sunnuntai 14. joulukuuta 2014

70. Annettu lupaus

 
-Beatrice Stewart Fleming, sanoi Fergus MacDonald vihaisesti, -mitä sinä kuvittelet tekeväsi?

Betty pyyhki tomua kirjakaupan tiskiltä. Uskomatonta, että koko kauppa vaikutti nuhjuiselta, vaikka se oli ollut suljettuna vain viikon.

-Avaan myymälän, hän sanoi.

-Ja kenen luvalla?

-Anteeksi, sanoi Betty. -En tiennyt, että ollaan jo niin pitkällä, että minun pitää pyytää lupa avata oma kauppani. Mihin anomus osoitetaan? Ministeriöitä perustetaan sellaista vauhtia, etten ole varmaan aivan selvillä kaikesta.

-Betty! Fergusin ääni oli todella vihainen. -Minä kiellän sinua rupeamasta työhön.

-Sen kun. Betty nosti leukaansa. Kyyneleet polttivat hänen silmiensä takana. Hän olisi kaivannut nyt rohkaisua ja tukea, ei moitteita.

-Mitä sinä luulet minun sanovan Duncanille? Painu heti paikalla vauvan luo ja pysy siellä!

-Evan on lähellä, nostin hänen korinsa takahuoneen kirjoituspöydälle.

-Takahuoneen kirjoitus… Fergus mykistyi. -Sinä olet hullu.

-Mitä sinä riehut? Betty kysyi värähtävällä äänellä. -Luuletko etten minä tiedä maatalojen vaimojen joutuvan…

-Se on eri asia. Sinun ei olisi pakko, heidän on. Mieleenikään ei tullut, ettei Ruth ole jäänyt kotiin — luulin, että sisar Campbell oli antanut hänelle vapaata minulta kysymättä.

-Kielsin häntä jäämästä kotiin. Totta kai minä selviän, eihän minun tarvitse kuin olla vähän jaloillani ja palvella ihmisiä.

-Tiedät kyllä, ettei tuo pidä paikkaansa. Olet aivan mahdoton, tyttö! En ollut uskoa korviani, kun Alice sanoi nähneensä ikkunasta, että avaat kaupan oven!

-On lohdullista kuulla, että sentään puhut vaimosi kanssa, Betty siirsi taistelun taitavasti vastapuolen linjoille. -Jos huolehtisit hänestä yhtä hyvin kuin minusta…

Fergus otti pari askelta taaksepäin.

-Tee sitten niin kuin tahdot, hän sanoi kylmästi. -Mutta älä soita minulle, kun tarvitset apua.

-Hyvä tietää. Säästämme lääkärilaskuissa.

Bettyn ääni oli vähällä pettää hänet, mutta hän kääntyi nopeasti pyyhkimään takanaan seinällä olevia hyllyjä. Vähän ajan kuluttua Fergus sanoi hiljaa:

-Tulen katsomaan sinua illalla.

-Ei tarvitse, Betty melkein kuiskasi.

Tohtorin mentyä Betty haparoi jakkaran luo ja istuutui. Hän ei todellakaan ollut niin reipas kuin mitä koetti esittää, ja hänenkin järkensä sanoi, että työn sijasta hänen olisi pitänyt keskittyä itseensä ja Evaniin. Mutta hän oli päättänyt, että kun Duncan palaisi — koska se ikinä tapahtuisikin, sillä se tapahtuisi, hän tahtoi uskoa niin — tämä ei saisi nähdä, että kauppaa olisi laiminlyöty tai se olisi jopa suljettu kokonaan.

Hän oli luonnollisesti miettinyt eri vaihtoehtoja. Helpointa olisi ollut palkata joku, vaikka se olisikin niellyt vähäiset voitot. Mutta kenet! Ei nykypäivänä enää ollut ketään joutilasta ihmistä, joka olisi tarvinnut työtä. Kaikki olivat kiinni eri tehtävissä, jo yksistään ”naisten maa-armeijan” vuoksi, joka velvoitti kaikki tekemään osansa ruokahuollon hyväksi.

Raollaan olevasta ovesta kuului pientä vikinää. Betty nousi ja kiiruhti Evanin luo. Lapsi huitoi nyrkissä olevilla pikku käsillään ja siristeli silmiään, kun äiti nosti hänet syliinsä.

-Kaikki hyvin, Betty kuiskasi. –Kaikki hyvin, rakkaani, pieni lapsiparkani.

