keskiviikko 17. joulukuuta 2014

73. Henkensä edestä

 
Seuraavina viikkoina Bettyllä oli muutakin mietittävää kuin naapurien avioliitto. Hartauskokousta seuranneena päivänä Saksa aloitti Ranskassa niin raivoisan hyökkäyksen, ettei sellaista ollut nähty koko sodan aikana. Massiivisten iskujen ketju eteni pitkin rintamaa ja lopulta Flanderiin asti. Keskitalven hengähdystauko oli päättynyt.

-Minä en kestä enää koskaan nähdä yhtään postikorttia! Ruth nyyhkytti, kun Duncanilta alkoi edellissyksyn tapaan tulla vain lyhyitä, päiväyksellä ja kellonajalla varustettuja ”elossa”-kortteja. -Miten kauan he saattavat kestää!

-Kyllä he kestävät, Betty sanoi lujasti. -He kestävät. He eivät päästä saksalaisia läpi.

-Mutta he ovat perääntyneet!

-Hallitusti, Betty jatkoi edelleen lujasti. Hän oli oppinut tuon sanan Davyltä ja takertui siihen kuin hukkuva oljenkorteen. -He perääntyvät hallitusti.

-Onko sillä väliä, häviämmekö me hallitusti vai hallitsemattomasti!

Kaiken oman hätänsä keskellä Betty huokasi helpotuksesta. Hän oli tosissaan välillä miettinyt, kenen puolella Ruth lopultakin tässä sodassa oli.

-He kestävät kyllä, hän toisti itsepäisesti.

Vasta huhtikuun lopulla Duncanilta tuli kirje.
”Vihdoinkin ehdin tarttua kynään”, hän kirjoitti. ”Minusta tuntuu, kuin olisin viikkoja vain seissyt pitelemässä kaikella voimallani kiinni ovea, jonka vihamies koettaa murtaa. Ja kuitenkin olen tehnyt kaikkea muuta kuin ollut paikallani! Kerran tajusin, etten ollut edes istahtanut kahteen vuorokauteen, levosta puhumattakaan.

”Mutta nukkuminen ei ole ollut ensimmäisenä tärkeysjärjestyksessä tänä aikana, kun olemme taistelleet henkemme edestä — sekä omamme että isänmaan.

”Olenko sanonut, miten ylpeä olen näistä pojista? Ei yksikään ole väistynyt, ei horjahtanut velvollisuutensa tieltä. ‘Antaa hunnien yrittää, luti’, he sanoivat minulle siinä hillittömässä tulituksessa, ‘on Ylämaalla uljaampiakin kotkia pyydetty kuin se, joka koristaa keisarin vaakunaa!’ Ja sitten he hakivat paremman ampuma-asennon ja tulittivat vastaan, kunnes luoti tapasi heidät.

”He ovat purnanneet vain silloin, kun heidät on käsketty perääntymään. Olet varmasti jo kuullutkin, että meidät määrättiin vetäytymään Passchendaelen taakse. Me siis luovutimme tuon kylän, jonka valtasimme viime vuonna niin hirvittävällä verenvuodatuksella, niin mielettömin ihmisuhrein!

”Itkin ja kirosin, kun käsky saavutti minut. Ja miehet itkivät ja kirosivat, kun käskin heidän valmistautua perääntymiseen. Osa kieltäytyi lähtemästä niin itsepäisesti, että minun piti uhata ampua heidät siihen paikkaan, elleivät he tottele.

”Anteeksi, että kirjoitan sinulle tällaisia, Sappho rakkaani. Mutta en ole vielä aivan toipunut siitä kaikesta. En olisi koskaan kuvitellut, että joudun nostamaan aseeni maanmiestäni vastaan — minä todellakin vedin jo pistoolin kotelostaan ja tähtäsin — vain siksi, että hän ei tahdo jättää paikkaansa!

”Mutta sain heidät tottelemaan, Luojan kiitos. Ja uusissa asemissa he asettuivat yhtä sinnikkäästi paikalleen, kuin juurtuneina, ja valmistautuivat ottamaan vastaan mitä tuleman piti.

