torstai 18. joulukuuta 2014

74. Espanjantauti

 
Yksi voitto tuntui todellakin antavan voimaa liittoutuneille armeijoille. Yhtäkkiä alkoi vastaavia hyviä uutisia tulla pitkin länsirintamaa. Milloin saksalaiset vain torjuttiin päättäväisesti, milloin heitä työnnettiin taaksepäin hyvinkin pitkälti. Jos saksalaisilla olikin aiemmin ollut hallussaan jokin taikakalu, joka johti heidät voitosta toiseen, se oli selvästi nyt siirtynyt liittoutuneiden haltuun.

Kesän tullessa elämä tuntui todella voittavan ensimmäisen kerran vuosiin. Vaikka rintamalla oli kaikkea muuta kuin rauhallista, Betty tunsi itsensä niin luottavaiseksi, että se hämmensi häntä itseäänkin. Hänen mielessään olivat usein Mooseksen sanat israelilaisille näiden odottaessa egyptiläisten hyökkäystä: ”Herra sotii teidän puolestanne, olkaa te hiljaa.” Ja siltä todella tuntui, niin ihmeellisellä tavalla oli sotaonni alkanut kääntyä.

Oli kuitenkin uusi vihollinen torjuttavana — vihollinen, jota vastaan eivät tykit ja pistimet auttaneet, ja jollaista ei maailma ollut kokenut sitten mustan surman vuosien.

-Etkö sinä tule syömään? Betty kysyi eräänä kesäiltana Ruthilta kylpyhuoneen ovella. -Olet viipynyt täällä ikuisuuden!

-Fergus-setä käski pestä kädet oikein hyvin, Ruth sanoi ja katseli käsiään, aivan kuin olisi runsaan saippuoinnin jälkeen voinut nähdä, oliko niissä taudinaiheuttajia. -Liikkeellä on kulkutautia.

-Kesällä? Betty sanoi hämmästyneenä. -Yleensähän taudit riehuvat syksyin ja keväin, kun on kosteata.

Ruth katsoi häneen vähän oudosti.

-Tämä riehuu miten tahtoo, hän sanoi.

Ensimmäisen kerran tytön sairaalapalveluaikana Betty vavahti tajutessaan, että Ruthin mukana saattaisi kotiin todellakin kulkeutua tarttuvia tauteja.

-Mitä sinä tarkoitat? hän sanoi. -Mistä sinä puhut?

-En oikein tiedä. Ruthin vastaus oli yhtä epämääräinen kuin silloin, kun hän oli koettanut selittää Bettylle kranaattikauhua. -Se on influenssaa tai keuhkokuumetta, mutta äkäisintä mitä kukaan on nähnyt. Se saattaa tappaa muutamassa tunnissa — ihminen yskii ensiksi verta ja sitten vain sinistyy ja tukehtuu!

Betty vei käden suulleen. Ajatus veren yskimisestä toi hänen mieleensä ne kuukaudet, jolloin Duncan sairasti keuhkojaan, vaikka tämä ei ollutkaan vielä yskinyt verta vaan pelastunut. Mitä Duncanin kirjeessä oli puhuttu oudosta sairaudesta, joka kaatoi miehiä?

-Se alkoi keväällä amerikkalaisten joukoissa, Ruth sanoi. -Mutta siitä on oltu hiljaa. Ei tekisi hyvää sotamoraalille, jos ihmiset alkaisivat pelätä tautia. Fergus-setä sanoo sitä espanjantaudiksi, koska espanjalaiset vasta alkoivat puhua siitä julkisesti. Hehän eivät ole mukana sodassa eikä heidän tarvitse vaieta tällaisistakaan asioista.

-Minkä tähden — minkä tähden sinun pitää pestä niin hyvin käsiäsi? Betty sopersi.

-Tiedäthän, että Will MacIntyre tuli toipumislomalle kaksi päivää sitten jalkansa tähden, Ruth sanoi hiljaa. -Eilen hän tuli lääkäriin, koska yski ja kuumeili. Ja tänään…

-Will? Tarkoitatko sinä, että Will… Betty tarttui kylpyhuoneen ovenkahvaan.