Hän ajatteli Elizaa kaukana Mullilla. Tältä oli tullut pari kirjettä, joissa kylää kuvattiin ”ei niin pahaksi kuin kuvittelin”, ja joissa näkyi jopa pientä innostusta oman kodin laittamiseen. Vielä vuosi sitten Eliza oli ollut koulutyttö Edinburghissa, valloittanut nuorukaisia ja nauttinut elämästään. Voi kunpa hän ei olisi tehnyt tyhmyyksiään! 

Laskiessaan nukahtaneen Evanin takaisin koriin Betty kuuli oven kellon kilahtavan. Tulija oli aamupostin kantaja, jolla oli hänelle melkoinen saalis. Frank-serkulta tuli kortti, kirjeitä taas Miriamilta ja Colin-serkulta sekä Duncanilta. Tämä oli myös lähettänyt postiosoituksen, jolla Betty saisi nostaa hänen sotilaspalkkansa. Betty katsoi kaivaten postiaan, mutta hän ehti vain hätäisesti silmäillä läpi Duncanin kirjeen, sillä ensiksi oli järjestettävä lehtiniput telineisiin, ja sitten alkoi saapua ihmisiä lehtiä hakemaan, ja yhtäkkiä oli lounasaika.

-Ettekö te olisi iltapäivää kotona? rouva Wallace kysyi huolissaan. -Mitä tohtori sanoi?

-Tohtori puhuu ylipäätään liikaa, Betty mutisi. -Hän alkaa muistuttaa Glen Longin vanhaa tohtori Cameronia, enkä minä sano tätä kehuakseni!

-Tohtori on viisas mies, rouva Wallace huomautti moittien, -vaikka onkin sotkenut avioliittonsa.

-Mitä Fergus-setä on sotkenut? tiedusteli Donald toiveikkaana, sillä häntä nuhdeltiin usein pikku sottapytyksi, ja hän oli aina tyytyväinen, kun joku muu sai saman syytteen.

-Syöhän nyt, Betty sanoi ja loi rouva Wallaceen varoittavan katseen. Vasta kun lapset olivat nousseet pöydästä ja hän joi vielä yhtä teekupillista kootakseen voimia kauppaan paluuta varten, hän sanoi hiljaa: -Kaupungilla siis puhutaan?

Rouva Wallace nyökkäsi.

-He koettavat tietysti olla niin kuin mitään ei olisi tapahtunut, palvelusväen tähden. Mutta eiväthän Jane ja Julia MacKenna ja Jamieson ole typeryksiä! Jos tohtori yhä vain nukkuu työhuoneen sohvalla ja on tuskin ottanut pikku poikaa syliinsä… Fannya hän kyllä kohtelee yhtä hyvin kuin ennenkin.

-Hyvä tavaton, Betty mutisi. -Alice lupasi puhua hänelle!

-Yrittää nyt puhua järkeä loukkaantuneelle ylämaalaiselle, rouva Wallace tuhahti. -Ja tohtori on pahempi kuin kukaan. Niin miellyttävä mies — kunhan kaikki menee kuten hän haluaa.

-Ottaen huomioon, ettei hän tahtonut edes tohtia kosia Alicea…

-Kuka nyt ymmärtää miehiä! Koettakaa te puhua hänelle, rouva. Hän kuuntelee teitä. Joidenkin mielestä liiaksikin.

-Rouva Wallace, Betty sanoi varoittaen.

-Rouva Saunders vihjasi Armstrongin kaupassa jotakin siitä, että ellette olisi tohtorin parhaan ystävän vaimo…

-Rouva Wallace!

-Älkää minulle olko vihainen! Minä kyllä tein rouva Saundersille selväksi erinäisiäkin asioita. Mutta neuvoisin teitä ottamaan tämänkin näkökohdan huomioon.

-Typeryyksiä, Betty sanoi ja nousi. -Minun pitää mennä.

Iltapäivä tuntui pitkältä, ja sulkiessaan vihdoin kaupan oven Betty toivoi hartaasti, että lapset olisivat sinä iltana kilttejä eikä kukaan tulisi käymään.

Mutta kuten hän arvasi, kävi täsmälleen päinvastoin. Archie, Donald, Faith ja Grace kiukuttelivat jouduttuaan olemaan päivän erossa äidistä, ja Stuart toi koulusta muistutuksen, kun oli ollut levoton tunnilla. Ruth palasi sairaalasta kiukkuisena, koska oli saanut Fergusilta nuhteet päästettyään Bettyn kauppaan.

-Minä jään kotiin, hän sanoi tiukasti.

-Et jää, Betty vastasi yhtä tiukasti. -Sinua tarvitaan siellä, tiedän kyllä sen. Miksi ihmeessä kaikki pitävät näin kauheaa meteliä siitä, että teen työtä!

