lauantai 13. joulukuuta 2014

69. ”Jumala on armollinen”

 
Uudenvuoden päivänä satoi lunta. Pojat olivat ulkona rakentamassa lumilinnaa, jonka aikoivat sitten tuhota hurjassa pommituksessa.

-Joskus minä mietin, mitä tämä aika tekee heidän pikku sieluilleen, Betty sanoi hiljaa katsellessaan Koivurannan keittiön ikkunasta, miten Stuart ja Archie kasasivat vallituksia ja Donald pyöritteli valmiiksi kasapäin ”kranaatteja”. -He leikkivät sotaa, kuin se olisi ainoa luonnollinen olotila maailmassa.

-Heille se onkin, Ruth huomautti. -Stuartilla saattaa olla muistoja rauhan ajasta, ehkä Archiellakin jotain, mutta Donald ja tytöt eivät edes tiedä, mitä rauha merkitsee.

Betty huokasi.

-Joskus minä alan ajatella, että rouva Wallace on oikeassa, kun pelkää tämän olevan uusi satavuotinen sota, hän sanoi. -Ja pelkään, että — että mekin totumme siihen niin, ettemme enää tiedä, mitä rauha merkitsee.

-Kyllä rauha vielä tulee, Ruth sanoi lujasti. -Minä uskon siihen.

Hänen vihreät silmänsä olivat vakavat eivätkä väistäneet Bettyn katsetta, vaikka poskille kohosi kevyt puna. Betty puisti päätään.

-Lapsi kulta, hän mutisi. -Oletko sinä ajatellut, kenen voiton seurauksena?

Ruth punastui syvemmin, nousi äkisti pöydän äärestä ja katosi huoneeseensa. Betty nojasi huokaisten otsansa kylmään ikkunalasiin. Joskus hän mietti, oliko Duncan ollut oikeassa. Oliko Ruthia todella vaarallista pitää vapaana? Lapsi parka, joka ei voinut tietää, oliko hänen saksalaisensa edes elossa enää!

Samassa ovi läimähti auki ja Stuart syöksyi sisään.

-Äiti, tule nopeasti! hän huusi.

-Keneen sattui, Betty kysyi automaattisesti.

-Oh, ei keneenkään! Mutta sinun pitää tulla nopeasti katsomaan.

-Lapsi kulta, minä tulen katsomaan teidän linnaanne myöhemmin.

-Ei linnaa! Pojan äänessä kuulsi jo epätoivo. -Naapuritaloa!

Hänen äitinsä räpytteli silmiään.

-Naapuritaloa? Tohtorilaa?

Prinssi polki jalkaa. Hän ei voinut käsittää, miten äiti, joka oli noin yleensä ottaen aivan mukiinmenevä älynlahjoiltaan ollakseen tyttö, saattoi tänään olla noin hidas.

-Tule! hän tiuskaisi ja tarttui Bettyn käteen voimalla, jota tämä ei voinut vastustaa. -Katso!

He pysähtyivät verannalle. Betty näki, että Donald ja Archie olivat jättäneet sotatoimet ja seisoivat puutarhan aidan vieressä Smithin talon tontille tuijottaen.

-Päivää, rouva, sanoi herra Wallace ja nojautui lumilapion varteen. -Anteeksi, että minä tällä tavoin pyhäpäivänä — mutta huomenna minun pitää taas olla Armstrongilla.

Betty ei huomannut ilman kylmyyttä eikä lumen kosteutta nojautuessaan verannan kaiteeseen.

-Onko Mary saanut talon vuokrattua? hän kysyi ilahtuneena.

Herra Wallace pyyhkäisi otsaansa ja hymyili leveästi.

-Ensimmäinen tammikuuta alkaen, hän ilmoitti ylpeästi.