-Se oli kauheaa. Ja me olimme niin avuttomia — saatoimme vain katsoa sivusta ja antaa morfiinia! Ruthin silmät olivat äkkiä täynnä kyyneleitä. -Eikä Bobby saanut hyvästellä häntä, koska Fergus-setä pelkäsi hänen saavan tartunnan! Edes hänen äitinsä ei saanut! He eivät saa edes avata arkkua!

-Voi hyvä Jumala, Betty kuiskasi. Hän muisti Bobbyn häät, loppiaishäät, joissa oli nuhdellut Ruthia tämän mieluummin leikittäessä lapsia kuin tanssiessa Neil Keirin kanssa. -Bobby parka — Fiona parka…

-Kun soitat Fionalle, älä missään tapauksessa tarjoudu menemään hänen luokseen, Ruth sanoi äkkiä tiukasti. -Will on saattanut levittää tautia, ennen kuin itse sairastui.

-Tarkoitatko sinä todella, että…

-Että se leviää kuin kulovalkea, jos saa mahdollisuuden.

Seuraavina viikkoina Fergus MacDonald, joka oli koko sodan ajan pyrkinyt rintamalle, joutui hurjempaan taisteluun kuin koskaan juoksuhaudoissa. Kenraalin tavoin hän komensi joukkojaan sairaalalla, ja kuten hyvät sotilaat ainakin, nämä tottelivat.

Ruth tuli kotiin haisten lysolilta käytettyään koko työvuoronsa ovenkahvojen, porraskaiteiden, pöytien, tuolien, vuoteiden ja jopa lattioiden desinfiointiin. Sitten hän lakkasi tulemasta. Fergus oli kieltänyt henkilökuntaa, joka työskenteli tartuntatautisten osastolla, poistumasta sairaalan alueelta, ja Ruth yöpyi hoitajattarien asuntolassa.

Kaikista varotoimista huolimatta tauti levisi. Se oli kuin näkymätön miekka, joka kaatoi terveen ihmisen seisovilta jaloiltaan sairasvuoteeseen, josta tämä ehkä jo muutaman tunnin kuluttua nostettiin arkkuun. Raskaiden vuosien uuvuttamat ja yksipuolisen ruokavalion heikentämät ihmiset olivat taudille helppo pala.

-Ettekö te sulje kauppaa, rouva kulta? valitti rouva Wallace haikeasti. -Ajatelkaa nyt, ihmiset käyvät siellä, ja sitten te tulette tänne lasten luo!

-Ehkä se olisi viisainta, Betty sanoi totisena. -Vaikka onhan niitäkin, jotka ovat parantuneet, kuten Shona Saunders.

-Häneen ei pysty edes tauti, rouva Wallace tuhahti. -Mutta rouva Aiken parka on kuollut. Ja herra MacIntosh, ajatelkaa, vaikka hän oli koulun johtaja — olen todellakin kiitollinen siitä, että Prinssi on kesälomalla!

-Kauheinta on silti, että Will… Bettyn silmät täyttyivät kyynelistä. Hän ajatteli Bobbya, tuota lapsellista pientä tyttöä, joka oli ollut niin kaunis morsian. Willin haavoittumisesta oli lähes iloittu, koska tämä pääsisi kotiin toipumaan — ja sitten hän tuli vain kuollakseen kauhistuttavaan kuumetautiin!

Uutiset sotarintamalta muuttuivat yhä rohkaisevammiksi, kun saksalaiset kärsivät ensin pienempiä tappioita ja joutuivat sitten vetäytymään yhä kauemmaksi. Mutta samaan aikaan kotona taistelu tautia vastaan kävi epätoivoiseksi.

Betty seurasi lapsia silmä kovana, ja kun joku heistä hiukankin yskäisi, hän eristi tämän heti muista lääkittäväksi. Hän kielsi heitä leikkimästä ulkona, Stuart ei saanut kutsua ystäviään käymään eikä mennä heidän luokseen, ja rouva Wallace keitti kattilakaupalla hyvin pahanmakuista lääkettä, jolla kuulemma hänen isoäitinsä oli pelastanut kokonaisen sukupolven keuhkokuumeelta.