Ruthin silmissä oli äkkiä kyyneleitä.

-Minä muistan, kun sinä teit omaa työtäsi! hän sanoi. -Kirjoitit! Teit pitkiä päiviä ja olit monta kertaa väsynyt, mutta olit onnellinen.

-Ruth kulta, ne olivat toisia aikoja kaikin puolin — me kaikki olimme silloin onnellisia.

-Joka tapauksessa jään kotiin.

-Älä tee sitä, minä pyydän, Betty sanoi nöyrästi. -Enhän minä ole valittanut. Jaksan kyllä. Ja Evan on aivan lähelläni, ei hänellä ole mitään hätää.

-Onko nyt laitaa pitää vauvaa kirjakaupan varastossa!

-Faith syntyi kirjakaupan varastossa, ja miten suloinen tyttö hänestä on tullut!

Ruth pyöritteli silmiään.

-Minä ainakin syön nyt, hän ilmoitti. -Jos vain on jotakin syötävää.

-Tietysti on, tunnethan sinä rouva Wallacen. Hän kokosi taas oikein hyvän aterian, paljon kasvissäilykkeitä.

-Kasvissäilykkeitä! Ruth tuhahti. -Saadapa paistia. Tai munuaispiirakkaa. Tai leivoksia. Tai…

-Sinä saat lihaa ja vehnäjauhoja ja sokeria kylliksesi, kun saksalaiset on lyöty ja laivat pääsevät turvallisesti kulkemaan, Betty tokaisi. Hän näki Ruthin punastuvan, sitten tämä katosi keittiöön.

Betty asettui sohvalle lukeakseen kirjeensä, mutta ei ehtinyt edes avata niitä, kun jo nukkui. Hän havahtui siihen, että joku kosketti häntä lempeästi olkapäästä.

-Ajattelin, että sinut on parasta herättää, jotta saisit yöllä unta, Fergus sanoi. -Miten voit?

-Hyvin, Betty ilmoitti lujasti ja pyöritteli jäykkää niskaansa. -Eikö sinulla ole tarpeeksi potilaita, kun ehdit juoksennella täällä joka välissä minua vainoamassa?

Fergus istuutui nojatuoliin ja nojasi kyynärpäitä polviinsa. Hänen asentonsa toi äkkiä Bettyn mieleen sen talvisen päivän, jolloin he olivat puhuneet Fannyn kuuroudesta — ja jolloin hän oli saanut tiedon Johnin kaatumisesta.

Minkä tähden Alice ei tullut? Tämä oli vain kerran piipahtanut nopeasti katsomassa Evania. Betty kaipasi ystävätärtään, kaipasi jotakuta, jonka kanssa puhua rehellisesti. Alicelle hänen ei tarvinnut esittää urheaa ja uupumatonta.

-Kuulehan, Betty kulta.

Jokin miehen äänessä sai Bettyn nostamaan katseensa Evanin korista. Fergus katsoi häntä kiinteästi mustilla silmillään, ja kauhukseen Betty tunsi punastuvansa.

-Sinä olet hyvin viehättävä nainen.

Rouva Wallacen varoitukset kaikuivat äkkiä Bettyn päässä kuin tuomiopäivän pasuuna, eikä hän saanut sanotuksi mitään tyhjänpäiväistä ja viatonta kääntääkseen keskustelun toisille urille.

-Hyvin viehättävä — hyvin rohkea — suloinen ylämaalaistyttö. Ansaitsisit helpomman elämän.

Bettyn suuta kuivasi. Hän vetäytyi kauemmas sohvannurkkaan ja nosti syliinsä kuin suojaksi Evanin, vaikka poika alkoi kitistä.

-Duncan on ollut poissa kauan. Tiedän, että sinulla on ollut yksinäistä ja tarvitsisit lohtua.

Missä lapset olivat? Yläkerrassa tietysti, itsehän hän oli nämä sinne määrännyt kiukuttelun takia. Ja Ruth oli kai vetäytynyt huoneeseensa, hän oli sanonut kirjoittavansa muutamia kirjeitä. Miksi rouva Wallace ei touhunnut sisään, kuten tällä nykyään oli joskus tapana iltaisinkin unohdettuaan kertoa jotakin elintärkeää päivän aikana!

Samassa Fergus nousi, tuli sohvan luo, istuutui Bettyn viereen ja otti tätä kädestä. Betty koetti vetää kätensä pois, mutta ei saanut sitä irti miehen otteesta.

-Tyttöseni, Fergus sanoi, -minun pitää tunnustaa sinulle jotakin.

Ajatus Alicesta toi yhtäkkiä kyyneleet Bettyn silmiin. Jos tämä tietäisi — miten hän oli saattanut erehtyä Fergusista noin — Duncan luotti ystäväänsä — mitä hän tekisi!

Fergus epäröi kuin sanoja hakien.

-Ennen kuin Duncan lähti — kohta neljä vuotta sitten — meillä oli hyvin pitkä keskustelu. En nyt aio toistaa kaikkea sitä sinulle, mutta ehkä hämmästyisit, jos tietäisit, miten syvällisesti miehetkin saattavat keskenään puhua.

Betty sai nyt vedetyksi kätensä irti ja rutisti Evania syliinsä.

-Hän pyysi minulta jotakin, Fergus jatkoi häiriintymättä. -Hän pyysi, että pitäisin sinusta huolta, kun hän on poissa. Itse asiassa hän sanoi jotenkin näin: ”Bettyllä on tapana kutsua sinua takanapäin vanhan hyvän ajan karjanvarkaaksi, Fergus. Epäilemättä se teidän ylämaalaisten mielestä kuulostaa kunniallisemmalta kuin minun korvissani. Mutta vanhoihin perinteisiin vedoten pyydän: ota vaimoni ja lapseni suojelukseesi minun ollessani taistelussa, kuten ennen muinoin oli tapana. Hän on rohkea tyttö, liiankin rohkea. Pelkään, että hän tekee typeryyksiä, ellei joku valvo häntä.”

-Minä en ole koskaan sanonut sinua vanhan hyvän ajan karjanvarkaaksi, Betty huomautti moittien. Hänen vauvaa pitelevät kätensä vapisivat yhä, mutta kuristava kauhu oli alkanut hellittää.

-Saat vapaasti kutsua minua miksi haluat. Fergus hymyili. -Tiedän, että sinulla on ollut vaikeaa, hyvin vaikeaa näinä vuosina. En varmastikaan ole osannut hoitaa tehtävääni niin kuin minun olisi pitänyt. Mutta tahdon sinun käsittävän, etten minä virkani tähden, en itsetärkeyttäni ole sinulle ankara. En minä vainoa sinua tai juoksentele täällä siksi, ettei minulla olisi muita potilaita. Koetan vain lunastaa ystävälle antamani lupauksen.

Fergus vaikeni hetkeksi ja katsoi häntä tiukasti.

-Kun Duncan palaa — minä rukoilen, että hän palaa — haluan sinun ottavan hänet vastaan reippaana ja terveenä, omana kauniina itsenäsi, niin että jokainen kaupungin mies saa kadehtia ystävääni, tohtori sanoi. -Mutta mitä luulet hänen sanovan, jos minä olen sallinut sinun ajaa itsesi loppuun ja ehkä aiheuttaa vahinkoa lapsille, vaikka hän nimenomaan pyysi minua huolehtimaan sinusta ja heistä? Miten saattaisin katsoa häntä enää silmiin, miten saisin hänet koskaan enää luottamaan itseeni? Sen tähden, Betty, minä yritän takoa päähäsi järkeä.

Betty sulki silmänsä punastuen, nyt häpeästä. Hyvä Jumala, mitä hän oli ehtinyt ajatella — miten hän oli saattanut — miten hän oli voinut epäillä… Se oli kaikki rouva Wallacen typerien varoitusten syytä, rouva Wallacen ja Shona Saundersin puheiden syytä! Pitihän hänen tuntea Fergus, Duncanin paras ystävä!

-Minä tiedän, että tahdot tehdä osasi, ja niinhän meidän kaikkien pitääkin, Fergus jatkoi. -Mutta kohtuudella, Betty. Viikon vanhan lapsen makuuttaminen varastohuoneessa aamukahdeksasta iltaviiteen… Se ei vain käy. Eikä se käy, että sinä aivan vielä nostelet painavia kirjalaatikoita, saati että käsittelet voimakkaita valokuvauskemikaaleja samassa huoneessa, jossa pidät Evania.

-Mitä… mitä minä sitten tekisin! Betty parahti. Hänen kätensä vapisivat niin, että hänen oli laskettava Evan alas syliinsä. -Kuka sen kaiken tekisi? Mary Smith on poissa, enkä tahdo Ruthin joutuvan olemaan taas pois sairaalasta, eikä ole ketään muuta!

-Tämä sota loppuu joskus, Fergus sanoi lujasti. -En tiedä milloin, mutta kyllä se loppuu. Siihen asti, Betty, meidän on opittava joustamaan. Pidä liike auki joka toinen päivä, tai aamupäivisin. Älä yritä tehdä kaikkea sitä, mitä Duncan tekisi, jos olisi täällä. Kukaan ei vaadi sitä sinulta.

-Mutta…

-Mainitsit aamulla maatilojen vaimot, Fergus jatkoi häntä kuuntelematta. -Olet oikeassa, he tekevät hirvittävästi työtä, ja valitettavasti se näkyy sekä heidän että heidän lastensa terveydessä. Mutta siltikään, Betty, he eivät pysty viljelemään tilojaan samalla tavalla kuin jos heidän miehensä olisivat kotona. Jos pystyisivät, eihän meillä olisi tiukkaa ruoasta! He joustavat jossakin, jättävät jotakin vähäpätöisempää tekemättä, jotta tärkeimmät asiat hoituisivat. Sitä minä sinultakin haluan. Järjen käyttöä!

Toisin kuin olisi vielä päivällä ajatellut, Betty oli suunnattoman kiitollinen siitä, että Fergus puhui niin paljon. Hän ehti saada ajatuksensa jonkinlaiseen järjestykseen, niellä epäilystensä aiheuttaman häpeän ja katsoa sitten tohtoriin kuten tähänkin asti — rakkaana ystävänä.

-Kaikki, mitä sanot, on tietysti totta, hän sanoi hiljaa. -Minä olen varmaankin yrittänyt liikaa. Mutta minä vain tahdon, että Duncan saa olla edes näistä asioista huoletta siellä kaukana!

-Kuvitteletko sitten, ettei hän olisi huolissaan, jos tietäisi sinun näännyttävän itsesi? Fergus puisti päätään. -Jos sinä rakastat häntä, säästät itseäsi. Syötkö sinä tarpeeksi?

-Syökö kukaan meistä tarpeeksi!

-Älä kiemurtele. Kirjoitan sinulle todistuksen, että tarvitset ylimääräisiä annoksia. Sillä sano minun sanoneen, säännöstely tulee kiristymään. Fergus huoahti vähän.

Betty katseli Evanin pikku kasvoja. Lapsi ei ollut erityisemmin kenenkään ”näköinen”, kuten äiti oli vähän pettyneenä todennut. Mutta jotkin ilmeet, ohikiitävät välähdykset, toivat hänen mieleensä Duncanin, ja ikävä kouristi häntä niin, että hän olisi tahtonut huutaa.

-No, mutta nyt sinä lupaat minulle oikein kauniisti käyttää järkeäsi — sillä sitähän sinulla on! Fergus taputti hänen kättään, eikä Betty tällä kerralla vetänyt sitä pois.

-Miten kauan minun pitäisi pitää kauppa auki… esimerkiksi vain aamupäivisin? Betty mutisi.

-Niin kauan kunnes olet taas aivan voimissasi ja Evan vähän isompi.

-Ei kai siinä sitten muu auta. Yhtäkkiä Bettyä alkoi itkettää helpotuksesta. -Minä — minä olen yrittänyt — mutta olen niin väsynyt…

-Minä tiedän sen, Fergus sanoi lempeästi. -Onko Ruth kotona? Pyydä häntä laittamaan lapset nukkumaan ja mene itse levolle. Ja huomenna jätät Evanin rouva Wallacen valvontaan niiksi muutamiksi tunneiksi, jotka olet kaupassa. Sitten suljet ovet ja lepäät. Jos jollakulla hätä on, väki on ennenkin osannut tulla kyselemään ostoksiaan ”sisän kautta”.

Betty nyökkäsi. Yhtäkkiä hän tunsi itsensä toivottoman uupuneeksi ja ajatteli kaiholla lämmintä vuodettaan.

Fergus nousi.

-Minä menen nyt, hän sanoi. -Ja tulen taas huomenna. Kunnes sinä olet kunnossa.

-Kiitos, Betty mutisi.

Vasta kun ovi kolahti tohtorin jäljessä ja Betty nousi mennäkseen hakemaan Ruthia, hän tajusi, ettei ollut saanut sanallakaan viitatuksi Fergusin ja Alicen väleihin.

2 kommenttia:

  1. Voi että, kuinka Fergus VOI olla oman vaimonsa suhteen niin jääräpää....

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Suutarin lapset jne. On huomattavasti helpompi käydä naapurissa antamassa hyviä ohjeita. Tunnen ihan elävässä elämässä ihmisiä, jotka puhuvat hyvin viisaita muille, mutta eivät yhtään huomaa, että voisivat itsekin noudattaa neuvojaan.

      Poista