-Kuka… Betty aloitti, sitten hän tajusi miehen äänensävyn. -Tekö? Mutta…

Yhden kauhistavan hetken Betty näki Koivurannan ilman rouva Wallacea, joka purjehtisi loukattuna tiehensä, kun herra Wallace asettuisi naapuriin. Se oli hänen silmissään yhtä autio ja maan tasalle nuijittu kuin Passchendaelen kylä sanomalehtien kuvissa. Hän ei koskaan löytäisi yhtä hyvää taloudenhoitajaa kuin rouva Wallace! Miten hän selviäisi kuuden lapsen kanssa sekä kodista että kaupanpidosta? Ruthin täytyisi jäädä pois sairaalasta, muuta mahdollisuutta ei ollut, mutta sittenkin…

Samassa Smithin talon takaovi avautui. Rouva Wallace astui portaille sylissään kasa mattoja.

-Minähän sanoin, että lakaiset portaat ensiksi! hän moitti. -Nyt kaikki lumi tulee…

Samassa hän näki pikkupojat aidan takana, kääntyi ja tuijotti suoraan Bettyyn. Ja toisen kerran elämässään Betty näki rouva Wallacen lehahtavan hehkuvan punaiseksi.

Hän oli täysin sanaton. Ajatukset singahtelivat sinne tänne, toiveikkaat, kauhistuneet ajatukset. Rouva Wallacella ei ollut selvästikään mitään sitä vastaan, että herra Wallace oli vuokrannut Koivurannan naapuritalon — merkitsikö se sitä, että hän aikoi muuttaa sinne itsekin — ja jos aikoi, jättäisikö hän heidät? Mitä hän tekisi palveluspaikalla, jos kerran…

-Rakas rouva Fleming, heti paikalla sisälle sieltä! Hankitte kuolemantaudin!

-Rouva Wallace… Betty tarrasi lujemmin lumiseen kaiteeseen, sillä häntä huimasi tosissaan. -Miten…

-Etkö sinä olekaan kertonut hänelle, Arline? herra Wallace moitti nyt vuorostaan.

Rouva Wallace epäröi hetken portailla mattoineen, sitten hän heitti ne kädestään.

-Minä tulen sinne, hän sanoi.

Hetkeä myöhemmin Betty istui taas keittiön pöydän ääressä käsissään suuri kupillinen vahvaa, makeaa teetä, jonka rouva Wallace oli hänen vastusteluistaan huolimatta valmistanut.

-Kas niin, rouva Wallace sitten sanoi ja istui häntä vastapäätä. -Olen pahoillani, rouva. Minun piti puhua tästä teille, mutta… aina tuli jotakin… tarkoitan… Hän huoahti. -No, olkoon. Olin pelkuri. En saanut sanaa suustani.

-Ettehän te ole koskaan pelkuri, Betty muistutti.

Rouva Wallace katseli käsiään kuin olisi hämmästellyt niiden olemassaoloa. Ja äkkiä Betty tajusi, että tällä oli vihkisormus. Sen puutetta hän oli joskus ihmetellyt luullessaan rouvan olevan leski. Alice oli käyttänyt Andrew Gordonin antamaa sormusta kunnes vaihtoi sen toiseen mennessään Fergusin kanssa kihloihin.

-Minä en oikein tiedä, mitä tapahtui, rouva Wallace lopulta mutisi. -Tarkoitan, että olin aika tavalla tyytyväinen itsenäiseen elämääni. Te ja kauppias ja lapset olette niin rakkaita, ja minulla oli oma sievä kotini, en kaivannut mitään enkä ketään. Ainoa suruni oli se, että Regina ei koskaan käsittänyt, miksi jätin hänen isänsä.

Betty nyökkäsi tohtimatta puhua.

-Sitten Lachlan ilmestyi tänne. Se — se oli melkoinen järkytys. Kymmenen vuoden jälkeen hän vain tuli kysymään, olinko vieläkin sitä mieltä, ettemme voisi elää yhdessä! Miten me olisimme voineet, miten se muka onnistuisi paremmin kuin aiemminkaan…

Ruthin huoneen ovi raottui, sitten se suljettiin taas nopeasti. Betty mietti, mahtoiko tyttö malttaa olla kuuntelematta oven takana.

