tiistai 16. joulukuuta 2014

72. Sulamisvesiä

 
Maaliskuun 5. päivänä
”Bolshevikit ovat solmineet rauhan Saksan kanssa. Venäjä ei enää pidä hunneja kiireisinä idässä.

Uutinen on kauhistava. Miten meidän nyt käy! Jos voimamme ovat tähän asti hädin tuskin riittäneet asemiemme pitämiseen, ilman että läpimurtoa olisi todella saatu missään, miten voisimme vastustaa saksalaisia, jotka saavat nyt suunnata koko voimansa meitä kohti!

Alice tuli tänään ostoksille myymälään. Hän kertoi rouva MacKennan nukkuvan edelleen kellarissa ja alkaneen vaatia, että ‘rouvan ja lasten pitää tulla myös tänne alas, ennen kuin on liian myöhäistä’.

En kysynyt, eikö rouva MacKennan mielestä tohtorinkin pitäisi alkaa nukkua kellarissa.”

Maaliskuun 11. päivänä
”Tänään koitti hetki, jota olen pelännyt vuosia. Silloin kuvittelin sen toisenlaiseksi — tai ainakaan en osannut kuvitella, että sen tapahtuessa olisi sota!

Olin lounaan jälkeen valokuvaamon puolella, kun kuulin oven kellon kilahtavan. Astuessani esiin näin kynnyksellä sotilaan. Hänellä oli ylämaalaisunivormu, mutta se oli vieras, ei meikäläisiä.

-Päivää, rouva Fleming, hän sanoi.

Tervehdin epävarmasti. Kuka tämä mies oli?

-Ette taida tuntea minua enää — miten voisittekaan. Pahoittelen, etten kirjoittanut, mutta en ole oikein kynämiehiä.

Hänen olemuksessaan oli jotakin tuttua, samalla tavalla kuin Evanin kasvoissa — jotakin tuttua, josta ei saa kiinni. Kunnes hän äkkiä hymyili vähän ujosti. Ja sen hymyn minä olen nähnyt satoja kertoja, joskin viime kuukausina aivan liian harvoin.

-Herra Weilson!

Ojensin käteni ja tavoittelin ääneeni ilahtunutta yllättyneisyyttä. Mutta sydämeni vapisi. Nytkö hän oli tullut? Nytkö hän hakisi Ruthin pois?

Ja sitten tulin järkiini. Ruth on täysi-ikäinen, häntä ei kukaan vie ilman hänen tahtoaan. Ja lisäksi Jim Weilson oli selvästikin tulossa sieltä, minne ei todellakaan oteta tyttäriä mukaan.

-Terveisiä Kanadasta ja Belgiasta, hän sanoi ystävällisesti. -Olen ollut viime syksystä saakka väessä — tiedättehän, että asevelvollisuuslaki tuli meillä voimaan vasta kesällä. Taisin olla viimeinen ikäluokka, joka vietiin. Nyt sain loman ja ajattelin tulla kysymään, miten Ruth voi.

Olin sanaton. Hän ajatteli tulla kysymään, miten Ruth voi! Kaikkien näiden vuosien jälkeen! Muistin ne joulut ja syntymäpäivät, jolloin tyttö odotti isältään edes pientä viestiä. Muistin, miten kova paikka Ruthille oli ollut se, että isä allekirjoitti holhoojavaltakirjan, jossa luopui määräysvallastaan tyttöön Duncanin hyväksi niin kauaksi kuin pysyisi poissa Ison-Britannian maaperältä.

Ja sitten muistin, miten Ruth oli karannut Titanic-laivalta tullakseen kotiin, kotiin meille, vaikka isä odotti häntä valtameren tuolla puolen. Miten onnelliselta hän oli näyttänyt, kun joku oli esitellyt hänet sanoin ‘Flemingien Ruth’.

Kaikki tämä välähti aivojeni läpi silmänräpäyksessä. Jos näytinkin hämmentyneeltä, se tuskin Jim Weilsonia ihmetytti.