-Äiti, minä olen terve! valitti Faith haikeana, kun hänet oli kääritty koko iltapäiväksi peitteisiin ja eristetty vierashuoneeseen hänen aivastettuaan kerran lounaspöydässä. -Minä lupaan olla terve!

Lapsen sanat toivat Bettyn mieleen Duncanin kirjeen ja aikomuksen pysyä terveenä. Pysyisikö tämä? Miten tämän keuhkot kestäisivät taudin, kun eivät alkujaan terveetkään sitä aina kestäneet? Mitä kuluneet neljä vuotta juoksuhaudoissa olivat niille tehneet? Miten heidän armeijansa ylipäätään selviytyisi tästä taudista, kun ei sitä saatu suitsituksi edes kotirintamalla?

-Minä en tiedä paljon lääketieteestä, Alice sanoi eräänä elokuun lopun päivänä. -Mutta eikö voisi ajatella, että hän on vastustuskykyisempi, koska on jo kestänyt kaksi niin kovaa sairautta, ensiksi Amerikassa ja sitten täällä?

Betty huokasi ja sekoitti teetään. Hän oli uskaltautunut naapuriin, koska tiesi rouva MacKennan varastoissa olevan puhtaaksi pestyinä lasisia lääkepulloja, joihin rouva Wallace voisi kaataa oman kotilääkkeensä, ja Alice oli puoliksi pakottanut hänet jäämään teelle.

Miten Betty olikaan kaivannut luottamuksellista keskustelua ystävättärensä kanssa! Hän salli pieneksi hetkeksi itsensä unohtaa huolet. He istuivat yläkerran pienessä sivuhuoneessa, ja viereisestä lastenkamarista kuului iloisia leikin ääniä. Vaikka Fanny ei kuullut pikkuveljensä pulppuavaa lapsenkielistä puhetta, hän opetti tätä oikein kauniisti rakentamaan palikkatorneja ja kaatamaan ne taas.

-Älä pelkää, Alice jatkoi. -Jos jotakin tapahtuu, sille me emme mitään voi. Fergus on kaikki päivät sairaiden parissa ja...

Hän vaikeni. Betty katsoi ystävättäreensä. Alice oli onneton, mutta koetti näytellä reipasta — kuten he kaikki. Tämä koki selvästi olevansa jollakin ihmeellisellä tavalla vastuussa avioliittonsa ajautumisesta karille, mutta ei tiennyt, miten voisi sen pelastaa.

Äkkiä Betty olisi tahtonut ravistella Fergusta. Hän tunnisti itsessäänkin toisinaan sen tyhmänylpeyden, joista ylämaalaisia monesti syytettiin, mutta tämä oli jo liikaa.

Vai — Betty värähti — katuiko Fergus koko avioliittoaan, olisiko katunut sitä ilman Gordoniakin?

-Kun siitä vain olisi apua, Alice jatkoi yhtäkkiä tuskaisesti. -Mutta minusta tuntuu, että tämä tauti on voittamaton. Miten Ruth voi?

-Hän soitti eilen ja sanoi olevansa väsynyt, mutta kunnossa. Betty huomasi käsiensä vapisevan ja piteli kuppia tiukemmin. -Mitä minä sanon hänen isälleen, jos hän sairastuu ja... Minun pitää mennä. Kiitos, jos lähetät Jamiesonin kantamaan pullot meille.

Samassa Alice nosti päätään kuin herkkävaistoinen eläin, joka kuulee vaaran lähestyvän.

-Mitä se oli?

Betty aikoi juuri sanoa, ettei kuullut mitään, kun tajusi lapsen yskivän viereisessä huoneessa. Ennen kuin hän ehti edes avata suutaan, Alice oli lennähtänyt pystyyn ja juossut lastenkamariin.

Gordon istui lattialla ja yski epätoivoisesti. Kyyneleet valuivat hänen silmistään, kun poika ponnisteli saadakseen henkeä, ja äidin nähdessään hän ojensi säälittävästi käsiään tätä kohti. Hänen kasvoillaan oli hikipisaroita.