-Minä välttelin häntä enemmän tai vähemmän onnistuneesti nämä kaksi vuotta. Ne olivat surkeita vuosia, eivätkä yksin saksalaisten tähden! Vapauteni oli mennyttä, maineenikin varmaan, vaikka Lachlan piti suunsa supussa eikä levitellyt tietoa tekemisistäni. Mutta osaavathan ihmiset laskea yhteen yksi ja yksi.

Rouva Wallace pyöritteli sormustaan. Se näytti olevan hiukan väljä.

-Teistä puhutaan kaupungilla, rouva Fleming, että te osaatte ihmeellisellä tavalla johdattaa ihmisiä yhteen.

-Höpsis, Betty sanoi punastuen harmista. -Minä tahdon ihmisille hyvää, mutta enhän minä ole Jumala!

-Jumala tarvitsee joskus ihmisiä työhönsä, rouva Wallace sanoi ja hymyili äkkiä. -Vai väitättekö te, että aivan kaikessa viattomuudessa pyysitte juuri Lachlania muuraamaan takan tyttöjen huoneeseen?

-Ei ollut ketään muuta, Betty huomautti, kaikessa viattomuudessa.

-Ja miten te juonittelitte, rouva kulta. Tohtorikin puhui sellaista palturia saadakseen minut suostumaan asiaan… Rouva Wallace hytkähteli naurusta. Sitten hän vakavoitui. -No, Lachlan tuli. Jokaisena iltana, säännöllisesti kuin kello. Eihän minun olisi tarvinnut hänestä välittää, olisin voinut lähteä kotiin, mutta…

-Mutta? Betty toisti.

-Naurakaa pois, rouva, sillä vanha hupsu on pahin hupsu. Minä en vain… päässyt lähtemään. Jalkani eivät totelleet. Paitsi silloin, kun kapusin yläkertaan puhelemaan hänen kanssaan.

-Miksi minä nauraisin? Sanoinhan teille jo viime keväänä, etteivät nämä asiat kuulu vain nuorille.

-Te olettekin itse vielä nuori, rouva kulta! Älkää väittäkö vastaan, kyllä te olette. Ja minä vakuutan, että koetin kaikkeni. En ollut juuri edes ajatellut Lachlania menneinä vuosina, eikä hän nyt millään tavalla hakeutunut seuraani, ei painostanut minua, ei pitänyt puoliaan kuten ei aiemminkaan...

-Ja siltikin? Betty auttoi lempeästi, kun rouva Wallace vaikeni melkein ujona.

-Siltikin minä en pystynyt vastustamaan häntä. Kun hän tahtoi saattaa minut kotiin kirkosta — hyvä tavaton, minä pelkäsin, että ihmisten silmät putoavat päästä!

-Valitettavasti luulen, että harva muistaa pastori Morrisonin sen iltaista puhetta yhtä hyvin kuin sen hetken, jolloin sallitte herra Wallacen lähteä kävelemään kanssanne, Betty muotoili hyvin totisena.

Rouva Wallace nauroi taas. Hänen naurunsa oli yhtäkkiä kevyttä kuin nuorella tytöllä.

-Onhan se hyvä, että tämän talon väestä riittää puhetta! hän sitten puuskahti. -No, ei siitä sen enempää. Lachlan alkoi saatella minua kirkosta ja töistä. Ja joulun hän vietti luonani.

-Teidän kodissanne?

-Minun kodissani. Ja ensimmäisenä arkipäivänä hän sähkötti Mary Smithille tiedustellen talon vuokraa, sillä… sillä…

-Sillä te olitte valmis asettumaan sinne hänen kanssaan, Betty sanoi lempeästi ja kyyneleet silmissä.

-Hyvä tavaton, rouva kulta! Minä tunnen itseni niin hirvittävän typeräksi ja — en ymmärrä itsekään, mutta jollakin tavalla kunniattomaksi.