-Minun olisi pitänyt ilmoittaa etukäteen, hän sanoi pahoitellen. -Onko Ruth…

Hän ei oikein tiennyt, miten kysyisi. Eihän hän tiennyt, oliko Ruth enää edes meillä — tämähän saattaisi olla vaikka naimisissa ja toisella puolen maata!

Mutta Ruth on meillä, ja sillä hetkellä hän oli itse asiassa kotonakin, vaikka nukkumassa yövuoronsa jälkeen. Kerroin sen hänen isälleen ja sanoin, että jos herra Weilson menisi sisään odottamaan, hän voisi syödä lounasta tyttärensä kanssa, sillä rouva Wallace pitää ruokaa aina Ruthia varten lämpimänä.

Rouva Wallace parka! Kun vein vieraan miehen kodin puolelle ja esittelin hänet Ruthin isäksi, kunnon kotiapumme painoi kädellä sydäntään ja muuttui aivan valkoiseksi. Suorastaan näin, miten hänen mielensä täyttivät samat ajatukset kuin minun äsken.

Minä puolestani hiivin Ruthin huoneeseen. Tyttö nukkui, hiukset levisivät tyynylle, poskilla oli kevyt puna ja huulet olivat raollaan. Ystävä nukkui kerällä hänen kainalossaan, ja Ruth näytti siinä viattomalta lapselta, ei ollenkaan aikuiselta naiselta, joka on kokenut jo niin paljon surua. Epäröin hetken, ennen kuin laskin käteni hänen olkapäälleen.

Hän avasi silmänsä ja katsoi minuun unisena.

-Mikä hätänä, Betty? hän kysyi — miten ikävää on, että me nykyään aina kysymme ensiksi ‘mikä hätänä’, kun joku tulee luoksemme!

-Sinulle on vieras, sanoin hiljaa. -Isäsi.

Ruth tuijotti minua.

-Mitä? hän kysyi käheästi.

-Isäsi on päässyt lomalle rintamalta. Hän on keittiössä. Autanko sinua pukeutumaan?

Mikä kysymys! Ruth singahti ylös kuin jousen ampumana. Ennen kuin Ystävä-parka ehti kunnolla pois vuoteesta, Ruth oli jo vetänyt ylleen pukunsa, jonka oli kotiin tullessaan riisunut, ja kampasi hurjasti tukkaansa. Sitten hänen kätensä liike yhtäkkiä hidastui, hän kääntyi minuun ja sanoi kauhistuneena:

-Ei kai hän tahdo, että minä lähden…

-Eihän hänellä ole enää valtaa määrätä sinua, sanoin vähän haikeasti, sillä Jim Weilsonin vallan murtuminen Ruthin täysi-ikäistymisen myötä merkitsee myös sitä, ettei Duncanilla tai minulla ole sen enempää oikeutta koettaa saada Ruthia toimimaan tahtomme mukaan. Ja minua kauhistaa ajatella, mitä se saattaisi pahimmassa tapauksessa merkitä.

Hiljaisena tyttö kiinnitti hiuksensa, tarkasti peilistä olevansa siisti ja astui huoneensa kynnykselle.

Rouva Wallace oli selvinnyt järkytyksestään ja tarjonnut vieraalle teetä ikuisesti lieden nurkalla lämpiävästä vesipannustaan.

-Päivää, isä, Ruth sanoi.

Hänen isänsä katsoi häntä mykistyneenä. En tiedä, mitä Jim Weilson oli odottanut. Hän ei ole nähnyt tytärtään yhdeksään vuoteen, ei sen jälkeen, kun lähti Kanadaan mukanaan tytön vuoden ennakkopalkka, jättäen lapsensa piikomaan MacVuricheille ilmoittamatta edes uutta osoitettaan. Ruth oli tuolloin kolmentoista, lapsuuden ja nuoruuden kivisessä välimaastossa, laiha ja laiminlyöty, äiditön ja rakkaudennälkäinen.