”Nyt saamme hetken levätä rintaman takana — miten kauan, en voi tietää. Oudolla tavalla nämä lepohetket ovat muodostuneet melkein pahimmiksi, koska niiden aikana ehtii ajatella. Ja ajatteleminen on sodassa kaikella tavalla vahingollista.

”Näin unta Sinusta viime yönä, rakkaani. Nousin ylös Kuusikukkulalle vievää tietä, oli kaunis kesäpäivä ja askeleeni kevyt. Tien mutkassa jäin katsomaan taloa, se oli arvokkaan juhlallinen ja silti jollakin oudolla tavalla hyvin kutsuva.

”Sitten saavuin portille ja avasin sen saranan narahtaessa. Pysähdyin taas, sillä näin, että nurmikolla huovan päällä oli joku. Se olit Sinä, rakkaani, Jamien pikku Meggien kanssa. Tiedätkin jo, mistä hetkestä uneni kertoi.

”Sinä nousit, hämmentyneenä, punastuen tavalla, joka sai sydämeni takomaan. Näin Sinut niin tarkasti samanlaisena kuin silloin — hiuspalmikkosi, vaalean kesäleninkisi, ruskettuneet käsivartesi, silmiesi viattoman katseen — Sinä olit vasta tyttö ja minä niin hulluna rakkaudesta, että melkein lankesin siinä paikassa jalkojesi juureen.

”Mutta ennen kuin ehdin tehdä tai sanoa mitään (unien oudon logiikan mukaan Sinä tiesit minun tulevan sodasta, vaikka samalla elimme tuota vuosien takaista kesää), kuului hurjaa koiran haukuntaa, ja Sinä huusit kauhusta, sillä lapsi oli poissa ja koira uhkasi sitä.

”Sinun huutoosi minä heräsin. Se soi vieläkin mielessäni.

”Tuota koiraa minä olen täällä pois ajamassa, Sappho, ettei Sinun tarvitsisi enää koskaan pelätä, ettei se uhkaisi enää yhtään lasta. Silloin karkotin hurtan pois puunkarahkalla, täällä minulla on tukenani koko liittoutunut armeija.

”Mutta vaikkei sitä olisi, vaikka joutuisin tappelemaan paljain nyrkein mies miestä vastaan, minä lupaan Sinulle, rakkaani, ettei yksikään hunni pääse meidän lohkomme läpi muuta kuin minun kuolleen ruumiini yli.”
Betty vapisi lukiessaan tätä kirjettä. Äkkiä hän tunsi samanlaista halua estää Duncania kuin silloin, kun tämä ilmoitti aikovansa värväytyä. Äkkiä hänestä tuntui, että oli aivan sama kuka sodan voittaisi, kunhan hän saisi Duncanin kotiin.

Sitten hän äännähti tuskallisesti tajutessaan, mitä oli ajatellut. Ei, se ei ollut sama! Sillä miten heidän kävisi, jos… jos…

Sinä keväänä annetun uuden asetuksen perusteella miehet vietiin nyt rintamalle niin tarkkaan, että jos kaupungilla näki jonkun yli seitsemäntoista- tai alle yhdenkuudetta ikäisen miehen, saattoi vuorenvarmasti olettaa tämän olevan jollakin tavalla vakavasti sairas tai sitten ammattinsa puolesta välttämätön kotirintamalle.

Mike Cameron lähti, ja toukokuun alussa myös Napier MacPherson.

-Hän ei tietystikään aio ampua ketään, Annie julisti Kuusikukkulalla seuraavana sunnuntaina, aivan kuin olisi ollut hyvin sopimatonta ammuskella ympäriinsä, kun oli sodassa. -Hän menee sotilaspapiksi. Ei hänen olisi tarvinnut, käsitättehän, hän on seurakuntapappi, mutta hän tahtoi.

-Sinun tilallasi miettisin, minkä tähden Napier lähtee mieluummin sotaan kuin on kotona sinun luonasi, Rob huomautti kuin ohimennen. Hän istui salin nojatuolissa ja hypisteli hermostuneesti kellonperiään.

