perjantai 19. joulukuuta 2014

75. Sairastalossa


Tohtorilan työhuoneessa oli lukittu kaappi, jossa Fergus piti pientä lääkevarastoa kotivastaanotolla käyviä potilaita varten. Kun Betty työnsi avaimen lukkoon ja avasi oven, kaapista tulvahti outo, väkevä tuoksu. Ja sittenkin siinä oli jotakin tuttua ja turvallista.

Äkkiä Betty tajusi muistavansa tuollaisen sekalaisten lääkkeiden tuoksun kaukaa lapsuudestaan, ajalta jolloin isoäiti vielä eli, jolloin hän itse oli aivan pikkuinen ja tapasi pujahtaa tämän huoneeseen Kuusikukkulan yläkerrassa kuulemaan tarinoita. Niissä tarinoissa oli aina onnellinen loppu!

Bettyn huulilta purkautui nyyhkytys, kun hän siirteli vapisevin käsin ruskeita lasipurkkeja, sidepakkauksia ja muita tavaroita. Onnellinen loppu! Jos hän olisikin saanut olla taas lapsi, josta joku piti huolta, joka sai istua isoäidin sängyn laidalla, tuntea miten tämän käsi silitti hänen palmikoituja hiuksiaan! Jos hän olisi voinut uskoa onnelliseen loppuun!

Samassa hän löysi molemmat lääkkeet, joita Fergus oli pyytänyt. Kiniinin tarpeen hän tietysti ymmärsi, sillä alennettiin kuumetta, mutta mihin Fergus tarvitsisi morfiinia?

Vasta puolivälissä portaita Betty käsitti, ja ajatus salpasi hänen hengityksensä pahemmin kuin tauti olisi tehnyt. Fergus valmistautui helpottamaan Gordonin tukehtumiskuolemaa.

Fergus oli kumartunut Gordonin vuoteen yli, hänellä oli stetoskooppi korvissaan ja hän kuunteli lapsen keuhkoja, vaikka joutui aina välillä kääntämään päänsä sivuun yskiäkseen itse. Kun Betty tuli lääkkeineen, tohtori suoristautui.

-Nyt ulos täältä, molemmat, hän sanoi. -Sulkekaa ovi perässänne. Pysytelkää talossa, mutta älkää menkö Fannyn lähelle. Jos ette saa oireita kolmeen päivään, niitä tuskin enää tulee. Jos saatte...

Hän vaikeni.

-Mutta... Alice oli seissyt kauempana kädet ympärillään. -Sinäkin olet sairas! Ja minä pidin Gordonia sylissä, saan varmasti taudin! Tietysti minä jään! Betty, mene sinä pois, sinun pitää ajatella lapsiasi... ja Fannya...

Ystävättären kauniit silmät tuntuivat porautuvan Bettyyn, joka nyökkäsi. Sanoja ei tarvittu. Hän pitäisi huolta Fannysta, ellei tällä enää kohta olisi perhettä. Aivan kuten Fergus oli luvannut Duncanille pitää huolta hänestä ja lapsista.

-Ulos, Fergus sanoi niin lujasti, että alkoi taas yskiä. -Käskekää rouva MacKennan huolehtia siitä, että hänellä on koko ajan kiehuvaa vettä saatavilla. Älä koske minuun! Hän astui taaksepäin, kun nyyhkyttävä Alice ojensi kättään häntä kohti. -Minulla on tauti. Menkää!

-Tule, Betty kuiskasi ja tarttui Aliceen, vaikka hädin tuskin sai pakotettua kätensä koskettamaan ystävättären käsivartta — Alicehan oli juuri puristanut Gordonia sylissään, tämä oli kävelevä basillipesäke. Mutta Bettyn oli voitettava pelkonsa ja oltava vahva Alicenkin puolesta. Hänen oli lakattava ajattelemasta, miten olisi voinut olla omassa kodissaan, lasten luona, turvassa, ellei olisi lähtenyt juuri nyt naapuriin. Miksi hän oli lähtenyt! Miksei hän ollut käskenyt rouva Wallacen kaataa lääkettään vaikka maitokannuihin!

Sinä hirvittävänä päivänä Betty juoksenteli edestakaisin hullun lailla. Hän kävi soittamassa kotiin ilmoittaakseen, ettei voisi tulla tartuntariskin takia, ja rouva Wallace lupasi viedä lapset mukanaan. Hän juoksi alas keittiöön pyytämään kiehuvaa vettä ja kapusi taas portaita tarjottimen kanssa, jolla oli sekä vesi- että teepannu.