Entä nyt? Yhtäkkiä tunsin pakahduttavaa ylpeyttä. Ruth seisoi ovella säteillen sitä outoa viehätysvoimaa, jollaista en tiedä kenelläkään toisella olevan. Hänen vihreät silmänsä katsoivat vakaasti tuohon mieheen, joka oli hylännyt hänet melkein puoleksi elämää, hän oli ristinyt sirot kätensä ja nostanut päänsä pystympään.

Aivan selvästikään Jim Weilson ei ollut täysin tajunnut, että Ruth on totta tosiaan nyt aikuinen.

-Päivää, Ruth, hän lopulta änkytti.

Myönnän, että olen raukka. Mutta mutisin jotakin siitä, etten voinut jättää myymälää, ja livistin tieheni. Tunnelma keittiössä oli niin kiusallinen, että sen ahdistus voitti jopa uteliaisuuteni.

Oli ollut tarkoitus, että Ruth olisi hoitanut kauppaa iltapäivän, mutta nyt en tietenkään odottanut häntä. Hyvä merkki oli se, ettei hän myöskään myymälään pyrkinyt. Sillä sanottakoon herra Weilsonista mitä tahansa, hän on sittenkin Ruthin isä!

Kun suljin liikkeen ja palasin sisään teelle, kumpaakaan ei näkynyt.

-He menivät kävelylle, rouva Wallace sanoi. -Ruth on viisas tyttö. On varmasti vähemmän kankeaa keskustella, kun hän voi samalla esitellä paikkoja.

-Koska hän lähtee? minulta lipsahti. -Tarkoitan, että viipyykö hän kauan — siis… voi hyvänen aika, rouva Wallace, kyllä te ymmärrätte!

Rouva Wallace nauroi takeltelulleni tavalla, joka kieli, että hän teki samoin: koetti epätoivoisesti ajatella Ruthin parasta, vaikka vain toivoi, ettei isä saisi tyttöä harkitsemaan poismuuttoa.

-Missä hän yöpyy? pystyin lopultakin muotoilemaan järjellisen kysymyksen.

-Kuulemma aseman vierashuoneissa.

Aseman vierashuoneet ovat hyvin sopivia vähävaraisia matkalaisia varten yöksi tai kahdeksi — vaikka herra Wallace olikin asunut sellaisessa kaksi vuotta. Mutta minä julistin Ruthin osaksi klaania toissa kesänä, ja Jim Weilson on hänen isänsä.

-Minä menen laittamaan tulen vierashuoneen takkaan ja tuuletan vuodevaatteet, sanoin päättäväisesti. -Tietystikin hän on meillä yötä.

Kun Ruth ja hänen isänsä palasivat kävelyltä, jotakin tuntui murtuneen heidän väliltään. Tyttö säteili, ja miehen olemuksessa oli isän ylpeyttä.

Kirjoitan tätä vuoteessani yläkerrassa. Ruth jäi isänsä kanssa olohuoneeseen puhelemaan. Olen iloinen siitä, että vaikka herra Weilson ei totisesti ole mikään kynämies, hän sentään osaa puhua lapsensa kanssa näiden vuosien jälkeen.”

Maaliskuun 13. päivänä
”Herra Weilson lähti tänään. Kaksi täyttä vuorokautta hän oli Ruthin elämässä. Ruthilta edes kysymättä soitin eilen sairaalaan ja ilmoitin tytön vilustuneen — toivoen, ettei osastonhoitajatar osuisi näkemään, miten potilas vaelteli pitkillä kävelyillä isänsä kanssa!

En tiedä, mistä kaikesta he ovat puhuneet. Minusta tuntuu, että he osaavat olla myös hiljaa yhdessä. Olen muistellut talveani Claymuirissa ja niitä miellyttäviä hetkiä, jotka sain viettää herra Weilsonin kanssa tämän korjatessa koulua. Tiedän, että hän on kunnon mies, niin kauan kuin pysyy erossa pullosta, ja luulen näin tapahtuneen viime vuosina.

Tultuaan tänään saattamasta isäänsä asemalle Ruth itki estoitta.

-Miksi hän tuli, kun taas menee! tyttö parkui sylissäni.