Ennen kuin Betty ehti estää, Alice oli siepannut lapsen syliinsä ja painanut poskensa tämän tulikuumaa poskea vasten.

-Jane! hän huusi.

Palvelustyttö tuli juosten.

-Mene soittamaan sairaalaan, sano että tohtorin pitää tulla heti kotiin — poika on sairas!

Jane pysähtyi ovelle kuin olisi törmännyt lasiseinään. Hänen silmänsä laajentuivat kauhusta, hän painoi käden suulleen ja otti kaksi askelta taaksepäin. Betty tunnisti nuo eleet. Niin tekivät kaikki tajutessaan, että olivat tavalla tai toisella joutuneet alttiiksi taudille.

-Minä menen soittamaan, Betty sanoi ja tarttui Fannya kädestä. -Jane, vie tyttö keittiöön ja pidä hänet siellä. Pysy siellä itsekin, kunnes sinua kutsutaan.

Huojentuneena Jane sieppasi Fannyn syliinsä ja juoksi alas portaita. Betty kiiruhti hänen perässään mennäkseen Fergusin työhuoneeseen, jossa puhelin oli.

Hän joutui yrittämään useampaan kertaan, ennen kuin joku ehti vastata puhelimeen päivystyspoliklinikalla. Tohtori MacDonald oli tartuntatautisten osastolla, hänelle vietäisiin sana.

Raskain askelin Betty nousi takaisin yläkertaan. Yhtäkkiä häntä alkoi kauhistaa se, ettei Fergus tulisikaan. Entä ellei tämä todella välittäisi lapsesta?

-He lupasivat viedä Fergukselle sanan heti, hän sanoi tullessaan takaisin lastenkamariin.

Alice nyökkäsi. Hän oli peitellyt Gordonin vuoteeseen ja koetti rauhoitella tätä. Lapsi tempoili kuumeisena ja potki pois peitteitään. Aina välillä hän yritti yskiä pois sitkeää limaa, joka oli tukkimassa hänen hengitystiensä, piteli päätään ja valitti.

-Minä sanoin Janelle aamulla, että hän voi mennä alas, että lapset voivat olla hyvin kahden lastenkamarissa kun minä olen aivan lähellä, Alice jatkoi melkein kuiskaten. -Hän oli poissa kaksi tuntia. Kaksi tuntia! Gordon oli terve, kun minä kävin heitä katsomassa juuri ennen tuloasi!

Betty ei sanonut mitään. Olihan hän kuullut, miten nopeasti tauti iski. Hän tajusi yhtäkkiä tahtovansa tehdä kuin Jane — perääntyä, peittää kasvonsa, mennä pois. Mutta voisiko hän mennä? Alicen takia ja — taudin takia. Hän ajatteli yhtäkkiä omia lapsiaan ja olisi tahtonut huutaa kauhusta. Miten näille kävisi, jos hän sairastuisi eikä selviäisi, ja ellei Duncan...

Aika kului yhtä aikaa hitaasti ja pelottavan nopeasti. Betty koetti olla avuksi, hän juoksutti alakerrasta rouva MacKennan laittamaa höyryävän kuumaa vettä lapsen hengitettäväksi, hän soitti kotiin ja tapasi rouva Wallacen puutarhojen rajalla saadakseen aidan yli kupillisen tämän suvun vanhaa lääkejuomaa Gordonille. Hän juoksi edestakaisin ikkunoissa koettaen kuulla Ferguksen auton äänen.

Entä ellei tämä tulisi?

Hän aikoi juuri soittaa sairaalaan uudelleen kysyäkseen, oliko sana todella viety tohtorille, kun näki Humberin ajavan talon eteen. Heittäen oven selälleen Betty juoksi portaat alas Fergusta vastaan.

Sitten hän pysähtyi, peitti suunsa, otti askeleen taaksepäin.

-Sinäkin olet sairas, hän kuiskasi.

Fergus oli noussut autostaan, ottanut lääkärinlaukkunsa ja läimäyttänyt oven kiinni. Hänen silmänsä kiilsivät kuumeisina ja hän nojautui hetkeksi auton kylkeen, aivan kuin kootakseen voimia.