-Kunniattomaksi! Kun asetutte taas saman katon alle aviomiehenne kanssa!

-Sehän tässä niin hullua on. Kun jätin hänet, kun muutin tänne ja vaikenin menneisyydestäni, en tuntenut mitään tunnontuskia. Mutta nyt minulla on sellainen olo kuin…

-…kuin olisitte langenneiden naisten lepokodissa, niinkö? Betty tiedusteli päätään kallistaen.

-Rouva Fleming! Älkää toki muistelko minun sanomisiani tuolla tavoin, en tarkoittanut — ja sisarennehan on nyt rouva ja kaikki on hyvin — mutta… No, tavallaan te olette oikeassa. Minulla on sellainen olo kuin minun pitäisi pyytää pastori Morrison vihkimään meidät uudelleen.

-Miksette pyydä, Betty sanoi reippaasti. -Tarkoitan, etteihän teitä tietysti vihkiä tarvitse. Mutta kyllä minä tiedän hänen pitäneen hartaushetkiä hääpäivinä. Pyytäkää hänet kotiinne ja kertokaa hänelle kaikki. Hän on hyvä mies, kyllä hän ymmärtää.

Rouva Wallace katsoi ulos ikkunasta ja hymyili. Ja hänen hymyssään oli jotakin, joka sulatti Bettyn sydämen. Mitä merkitsi se, että hänen pitäisi yksin selvitä taloudesta ja kaupasta, mitä merkitsisi se, että Ruth joutuisi jättämään työn sairaalassa, mitä merkitsi mikään tuollaisen hymyn rinnalla!

-Minun pitää mennä, rouva Wallace sanoi yhtäkkiä ja nousi. -Yritän siivota talon tänään, vaikka pyhäpäivä onkin. Lachlan saa huomenillalla kärryt lainaan Armstrongilta, jotta voimme siirtää minun tavarani. Laitan taloni myyntiin. Tahdon aloittaa alusta, vaikka sitten vuokralla. Mitä tuon aamulla tullessani kaupasta? Ei sillä, että siellä paljonkaan valikoimaa olisi, mutta jotakin sentään.

-Kaupasta? Betty toisti äkillistä puheenaiheen vaihdosta hämmästyen. -Tarkoitatteko, että… tulette huomenna työhön?

Rouva Wallace tuijotti häntä.

-Tietysti minä tulen työhön, hän sanoi epävarmasti. -Vai oletteko sitä mieltä, etten minä… etten minä voi…

-Hyvä tavaton, en tietenkään! Mutta ajattelin, että nyt kun teillä on oma koti…

-Rakas rouva Fleming, minulla ei ole omaa kotia. Ettekö kuullut, kun sanoin aikovani myydä sen? Ja Smithien talo on meillä vain vuokralla. Se on tietysti liian iso meille kahdelle, mutta ehkä Regina ja Callum ja lapset voivat joskus tulla…

-Niin mutta…

-Ettekö te tahdo, että jatkan täällä? Rouva Wallacen äänessä oli todellista huolta.

-Tahdon! Betty parahti. -Tietysti! Mutta minä luulin…

-Hyvä tavaton, rouva, luulitteko te minun hylkäävän teidät ja lapset, jotta ehtisin istua päivät pitkät tomuttamassa sohvatyynyjäni? Typerämpää en ole aikoihin kuullut! Olen ehtinyt hoitaa talouteni tähänkin asti iltaisin, ja olisipa kumma, jos Lachlanista niin paljon vaivaa olisi, ettei se onnistuisi samoin jatkossakin. Sitä paitsi asun nyt niin lähellä, ettei matkaan tarvitse varata lainkaan aikaa.

Betty haukkoi henkeään.

-Tuletteko… jäättekö… Voi rakas rouva Wallace!