Siihen kysymykseen me tahtoisimme vastauksen, me kaikki, jotka olemme joutuneet lähettämään rakkaamme meren yli! Silitellessäni tytön liukasta tukkaa ajattelin Hamilton Smithiä ja mietin, oliko Mary vieläkään saanut poikaansa lomalle. Sillä kuten herra Weilson, ei Mary Smith ole mikään kirjeenkirjoittaja.

-Isä lupasi, että tulee käymään taas heti kun voi, Ruth nyyhkytti. -Voi kunpa hän kirjoittaisi minulle!

-Pääasia, että hän on olemassa, minä kuulin sanovani. -Ja rakastaa sinua.

Ruth oli hetken hiljaa ja hänen itkunsa alkoi hiljentyä. Sitten hän nosti päätään ja katsoi minuun.

-Eikö se ole ihmeellistä, hän kuiskasi. -Hän on ollut poissa niin kauan. Ja sittenkin hän rakastaa minua, ja minä saan rakastaa häntä!

-Sitä varten isät ovat olemassa, minä kuiskasin. Yhtäkkiä tajusin ajattelevani sitä pienokaista, joka syntyisi pienen kylän opettajan taloon Mullin saarella myöhemmin tänä keväänä, ja toivoin hartaasti, että hänkin saisi rakkautta, vaikka oma isä ei hänestä välittänytkään.”

Maaliskuun 17. päivänä
”Tänään jumalanpalveluksen aikana rouva Morrison piti pyhäkoulua pappilassa, kuten hänellä on tapana joka toinen sunnuntai. Lähetin vanhemmat pojat sinne, itse olin kirkossa Ruthin, pikkutyttöjen ja Evanin kanssa.

Palasimme kotiin yhtä matkaa, ja lounaan jälkeen menin yläaulaan kirjoittamaan Duncanille. Kirjoituspöytäni on vähän liian iso siihen tilaan, mutta muutakaan vaihtoehtoa ei ole, sillä en tahdo sitä polttopuiksikaan laittaa. Ruth vei Faithin ja Gracen tyttöjen huoneeseen leikkiäkseen heidän kanssaan, ja Evan nukkui korissa pöytäni ääreen nostetulla tuolilla. Kaikki oli suloisen hiljaista ja rauhallista, kuten sunnuntai-iltapäivänä kuuluukin.

Havahduin miellyttävästä tunnelmasta pihalta kuuluvaan meteliin. Kun Ruth juoksi tyttöjen huoneesta, käskin hänen katsoa Evania ja kiiruhdin alas.

En väitä, että meidän poikamme olisivat millään tavalla erityisen hyvin käyttäytyviä, päinvastoin he osaavat olla halutessaan tavattoman hankalia — kehen lienevät tulleet! Mutta siltikin olen aina voinut luottaa siihen, että Stuart huolehtii nuoremmista sisaruksistaan ja valvoo kaikin tavoin näiden etua.

Olin siis sanoinkuvaamattoman järkyttynyt päästessäni verannalle ja nähdessäni, että esikoiseni mätki nuorempaa veljeään lumihangessa. Donald puolestaan istui portailla ja itki sydäntäsärkevästi. Meteli oli houkutellut ulos jo Wallacetkin, ja rouva oli kiiruhtamassa portista meille. Mutta minä ehdin ensin.

-Stuart Fleming! huusin kiskoessani hurjistuneen pojan irti Archiesta. -Mitä sinä kuvittelet tekeväsi!

-Minä hänelle näytän! Stuart huusi. -Päästä irti, äiti!

Ravistelin häntä ja käskin hänen hävetä. Samaan aikaan rouva Wallace rämpi paikalle lumihangen poikki, ja nyyhkyttävä, mukiloitu Archie syöksyi hänen helmojensa suojaan. Siellä hän tunsi olonsa niin varmaksi, että kääntyi ja näytti kieltä isolleveljelleen.

-Archibald! minä tiuskaisin epätoivoisena. Lapset olivat selvästikin tulleet hulluiksi. -Nyt sisälle, molemmat — ja Don myös.

