamaksi päiväksi sitten, kun minun aikani tulee.

-Hän ei anna myöskään minun jäädä pois sairaalasta, Ruth kanteli.

-Minkä tähden et! Rosen ääni oli vihainen. -Et kai kuvittele, että nouset heti…

-En kuvittele. Betty hieroi selkäänsä ja ajatteli, että saattaisi tosiaankin mennä vähäksi aikaa istumaan, jos kerran Ruth tahtoi auttaa keittiötöissä. -Suljen kaupan viikoksi. Se ei ole niin iso taloudellinen menetys, että Ruthin pitäisi jättää omat velvollisuutensa minun tähteni.

-Viikoksi! Hyvä ystävä… Rose aloitti, mutta Betty oli jo pujahtanut salin puolelle.

2 kommenttia:

  1. Ihanaa että Elizan asia järjestyi. Ja se olis muuten mielenkiintoista kuulla, kuinka Elizan elämä Hebrideillä alkaa sujua!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Melkoista totuttelemista se ainakin varmasti on! Kun ajattelee, millaista vilkasta ja kevyttä seuraelämää Eliza harrasti Edinburghissa (ja vielä Fort Williamissakin), ei hänen ole varmasti aivan helppo tottua pieneen saaristolaiskylään ja puolipakkoavioliittoon...

      Poista