-Rob! Anna sanoi moittien. -Suo hänelle anteeksi, Annie, hänellä on tapana puhua ennen kuin ajattelee.

-Oh, minä ymmärrän, Annie sanoi niin merkitsevästi, että Rob punastui, nousi ja marssi tiehensä.

-Lähteekö tohtori MacDonald? äiti kysyi nopeasti Bettyltä estääkseen Annieta puhumasta enempää.

Betty puisti päätään.

-Hän yritti kyllä, jälleen, mutta häntä ei päästetä edes lääkärintehtäviin saati sotilaaksi. Lääkäreistä on huutava pula täälläkin, ja Ferguksella on enemmän kuin kylliksi työtä, jotta saa moninkertaistuneen piirinsä ja sairaalan hoidetuksi.

Betty huokasi vähän muistaessaan, miten Fergus oli asiasta kertonut heillä käydessään. Fergus, ei Alice. Alice ei ollut käynyt aikoihin.

Puistaakseen synkät ajatukset mielestään Betty nousi ja lähti ulos etsimään Robia. Hän löysi tämän mittailemassa sitä kasvimaata, joksi jopa Kuusikukkulan laaja puutarha oli jo edelliskesänä käännetty ja joka taas odotti kylväjää. Samalla tavalla kuokittaisiin ja kylvettäisiin niin Koivurannan koko piha kuin naapurien puutarhat — edes tohtorilassa ei enää sinä kesänä kasvatettaisi kukkia, vaan perunaa ja kaalia.

-Älä välitä Anniesta, Betty sanoi lempeästi ja pujotti kätensä Robin kainaloon. Veli seisoi nilkkojaan myöten mullassa, aivan kuin olisi yrittänyt palata Sommen juoksuhautoihin.

-Hän edes on rehellinen, Rob mutisi. -Hän sanoo suoraan, mitä ajattelee, eikä juorua takanapäin.

-Onko sinulla ollut vaikeata koulussa?

Veljen käheä naurahdus kertoi enemmän kuin sanat.

-Vaikeata? hän sanoi. -Välillä olen ollut valmis luovuttamaan. Ellei olisi Annaa ja lapsia — he tarvitsevat minun palkkaani.

-He tarvitsevat sinua, Betty sanoi lempeän moittivasti. -Ja sinä et ole luovuttanut. Hän ajatteli Duncania ja tämän ”poikia”, jotka piti aseella uhaten komentaa perääntymään, ja puristi lujasti Robin käsivartta.

-Voi sinua, pikku sisko. Rob katsoi häneen ja hymyili vähän. -Sinä se et muutu. Aina niin rohkaiseva, aina niin lohdullinen!

Rohkaiseva ja lohdullinen! Betty muisti nuo sanat monta kertaa sen kevään aikana, jolloin rohkeus petti ja lohtua ei tuntunut löytyvän.

Toukokuun puolivälissä tuli tieto poikavauvan syntymisestä opettajan taloon pienessä kylässä Mullin saarella. Päivä oli sama, jolloin saksalaiset sukellusveneet pommittivat St. Kildan saarta Hebrideillä, ja vaikka Bettyn järki muistutti Mullin ja St. Kildan välillä olevan lukemattomia merimaileja, hän oli huolesta suunniltaan.

-Minä olisin huolestuneempi siitä, ettei rouva Ramsay saa päähänsä kastattaa lasta Frederickiksi, huomautti rouva Wallace kuivasti. -Sitä ei herra Ramsay ehkä sentään nielisi!

-Toivottavasti heillä ei ole kovin suurta puutetta siellä, Ruth sanoi käytännöllisesti. -Tarkoitan, että onko heillä kanoja tai vuohia tai mitään, mistä saisi särvintä?