Rouva Wallace seurasi hänkin käskyäni, mistä olin iloinen, sillä Archie aloitti eteisessä härnäävän lallatuksen ja olisi saanut veljensä uudelleen silmilleen, ellemme olisi saaneet poikia erotetuksi. Stuart on kahdeksanvuotiaaksi pelottavan vahva, sain pidellä häntä tosissani.

Mutta samalla meille selvisi syy tappeluun: Archien kerkeän kielen mukaan Stuartilla on ihailijatar, joka oli pitänyt tätä kädestä pyhäkoulussa. Mikäli oikein ymmärsin, tilanne ei ollut Stuartille vastenmielinen, ja juuri siksi pikkuveli oli alkanut kiusata häntä asialla.

-Herra hyvästi hallitkoon, puuskahti rouva Wallace, -hehän ovat pikkulapsia!

-Stuart on kahdeksan ja Gwen MacMahon vuotta vanhempi, minä muistutin. -Sen ikäinen saattaa jo ihastua.

En oikein tiedä, olisinko itse ennemmin järkyttynyt vai ylpeä. Stuart on minun esikoiseni, hän on vasta lapsi — mutta enhän voi olla pahoillani siitä, että muidenkin kuin minun mielestäni hänen punaiset kiharansa ja säihkyvät harmaat silmänsä ovat hurmaavat!

Kesti aikansa, ennen kuin tilanne rauhoittui niin paljon, että saatoin puhua Stuartin kanssa rauhassa. Keskustelimme ensiksi hyvin pitkään siitä, minkä tähden oli paha asia, että hän oli lyönyt omaa veljeään. Ja sen jälkeen keskustelimme yhtä pitkään siitä, mikä oli alunpitäen johtanut tähän väkivallan purkaukseen.

Koetin ottaa hänen asiansa hyvin vakavasti ja kuunnella, mitä pienellä sydäntenmurskaajallani olisi sanomista, kun hän istui sylissäni, kädet kaulallani, ja tunnusti kaiken. Hän oli mennyt istumaan Gwenin viereen, ja Gwen oli pitänyt häntä kädestä.

-Mutta sehän on suloista, sanoin. -Ystäviä ei ole koskaan liikaa!

-Mutta minä lupasin sinulle, äiti! Stuart katsoi minuun totisena. -Minä lupasin, etten koskaan ala pitää kenestäkään toisesta tytöstä kuin sinusta!

-Ja minä muistaakseni sanoin, että kyllä sinä alat, muistutin. -Älä sure sitä, lapsi kulta. Ole iloinen, että niin kiltti ja sievä tyttö kuin Gwen MacMahon pitää sinusta. Miksi et pyytäisi häntä ja muita ystäviäsi meille joskus leikkimään?

Poika parkani! Hän on puolet lapsuudestaan kantanut vastuuta, jota ei niin hennoille hartioille pitäisi laskea. Soisin niin mielelläni hänelle huolettomiakin hetkiä.

Mutta itsekkäästi äidinsydämeni vapisee ajatellessani, miten lähellä on sittenkin se aika, jolloin Prinssi pitää tyttöjä kädestä muuallakin kuin pyhäkoulussa. Ja minua kauhistaa ajatella hänen kiivauttaan. Kun hän suuttuu, se on täysin silmitöntä. En ymmärrä, mitä teen hänen kanssaan! Hän ei ole paha, hän on vain — niin hirvittävän kuumaverinen.

Äsken lasten mentyä nukkumaan soitin Brenda MacMahonille ja kerroin välikohtauksen. Nauroimme ja taisimme vähän nyyhkäistäkin.

-Minä keskustelen Gwenin kanssa siitä, onko sopivaa pitää poikia kädestä pyhäkoulussa, Brenda sanoi hyvin totisesti. -Mutta toivottavasti sinua ilahduttaa kuulla, että otamme Stuartin vastaan hyvin tervetulleena kosijana — sitten kymmenen tai viidentoista vuoden kuluttua!”