-No, miten on, mitä minä tuon kaupasta aamulla? rouva Wallace tiukkasi, aivan kuin ei olisi lainkaan kuullut Bettyn kiitollista parahdusta. -Yritän saada lihakauppiaalta jotakin tuoretta — te tarvitsette vahvaa ruokaa nyt. Ruth! Ota korvasi pois ovesta ja tule pitämään seuraa rouva Flemingille, hän näyttää voivan huonosti. Minun pitää mennä jatkamaan.

Ja rouva Wallace purjehti tiehensä jättäen Bettyn tyrskimään hysteeristä itkun ja naurun sekoitusta ja Ruthin kurkistamaan nolona ovenraosta.

Smithin talon uudet asukkaat aiheuttivat melkoisen sensaation Fort Williamissa, kun tieto alkoi levitä — ja se levisi kulovalkean tavoin. Tavalliseen tapaan se, että jotakin tapahtui, aiheutti tungosta kirjakaupassa, varsinkin nyt, kun tapahtunut kosketti niin läheisellä tavalla Koivurantaa.

-Minä en saattaisi asua siinä rakennuksessa, rouva Aiken uskoutui Bettylle. -Tarkoitan, että kun talossa on murhattu joku…

-Siitähän on vuosia, Betty huomautti.

-Siltikin. Rouva Aikenia puistatti.

-Ja eikö tuo ole aika säädytöntä, tuhahti rouva Keir. -Elää nyt erillään vuosikaudet ja sitten mennä yhteen!

-Minä en oikein ymmärrä, mitä säädytöntä siinä olisi, että he alkavat taas elää yhdessä, Betty sanoi viattomana.

-Hmh, sanoi rouva Keir vähän happamasti. -Ruthille terveisiä. Neil kyseli hänestä kovasti kirjeessään. Ilmeisesti hän on sairaalassa niin kiireinen, ettei ehdi lainkaan kirjoittaa rintamalle?

Koivurannan lapset puolestaan kokivat saaneensa aivan kuin ylimääräisen joululahjan, kun heille selvisi, että rouva Wallace asuisi tästä lähin heidän rajanaapurinaan, ja että kalustoon kuului nyt myös herra Wallace, joka oli saanut varsinkin Archiesta lämpimän ihailijan. Kun Faith äitiinsä suuttuessaan ensimmäisen kerran uhkasi muuttaa ”naapujiin jouva Wallacen luo”, Betty ei voinut kuin nauraa, vaikka hänen olisi pitänyt nuhdella lasta.
”Kiitos kirjeestäsi, josta sain lukea niin paljon iloisia tapahtumia”, Duncan kirjoitti Bettylle tammikuun puolivälissä. ”Olen kiitollinen siitä, että tunnut olevan hilpeällä mielellä, rakkaani, sillä olen ollut Sinusta huolissani. Ja jos ilosi on rouva Wallacen tempausten ansiota, minä arvelen, että hän on totisesti ansainnut palkankorotuksen. (Sano terveiseni herra Wallacelle. Jos hän olisi nuorempi, värväisin hänet välittömästi, sillä en tunne rohkeampaa miestä.)

”Meillä on täällä nyt vähän rauhallisempaa. Epäilen, että sakemannit vain vetävät henkeä ja keräävät voimia, mutta niin teemme mekin. Poikia on voitu päästää lomalle, ja vaihtelu tekee meille kaikille hyvää. Tosin talven kylmyys hyytää meitä luihin ja ytimiin ja miehet ovat alkaneet sairastella.

”Joskus puhumme siitä, millainen maailma on, kun tämä hulluus joskus loppuu. Kun katson Euroopan karttaa ja tajuan sen jääneen vanhaksi tässä parin kuukauden sisällä, minua kauhistaa se, miten nopeasti kaikki voi muuttua.

”Mitä bolshevikkien nousu Venäjällä tuo tullessaan — muuta kuin itsenäisyyden Puolalle, Suomelle, Latvialle, Virolle? Tajusin vasta hiljan, että nuo viimeksi mainitsemani eivät ole kansoina sen suurempia tai rikkaampia kuin mekään. Se herätti vähän levottomia, toiveikkaita ajatuksia, mutta koska olen upseeri Brittiläisen Kansainyhteisön armeijassa, vaikenen niistä.