-Se iski aamupäivällä. Älä tule lähelle, Fergus sanoi tyynesti, kuin olisi puhunut ikävästä nuhasta. -Missä he ovat?

-Lastenkamarissa!

-Entä Fanny?

-Jane vei hänet alas. Hänellä ei ole vielä oireita.

Fergus nyökkäsi, yskäisi ja kaivoi liivintaskuaan.

-Sinä olet varmaan joka tapauksessa jo saanut tartunnan, joten voit koskea tähän, hän sanoi ja irrotti avainrenkaastaan pienen messinginvärisen avaimen. -Tiedäthän lääkekaappini työhuoneessa? Ota sieltä kiniiniä ja morfiinia ja tuo ne ylös.

Niine hyvineen hän meni. Betty oli nähnyt tohtorin monta kertaa harppovan talon portaat kahta rappua kerrallaan, mutta nyt tämä piti kiinni kaiteesta ja pysähtyi välillä, aivan kuin ponnistus olisi ollut liikaa.

20 kommenttia:

  1. Olen odottanut kauhulla espanjantaudin iskemistä ja nyt voisin huutaa. :O Jotenkin sota on sotaa ja siinä kuollaan, mutta ne ovat aikuisia vainajia ja siksi sen kestää paremmin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mietinkin, huomaako joku tosiaan odottaa taudin tuloa. Itse asiassa espanjantauti surmasi eniten nuoria aikuisia, luin jostakin. Vieläkään ei siitä taideta tietää aivan kaikkea.

      Poista
    2. Joo ja omhan sodissakin siviiliuhreja, joista osa lapsia. Silti tämä tuntuu pahemmalta. Voi tietysti olla, että syy on siinä, että, kun kurjuuden päälle lykätään kurjuutta, tuntuu se jo kohtuuttomalta!

      Poista
    3. Joo ja omhan sodissakin siviiliuhreja, joista osa lapsia. Silti tämä tuntuu pahemmalta. Voi tietysti olla, että syy on siinä, että, kun kurjuuden päälle lykätään kurjuutta, tuntuu se jo kohtuuttomalta!

      Poista
  2. Ei pikku-Gordonia... Tekisi mieli huutaa ja itkeä....

    VastaaPoista
  3. Voi eikä!! Niin kuin sodassa ei olisi tarpeeksi kauheuksia... :0
    Uskon silti luojajumalattaren asemassa olevaan Kaisaan, ettei hän tekisi mitään aivan harkitsematonta :3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Monia titteleitä minulla on elämäni aikana ollut, mutta tuo oli kyllä uutta... :D

      Poista
    2. No mutta kun sehän on totta ;) Ilman sinua me emme olisi tässä, niin kuin klassinen lause menee...

      Poista
    3. Tai ainakaan Betty ei olisi. ;)

      Poista
  4. Taas tekis mieli kirjoittaa aika monta EI:tä, mutta jos jätänyt nyt väliin :-D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kamala kirja, kun tapahtumat ovat jatkuvasti lukijoiden toiveiden vastaiset... :)

      Poista
    2. Tämä on aivan kamala tapa lukea kirjaa, normaalisti kun en malta lopettaa lukemista ennen kuin viimeinenkin sana on luettu. Opettaa kärsivällisyyttä pakostakin :-)

      Poista
    3. Täytyy tunnustaa, että tämä on aika kamalaa minullekin. Minä tietysti tiedän mitä tapahtuu, mutta täpisen sitä, että "mitähän ne tästäkin sanovat"... :)

      Poista
  5. Jos Alice menettää espanjantaudille sekä poikansa että miehensä ja jää leskeksi jo toistamiseen, en tiedä, voiko sellaista antaa kirjailijalle anteeksi... :) Kaameaa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. On aina vähän pelottavaa, kun te alatte uhkailla... :)

      Poista
  6. Huh huh. Kauhea tauti. Toisaalta....olis ihme jos se menis kokonaan Bettyn lähipiirin ohi... :/ Niin käy kun on määrätty.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nyt vasta tuntuukin pelottavalta, kun sinä suhtaudut noin rauhallisesti... :)

      Poista