Maaliskuun 20. päivänä
”Tänään hartauskokouksessa ajatukseni harhailivat. Katselin seurakuntaa, joka on kovin kutistunut, kovin harmaa, jollakin tavalla kulunut kuin vanha vaate.

Näin kolme tai neljä nuorta miestä — lomalaisia tai haavoittuneita — ja sitten vain lapsia, naisia ja asevelvollisuusiän ylittäneitä miehiä. Harva meistä on yhtä ryhdikäs kuin ennen sotaa, aivan kuin velvollisuudet ja surut olisivat painaneet ja vetäneet meitä maata kohti. Ehkä ne ovat painaneet meitä Jumalan eteen?

Alice ja Fergus istuivat lasten kanssa käytävän toisella puolella. Olen tavannut Alicea ohimennen Punaisen Ristin ja sota-apukomitean kokouksissa ja kaupassa, mutta en edes muista, milloin olemme viimeksi puhelleet oikein rauhassa.

Fanny istui Fergusin polvella ja leikki isänsä kellolla. Välillä hän päästi epämääräisiä äännähdyksiä. Miten hän saattaisikaan oppia puhumaan ja sitä myöten vaikenemaan, kun ei voi kuunnella ja matkia muita!

Kun tyttö äännähti, Fergus kumartui hänen puoleensa ja kuiskasi jotakin. Se tuntuu hupsulta, koska Fanny ei voi kuulla häntä. Mutta pienokainen rauhoittui joka kerta, ja hänen iloisesta ilmeestään näin, että hänen oli hyvä olla isän turvallisen huomion kohteena.

Alice piteli Gordonia. Poika on jo toisella vuodella, hän juoksee, puhua lörpöttelee ja on niin Fergusin näköinen, että se on aivan huvittavaa. Alicella oli aika tekeminen, jotta hän sai lapsen viihtymään tilaisuuden ajan, sillä Gordon olisi epäilemättä tahtonut juoksemaan kirkon käytävälle. Mutta Fergus ei kertaakaan katsonut häneen tai poikaan, ei tarjoutunut ottamaan rimpuilevaa lasta levollisen Fannyn sijaan.

Hyvä tavaton, millaista aikaa me elämme! Lapsellisesti olen aina luullut, että ihmiset todellakin voivat elää onnellisina elämänsä loppuun asti saatuaan toisensa. Mutta tuntuu, että pari toisensa jälkeen räjähtää kahtaalle kuin saksalaisten torpedoima laiva. Wallacet ovat löytäneet toisensa — Rosie ja Ian ovat ilmeisesti todellakin kuin vastarakastuneet — mutta entä nämä kaksi? Minä painostin Fergusin kosimaan Alicea, kun hän epäröi. Onko tämä kaikki minun syytäni?

He ovat toisilleen hyvin kohteliaita. Yhtä kohteliaita kuin ventovieraat, jotka kohtaavat rautatieaseman tai sekatavarakaupan tungoksessa välittämättä toisistaan sen enempää. En ole koskaan nähnyt mitään kauheampaa kuin tuollainen kohteliaisuus.

En tiedä, mitä Fergus on kirjoittanut Duncanille, mutta tämä tuntui viime kirjeessään olevan huolissaan.”

6 kommenttia:

  1. KOSKA Betty oikein pääsee kunnolla keskustelemaan Fergusin kanssa?? Eihän tuota jäätävää tilannetta voi loputtomasti kestää!!!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Miksi Bettyn pitäisi se tehdä? Kyllä minä hänen tilallaan pysyttelisin mahdollisimman kaukana naapurin sotkuista, ottaen huomioon kaiken sen, mitä kaupungilla nyt jo puhutaan...

      Poista
    2. No kun ei se muutenkaan seleviä!!!

      Poista
    3. Jaa että ainako pitää olla itt... eikun Betty? :)

      Poista
  2. Vastaukset
    1. Mitenkäs se Kotikunnaan Rillassa olikaan: "...hän sanoi aavistamatta, miten karmeaa vastausta kohtalo parhaillaan suunnitteli hänelle..."

      Poista