”Eikä nyt enempää politiikkaa Sinulle, Sappho rakkaani. Miten voit? Pelkään, että olet taas väsyttänyt itseäsi liiaksi. Toivon niin hartaasti, että kun aikasi koittaa, kaikki kävisi helposti! Pelkään puolestasi, en kestä ajatella, että Sinulle tapahtuisi jotakin.

”Olen tämän tähden ollut viime päivinä herkällä mielellä. Oudolla tavalla miehet ovat sen tajunneet, ja pahin suunsoitto on kuulteni hiljennyt. Yhtäkkiä nuo poikani, joita minä olen koettanut rohkaista ja lohduttaa, tekevät saman minulle omalla karulla tavallaan. ‘Hyvin se menee, luti, meidän tyttömme ovat vahvoja’, he sanovat.

”Eilen illalla seisoskelin tupakalla erään nuoren miehen kanssa, joka on kotoisin luoteisrannikolta ja puhuu englantia vain auttavasti. Koetan aina silloin tällöin puhella hänen kanssaan, jotta hän oppisi kieltä ja hänen olisi vähän helpompi kestää täällä. Nyt kyselin hänen perheestään, ja hän kertoi vaimostaan ja lapsistaan, joilla kaikilla on pehmeät gaelinkieliset nimet.

”Sitten hän kyseli minun perheestäni, ja minä kerroin Sinun tilastasi. (Pelkäänpä, että molemmin puolin koko länsirintamaa tiedetään Koivurantaan odotettavan kuudetta lasta — älä hämmästy, jos keisari lähettää Sinulle onnittelusähkeen!) Hän tahtoi tietää, minkä aioin antaa pojalleni nimeksi. Sinähän olet koko ajan ollut varma, että se on poika, joten en edes ehdottanut hänelle toista vaihtoehtoa. Sen sijaan kysyin, millä nimellä hän tahtoisi minun lastani kutsuvan.

”‘Evan’, hän sanoi.

”‘Ewan?’ minä toistin ja ajattelin, ettemme tokikaan tekisi pojasta serkkusi kaimaa, se aiheuttaisi sekaannusta eri sukunimestä huolimatta.

“‘Ei, vaan Evan’, hän korjasi ääntämystäni. ‘Me kutsumme Johnia Ewaniksi. Evan on eri nimi.’

”Kysyin häneltä, mitä Evan-nimi merkitsi, jos kerran hänen kielellään kaikki nimet merkitsevät jotakin. Hän katsoi minuun vakavana ja luottavana ja sanoi:

”‘Se merkitsee monia hyviä asioita, mutta muun muassa: Jumala on armollinen.’

”Mykistyin hetkeksi seistessäni siinä jäätyneen mudan keskellä, harmaan taivaan alla, ympärilläni kuollut maa ja joukko saastaisia, kylmästä hytiseviä sotilaita. On ollut hetkiä, jolloin me emme ole jaksaneet uskoa Jumalaa edes olevan, saati että olisimme luottaneet Hänen armoonsa. Mutta tuossa seisoi tuo kookas, hiljainen mies, joka tuskin puhuu sitä kieltä, jolla häntä komennetaan kohti kuolemaa, ja ehdotti lapselleni nimeksi ‘Jumala on armollinen’, kuten Raamatun patriarkat.

”Sinä teet kuten tahdot, rakkaani. Kunhan kaikki menee hyvin, kunhan Sinä toivut ja lapsi voi hyvin, minä en sekaannu tähän nimiasiaan — anna kastaa hänet vaikka Geraldiksi tai Kennethiksi tai minkä tahansa entisen ihailijasi nimellä, jos saat sillä Fergusin järkiinsä! Mutta jos Sinusta tuntuu siltä, että Jumala on armollinen, sittenkin, kaikista meidän tekemisistämme huolimatta, anna hänelle nimi Evan.