-Jos onkin, valtio kyllä katsoo, ettei heille jää ylimääräistä, tuhisi rouva Wallace. Säännöstely, joka ei ollut vapaaehtoisena tuottanut kylliksi tulosta, oli nyt saanut lainvoiman. Rouva Wallace olisi ollut valmis ostamaan vaikka omilla rahoillaan tiskin alta ”hiukan jotakin lisää, vain lapsille tietenkin”, mutta rouva Fleming oli tässä asiassa niin naurettavan tiukka, ettei hän tohtinut.

Taistelut länsirintamalla jatkuivat rajuina, mutta saksalaisilla alkoi olla vaikeuksia huoltaa joukkojaan, ja brittikoneiden ensimmäinen ilmahyökkäys Saksan puolelle herätti suurta huomiota.
”Tunsin itseni pedoksi iloitessani siitä, että hunnit saavat maistaa omaa lääkettään”, Betty kirjoitti Duncanille. ”Sillä tähän asti edes me olemme sentään taistelleet reilusti, mies miestä vastaan — ei lentokoneella siviilejä vastaan! Mutta kun saksalaiset sitten pommittivat meidän kenttäsairaaloitamme ilmasta, en katunut enää yhtään rumia ajatuksiani. Miten he saattavat! Olemme olleet hirvittävän huolissamme Jenniestä ja Charliesta, mutta he ovat kunnossa.”
Toukokuun loppuun asti saksalaiset puskivat epätoivoista vastarintaa tekeviä liittoutuneiden joukkoja edellään. Kun vihollinen oli yhdessä päivässä edennyt kymmenen mailin matkan Ranskassa, Betty alkoi hartaasti toivoa, että joku taas kieltäisi häneltä sanomalehdet, kuten Faithin synnyttyä.

Sitten amerikkalaiset iskivät Cantignyssä.

-Hyvä on, hyvä on! rouva Wallace mutisi kuullessaan uutisen saksalaisten huikeasta tappiosta. -Kaipa niissä uudisraivaajissa on hyvääkin verta. Varmaan skotlantilaista.

-Älä naura hänelle, Betty nuhteli Ruthia, joka oli tukehtua hysteeriseen hihitykseen. -Nyt ei ole aika nauraa, sen ehtii tehdä myöhemmin, jos sille on aihetta.

-Miksi me emme saa nauraa? kysyi Donald vähän pelästyneenä. -Tulevatko saksalaiset ja vievät meidät, jos me nauramme?

-Kas niin, rouva Fleming, sanoi rouva Wallace, -nyt te pelästytitte lapset. Eivät saksalaiset tule, rakkaani. Isäsi ei koskaan päästä heitä tänne.

-Eivätkä amerikkalaiset liioin, pisti Ruth väliin niin hilpeän nenäkkäästi, että Betty tunsi typerää huojennusta.
”On käsittämätöntä, mitä yksi voitto saattaa merkitä mielialalle”, Duncan kirjoitti. ”Taikauskoisimmat meistä ovat näiden viikkojen aikana alkaneet jo ajatella, että sakemanneilla on hallussaan joku taikakalu, että he ovat täysin voittamattomia.

”Olemme olleet epätoivoisia, masentuneita, sairaita — joku outo kuumetauti kaataa miehiä ja pahimmillaan tappaa heidät vain muutamassa tunnissa. Onneksi minun komppaniani on vielä säästynyt pahemmalta epidemialta, ja kyllä, ennen kuin alat hätäillä: olen terve, ja sellaisena aion pysyäkin, jos se minusta riippuu.

”Mutta sitten tulevat amerikkalaiset, joista ei tähän asti ole ollut oikein mihinkään, ja yhtäkkiä onnistuvat antamaan saksalaisille päihin. Olemme mykistyneitä ja kiitollisia. Ja olemme aivan kuin saaneet uutta voimaa.

”‘Nytkö mennään, luti?’ pojat yhä kysyvät, kun olemme valmistautumassa nousemaan juoksuhaudan reunan yli. Mutta enää he eivät puhu kuolemisesta sankarina, vaan jatkavat: ‘Komea päivä löylyttää hunneja!’

”Ja sitten he — löylyttävät heitä. Se on kaunista katsottavaa kaikkien näiden vuosien jälkeen, jos suot anteeksi sanavalintani.”

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti