maanantai 15. joulukuuta 2014

71. Rosien kirje

 
Sinä talvena hiljaiselo länsirintamalla jatkui, mutta sen sijaan saksalaisten ilmahyökkäykset ja sukellusveneiden tekemät tuhot Englannissa ja sen lähivesillä pahentuivat. Tämän seurauksena yhä harvempi kauppalaiva pääsi perille.

-Täytyy totisesti olla kiitollinen siitä, että ei asu isossa kaupungissa, Betty sanoi eräänä helmikuisena iltapäivänä. -Vaikka kuulemma jopa Duncanin vanhemmat ovat hankkimassa yhdessä naapuriensa kanssa kanoja sille pikkuriikkiselle takapihalle, joka on kuin kuilun pohjalla.

-Meillä ei ole hätää, rouva Wallace ilmoitti levollisesti. -Keväällä laajennamme kasvimaata täällä, ja kuokimme meille oman. Lachlan on luvannut tehdä sen.

-Jos rauha joskus tulee, minä en tahdo edes nähdä enää kaalia tai porkkanaa, Ruth mutisi. -Syön sokerikakkua ja suklaata, kunnes halkean!

-Varsin surullinen tulevaisuudenkuva, Betty hymähti.

-Ja ostan pukuja ja hattuja ja koruja kaikilla varoillani! Ruth jatkoi. Hänen äänessään oli äkkiä kyyneleitä.

-Ostatko sinä meille mitään? Archie kysyi ihastuneena.

-Voi, koko lelukaupan!

-Ruth vain hupsuttelee, rouva Wallace kiiruhti sanomaan, ennen kuin Archie ehtisi esittää liian suurisuuntaisia toiveita. -Menkääpä ulos leikkimään, jotta äiti saa levätä!

-Ei minun tarvitse ”levätä”, Betty huomautti. -Fergus oli oikeassa, minulle on tehnyt hyvää, kun olen pitänyt kauppaa auki vain aamupäivisin — mutta nyt olen ajatellut siirtyä taas normaaliin aukioloon.

-Hyvänen aika, Evan on vasta runsaan kuukauden! rouva Wallace sanoi moittien.

-Se on enemmän kuin viikko, Betty muistutti.

Urheista puheistaan huolimatta hän huokasi helpotuksesta, kun sai vetäytyä Evanin kanssa makuuhuoneeseen pariksi tunniksi ennen teetä. Rosielta oli tullut kirje, ensimmäinen pitkään aikaan, ja hän tahtoi lukea sen rauhassa. Sanomalehtien mukaan suosiotaan yhä kasvattava rouva Vernon oli vieraillut Flanderissa uudenvuoden aikaan esiintymässä joukoille ja niittänyt laakereita.
”Olen taas turvallisesti kotona”, Rosie kirjoitti, ”sillä sitä sinä siellä kuitenkin murehdit. Tunnen sinut kyllä!

”Matkani taistelukentille oli kokemus, josta en ehkä koskaan selviä. Ja kuitenkin tiedän, ettei minua toki viety lähellekään todellisia taistelukenttiä — kaikki suojelivat ja varjelivat minua aivan liikuttavasti, kuin olisin ollut hyvin arvokas ja tärkeä.

”Minun on kerrottava sinulle jotakin, Bet. En ole puhunut tästä kenellekään muulle ja tiedän, ettet sinäkään puhu.

”Muistathan, kun joskus sodan alkaessa kerroin, miten minua helpotti, kun Ian lähti? Emme ole paljonkaan pitäneet yhteyttä kuluneina vuosina, hän ei ole tullut lomalla käymään kotona enkä minä ole häntä pyytänyt. Olen saanut vihdoinkin olla oma itseni, esiintyä, menestyä, loistaa! Eikä kukaan ole vaatinut minulta mitään.

”Kun valmistauduin lähtemään Flanderiin, tein päätöksen. Sieltä tultuani jättäisin tuomioistuimeen avioerohakemuksen. Tunnustaisin olevani rikkonut osapuoli — näen järkytyksen kasvoillasi kun luet tätä, sinä suloinen viattomuus! Mutta jonkunhan olisi tunnustettava syyllisyytensä, enkä voisi vaatia Iania sitä tekemään, sen verran häntä sentään kunnioitin. Tahdoin vain saada jatkossakin olla vapaa ja keskittyä uraani.”
Betty hengähti tuskallisesti. Miten Rosie saattoi! Kaiken sen jälkeen… Hän sulki hetkeksi silmänsä, ennen kuin pystyi jatkamaan lukemista.
”Mutta ensiksi kävisin Flanderissa. Myönnän, että minua pelotti. Ei ole leikintekoa lähteä merelle tänä aikana, jolloin saksalaisten sukellusveneitä tuntuu piilevän joka kaislikossa. Eikä se, mitä näkisin, olisi varmaankaan erityisemmin ylentävää.

”Mutta minua pidettiin siellä todellakin kuin kukkaa kämmenellä. Tuskin edes suurimpien konserttieni jälkeisissä juhlissa minua on niin palvottu ja palveltu.

”‘Täällä ei ole oikein totuttu hienoihin naisiin’, sanoi eräs eversti vähän anteeksipyytävästi, kun läsnäoloni huoneessa tuntui aiheuttavan paikalla olleille upseereille lähes hengenahdistusta. En viitsinyt kysyä, oliko muunlaisiin naisiin.

”Minulle oli etukäteen sanottu, että joukot kaipasivat nimenomaan virkistystä ja unohdusta. Hylkäsin siis kaikki isänmaalliset veisut, joita olen saanut laulaa kyllästymiseen asti. Kokosin ohjelmistoni vanhoista suosikeista, hilpeistä laulelmista, hellistä rakkauslauluista, etupäässä skotlantilaisista, vaikka yleisössä oli paljon englantilaisia ja kanadalaisiakin.

”Sen verran ymmärsin, etten raahannut mukanani hienoimpia esiintymisasujani. Ne olisivat olleet liikaa tälle khakinvihreälle joukolle ja raakalaudasta kyhätylle esiintymislavalle. Koetin laittaa itseni siistin ja sievän näköiseksi, kuin ne vaimot ja äidit, joita he kaipasivat. Samoin koetin esiintymisessäni noudattaa mahdollisimman suurta vaatimattomuutta — ei mitään teatraalisia elkeitä täällä.”
Nyt Betty hymyili vähän. Rosie tahtoi aina niin kovin tarkkaan kuvata kaikkien esiintymistensä tunnelman ja kulun.
”Se oli uskomaton ilta. Kun astuin niiden miesten eteen — joku sanoi, että siellä oli heitä satoja, kaikki, jotka olivat suinkin saattaneet saada lomaa tullakseen — polveni vapisivat kuin joskus tyttönä, kun ensimmäisiä kertoja lauloin julkisesti. Miten minä osaisin auttaa heitä, jotka ovat olleet täällä niin kauan ja kokeneet niin paljon!

”Sitten minä vain aloin laulaa. Ja tajusin, että oli aivan hiljaista. He kuuntelivat, keskittyneesti, kuin olisivat halunneet painaa kaiken mieleensä. Mutta kun siirryin reippaampiin lauluihin, he alkoivat taputtaa ja tömistää, jopa vislata. Ja yhtäkkiä minusta tuntui, kuin olisin ollut taas koulutyttö ja päässyt huviretkelle poikakoululaisten kanssa — muistathan — meillä kaikilla oli niin viattoman hauskaa!

”Minulla on monesti konsertissa ollut sellainen olo, että tahtoisin vain jatkaa ja jatkaa, laulaa laulamistani pelkästään siitä ilosta, että osaan. Mutta ei koskaan niin vahvasti kuin nyt. Esitin kaikki mahdolliset ylimääräiset numerot, joihin arvelin joukoista kootun vaatimattoman orkesterini yhtäkkiä kykenevän. Ja miehet taputtivat ja vaativat yhä vain lisää.

”Lava oli kirkkaasti valaistu, mutta miehet istuivat hämärässä. Se harmitti minua, koska luonnollisesti olisin halunnut nähdä, oliko siellä tuttavia. Sitten yksi lavaa valaisevista lampuista meni rikki. Minua se ei haitannut, soittajia ehkä hiukan. Mutta se aiheutti sen, että saatoin nähdä tarkemmin, keitä yleisössä oli.

”Sinä, kultaseni, olet aina ollut taikauskoinen ylämaalaiseukko. Epäilemättä siis aavistat jotakin muuta kuin sattumaa siinä, että aloitin Valkoisen kokardin — ‘rakkaani syntyi Aberdeenissa’ — ja samassa näin lavan varjossa, sivussa, seisomassa Ianin.

”Ensimmäisen kerran lapsuuteni jälkeen olin vähällä unohtaa laulamani laulun sanat. En ollut nähnyt häntä sitten sodan alkuaikojen, kun hän lähti. En ole tarkasti edes tiennyt, missä hän on. Ja olin suunnitellut — voi Bet kulta, ymmärrät varmaan, että on paljon helpompi ajatella avioerohakemusta kotona yksinään, kuin silloin, kun mies on vain kädenmitan päässä!

”Minulta vaadittiin yhä uusia numeroita, mutta silloin joku upseereista ilmoitti, että tilaisuuden piti päättyä, jotta miehet ehtisivät asemapaikkoihinsa ajoissa. Miten olisin tahtonut jatkaa! En tiedä, mitä pelkäsin enemmän: sitä, että Ian tulisi luokseni, vai sitä, ettei hän tulisi…

”Kovin moni muu kyllä tuli. Kun laskeuduin lavalta, minut piiritettiin, kaikki tahtoivat kiittää, vaihtaa kanssani muutaman sanan. Näin heidän kasvoillaan avoimen ihailun, noiden miesparkojen, jotka eivät totisesti ole tainneet aikoihin tavata sen paremmin hienoa kuin huonoakaan naista. Ja koetin olla ystävällinen, vaikka tajusin koko ajan vilkuilevani ympärilleni. Entä ellei Ian tulisi! Miksi hän tulisikaan? Millä olisin sen ansainnut?

”Betty, hän tuli. Kun vihdoin joukko ympärilläni harventui, hän tuli. Jäykkänä, kohteliaana, kiittäen hyvästä esityksestä. Kysyin, miten hän voi, ja hän vastasi voivansa hyvin. Sitten me olimme vain kiusallisesti vaiti toivoen, että toinen ymmärtäisi lähteä.”
Bettyltä pääsi pieni äännähdys. Voi Rosie, hänen rakas Rosiensa, oliko tämä hullu ja sokea!
”Helpotuksekseni näin autokyytini saapuvan. En osannut sanoa edes hyvästejä, nyökkäsin vain Ianille ja kapusin autoon.

”Ja samassa — kun vaunu jo liikkui — ovi temmattiin auki ja Ian syöksähti viereeni takapenkille.

”‘Lomalupani on voimassa aamuun asti’, hän sanoi.

”Sitten hän ei sanonut enää mitään koko matkalla. Kuljettaja, joka ei tietystikään tuntenut Iania eikä tiennyt meidän olevan vielä lain edessä aviopari, näytti paheksuvalta. Pitkiä katseita meihin loivat myös kaikki ne, jotka näkivät Ianin seuraavan minua majapaikkaani — yhä vaieten.

”Sen jälkeen hän ei vaiennutkaan. Muistatko, kun silloin ensimmäisenä sotasyksynä kysyit, emmekö me ole puhuneet asioista, ja minä vastasin, että emme muuta ole tehneetkään? Olin oikeassa. Mutta vasta nyt me ensimmäisen kerran myös kuuntelimme toisiamme. Ja se, Betty, sepä vasta on taito! Sillä kun kuuntelee toista, kuuntelee myös itseään.

”Kun vuosi sitten luulimme Duncanin kaatuneen — anteeksi, rakas ystävä, että muistutan sinua niistä hetkistä! — sanoit puhelimessa jotakin siitä, miten elämän tärkeimpiä asioita ei tajua, ennen kuin ne menettää. Tuona yönä minä tajusin, mitä olin ollut menettämässä, ei, heittämässä itse pois, ajattelemattomasti kuin karamellipaperin.

”Kun Ianin piti aamulla lähteä, hän kysyi, mitä minä nyt aioin. Mitäkö! Mistä olisin voinut tietää? Olin aivan pyörällä päästäni. Yhtäkkiä — Betty, olet parantumaton romantikko ja tiedän, että arvostat tätä — yhtäkkiä minulla oli samanlainen olo kuin silloin vuosia sitten Queensferryn luistinradalla, kun hän ilmestyi yllättäen siihen, tuttu poika Aberdeenistä, ja hämmensi minut täysin. Lyhyesti sanoen: olin kuin vastarakastunut, järkeni oli tiessään.

”‘Tahdotko sinä tulla kotiin?’ minä kysyin.

”‘Oletko sinä siellä minua odottamassa?’ hän kysyi.

”Minä vain nyökkäsin.

”‘Sitten tahdon tulla’, hän sanoi.

”Ja me hyvästelimme sillä lupauksella, että tapaamme kotona Aberdeenissä, kun sota on ohi. Että yritämme vielä kerran, yhdessä.

”Voit arvata, millainen olo minulla oli muissa esiintymisissäni ja lopulta kotimatkalla. Yhtäkkiä ikävöin häntä niin, että luulin kuolevani. Samalla pelkäsin niin, että luulin kuolevani sen tähden. Miten me voisimme onnistua paremmin kuin tähänkään asti? Miten voisin luoda uraani puolilla valoilla, jotta hän ei kokisi tulleensa syrjäytetyksi? Miten hän kestäisi sen, että musiikki tulee minulle aina ensimmäisenä?

”Ja sittenkin. Betty kulta, sinä olet aina niin luottavainen tulevaisuuden suhteen. Yhtäkkiä minäkin tunsin olevani, tunnen olevani. Kaikki järjestyy kyllä. Kaiken täytyy järjestyä. Kun me vain tahdomme. Ja me tahdomme.

”Olemme näiden viikkojen kuluessa kirjoittaneet toisillemme useammin kuin koko avioliittomme aikana. Olemme aivan kuin tutustuneet vasta nyt toisiimme, me, lapsuudenystävät! Me näemme toisemme nyt, me kuulemme toisemme nyt. Se on outoa, pelottavaa, ihmeellistä!

”Mutta jotakin vielä pelottavampaa ja ihmeellisempää on tapahtunut. Betty, sinä kuuden lapsen tarmokas pikku äiti, älä naura minun hämmennykselleni. Ei siinä näin pitänyt käydä. Miten pitkään voin esiintyä, miten kauan minun on sitten pidettävä taukoa!

”Ja kuitenkin — mitä sillä on merkitystä, miten pitkä tauosta tulee! Sillä toisin kuin olisin koskaan voinut kuvitella, tämä uutinen ei tunnukaan tuomiolta, ei kahleelta. Olen vain käsittämättömän onnellinen, ja Ian on niin onnellinen ja ylpeä! Hän kysyi viime kirjeessään, haluanko hankkia lastenhoitajan, jotta pääsen kiertueelle niin pian kuin suinkin. Lastenhoitajan! Ehkä joskus, mutta ei heti. Ei aikoihin.
Sillä jos näin todella oli tarkoitus käydä, enhän minä voi muuta kuin ottaa kiitollisena sen vastaan. Ottaa vastaan kaiken tämän hyvän, mitä minulle on annettu, vaikka en ole sitä vähääkään ansainnut! Voi Betty, kunpa isoäiti olisi näkemässä tämän. Tiedän, että hän haaveili ‘neljännestä polvesta’. Ja ehkä hän näkeekin? Niinhän sinä aina sanot.

”Luuletko, Bet, että tämä kestää? Ettei tämä ole vain unta, joka haihtuu? Pelkään niin hirveästi, että Ianille tapahtuu jotakin, kaiken tämän jälkeen. Olen kovin huonosti muistanut avata Raamattuani ja rukouskirjaani viime vuosina, mutta nyt koetan hakea niistä lohtua. Kun vain Ian tulisi kotiin, kotiin minun ja lapsen luo, ei millään muulla olisi väliä!”
Kirje putosi Bettyn kädestä vuodepeitteelle, hän hautasi kasvonsa tyynyyn ja nyyhkytti onnesta. Tuntui kuin yksi hänen sydäntään painavista kivistä olisi siirretty sivuun, niin että hän saattoi hengittää edes hiukan vapaammin.

Miten mustaa, miten kauheaa talvea hän oli odottanut, ja miten hyviä asioita tapahtui! Wallacet olivat palanneet saman katon alle, ja nyt Rosie ja Ian — voi sentään, hänen piti heti kirjoittaa ja onnitella kaikesta, kaikesta — ja rohkaista Rosieta, tämän ei pitänyt pelätä. Ei enää mitään. Kenenkään heidän ei pitänyt pelätä enää yhtään mitään, sillä kaikki järjestyisi. Kun he vain tahtoisivat.

4 kommenttia:

  1. Ihana käänne :) Tosin nyt täytyy tunnustaa että en tarkasti muista Rosien ja Ianin koko tarinaa.... Hm, pitänee kerrata joulun aikana.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nyt ei sitten muu auta kuin lukea koko kirjasarja alusta asti, niin se palautuu mieleen. :)

      Poista
  2. Vastaukset
    1. Toivottavasti et ole kohta aivan sekaisin, jos luet joulun aikana vanhoja osia ja tätä uutta ja sitten vielä joulupaketteja... :D

      Poista