”Liikutuin tilanteesta niin, että käännyin poispäin. Monessa asiassa voin asettua miesteni rinnalle, mutta en totisesti tahdo heidän näkevän, että itken lapsen nimen tähden. Rauhoituttuani en malttanut vielä olla kysymättä, merkitseekö minunkin etunimeni jotakin hänen kielellään.

”‘Donnchadh’, hän sanoi, ‘tumma soturi.’

”Ei, mieheni eivät totisesti nähneet minun itkevän. Sillä ympärilläni räjähti sellainen naurunrähäkkä, että sen täytyi kuulua etulinjaan asti. Mutta annoin heidän nauraa ja nauroin mukana. Jos nämä törkimykset saavat iloa siitä, että seisovat nauramassa lutiparkansa nimen uljaalle merkitykselle ja sen ristiriidalle tämän komean punaisen kuontaloni kanssa, minä suon sen heille ilomielin!”
Lukiessaan tätä kirjettä Betty lepäsi Koivurannan lämpimässä, viihtyisässä makuuhuoneessa. Hänen kainalossaan oli pieni käärö — ”voi, miten pieni, mutta niin soma!” oli sisar Ruskin sanonut — jonka päätä peitti ohut punainen untuva.

-Mitä Duncan kirjoittaa? kysyi äiti, joka kohensi hiillosta takassa. -Voiko hän hyvin?

-Hänellä on pojalle nimi, Betty sanoi.

-Hänpä oli varma, että se on poika!

-Minä olin varma, Betty huomautti. -Puhutko sinä gaeliä, äiti?

Äiti näytti hämmästyneeltä.

-En, lapsi kulta. Tiedäthän, että vielä isäsi vanhemmat puhuivat sitä kotikielenään, ja silloin osasin sitä vähän, mutta en enää.

Äkkiä äiti naurahti, kuin olisi yllättäen muistanut jotakin.

-Oletko kuullut, että gaeliksi voi sanoa ”minä rakastan sinua” ainakin viidellä eri tavalla? Isälläsi on vieläkin joskus tapana… Hän vaikeni, hymyili yhä itsekseen ja laittoi hiilihangon paikalleen telineeseen. -Miksi sinä tällaisia kyselet?

Betty kumartui suutelemaan lasta. Hän ajatteli Duncania, punatukkaista soturiaan. Hän ajatteli sitä nuorta miestä, joka oli Flanderin jäisessä mudassa tahtonut tarjota ”lutinsa” lapselle nimeksi kauneinta ja toiveikkainta, mitä saattoi keksiä.

Duncan kirjoitti aina niin epätoivoisena siitä, miten yritti seistä ”poikiensa” rinnalla ja helpottaa näiden oloa, niin syyllisyydentuntoisena siitä, että joutui määräämään nämä kohti vihollisen tulta. Tajusiko hän lainkaan, miten paljon ”pojat” häntä rakastivat?

-Lapsesta tulee Evan, Betty kuiskasi. -Koska Jumala on armollinen.

12 kommenttia:

  1. Hahaa, arvasin, että se on poika! Jollain tapaa Evan nyt palautti perheen tasapainoon. Viisi lasta ja vanhemmat ei toiminut, mutta tässä on taas järkeä. :)

    VastaaPoista
  2. Hauskaa ja liikuttavaa.
    Ota korva ... 😀😥
    laitoin nauru- ja itkunaamat, mitä näkynee.

    VastaaPoista
  3. Vastaukset
    1. Joko sinäkin hellyit kuudennelle lapselle ja perhesuunnittelun puutteelle? :D :D

      Poista
  4. No vauva on aina vauva....... :D ja uudenvuodenvauva on tuplaihanaa :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiva, sitten ne seuraavat kahdeksan eivät sua varmaan enää häiritse. :)

      Poista
    2. :D :D :D :D :D :D :D :D :D :D :D :D Itsehän te jatkoa aina vain toivotte!

      Poista