Hän käski Janen huvittaa pikku Fannya, joka oli hämmentynyt ja peloissaan ja äänteli äitiä etsien. Hän juoksi taas alas keittiöön hakemaan ruokatarjotinta ja pakotti Alicen syömään muutamia suupaloja. Hän meni uudestaan alas hakemaan rouva MacKennan laittamaa keittoa ja juoksutti sen lastenkamarin oven taakse, mutta Fergus ei ottanut lautasta sisään. Tämä oli lukinnut huoneen oven sisäpuolelta sen jälkeen, kun Alice oli yrittänyt kielloista huolimatta mennä sisään.

Kaikki nämä tehtävät olisivat tietysti normaalioloissa kuuluneet hovimestari Jamiesonille tai Janelle. Mutta Betty oli sanoinkuvaamattoman kiitollinen jokaisesta vähäpätöisestäkin velvollisuudesta, jokaisesta askeleesta jonka sai ottaa, jokaisesta työstä joka kulutti minuutinkin tätä kammottavaa aikaa — aikaa, joka kului ehkä kohti vääjäämätöntä loppua. Hän ei olisi kyennyt istumaan paikallaan, vaikka sitäkin yritti ollakseen Alicelle lohduksi.

Mutta Alice ei ollut lohdutettavissa. Tämä oli käpertynyt sivuhuoneen leposohvalle kuin lapsi, kädet yhä ympärillään, itseään keinuttaen. Hänen silmänsä olivat laajentuneet suunnattomiksi, hänen huulensa liikkuivat kuin hän olisi väitellyt näkymättömän vastustajan kanssa tai lukenut epätoivoista, päättymätöntä rukousta.

Lopulta Betty ei keksinyt enää mitään tekemistä. Hän istuutui Alicen viereen ja koetti tarttua tämän käteen, mutta Alice vetäytyi kauemmaksi kuin kosketus olisi satuttanut häntä.

Kello raksutti seinällä ja kilautti välillä aikaa: neljännestunti, puoli tuntia, kolme neljännestä, täysi tunti, ja sitten taas uudestaan. Elokuun ilta himmeni ulkona, Jamieson kulki huoneissa sytyttämässä lamppuja ja vetämässä verhoja ikkunoiden eteen, niin kuin oli kulkenut joka ilta koko sen ajan, jonka oli tässä suuressa komeassa talossa palvellut. Lastenkamarissa oli välillä hiljaista, välillä kuului Gordonin tukahtunutta itkua, sitten epätoivoista yskimistä ja Fergusin ääni, mutta sanoista ei saanut selvää.

-Rouva Fleming. Hovimestari kosketti Bettyn olkapäätä. -Tulisitteko.

Betty nousi helpottuneena, kun sai lähteä liikkeelle ja pääsi pois tästä kauheasta huoneesta. Hän seurasi Jamiesonia portaiden mutkaan asti, josta näki ulos ulko-oven päällä olevan ikkunan kautta muiden ollessa peitettyinä.

-Ei mennä kauemmaksi, rouva, hän sanoi. -Katsokaa.

Ulos kadulle tohtorilan portin eteen oli kokoontunut ihmisjoukko. He seisoivat hiljaa ja tuijottivat taloa. Välillä joku näkyi kaivavan nenäliinansa esiin ja pyyhkivän silmiään.

-He odottavat tietoa, vanha Jamieson sanoi vakavasti. -Jos minä menen ja laitan kynttilän tohtorin työhuoneen ikkunaan — tai kaksi kynttilää...

-Tohtori on täällä hyvin pidetty, Betty mutisi. -Kiitos, Jamieson. Koetetaan muistaa kynttiläasia, jos...

Vaieten he palasivat ylös. Alice oli noussut sohvalta ja käveli ympyrää huoneessa kuin vangittu eläin.

-Hän kuolee! Alice sanoi äkkiä äänellä, joka särähti kuin rikkoutuva lasi. -Hänetkin viedään minulta, kuten Andrew! Ja hän kuolee kuvitellen, etten minä... Enkä minä saa olla hänen luonaan, kuten en saanut olla Andrew'nkaan luona! Enkä saa pitää Gordonia sylissä! Fergus ei pidä häntä koskaan sylissä!

-Rauhoitu, Betty käski lujasti ja talutti hänet istumaan. -Rauhoitu nyt, rakkaani. Sinun pitäisi käydä levolle.

-Levolle! Alice parkaisi. -Betty, mitä minä olen tehnyt? Miksi minua yhä vain rangaistaan? Sinä sanot, ettei elämän onnea voi ansaita — mutta miksi minä en saa sitä, vaikka yritän! Hänetkin otetaan minulta, heidät molemmat...

-Minä käyn katsomassa mitä sinne kuuluu, Betty mutisi. Pelkurimaisesti hän halusi pois. Hän ei kestänyt Alicen tuskaa ja syytöstä. Sillä tottahan se oli. Jos tämän toinenkin puoliso kuolisi, kuolisi näin hirveällä tavalla...

Lastenkamarin ovi oli edelleen lukossa, kun Betty painoi kahvan alas. Sisältä ei kuulunut mitään, ja hetken hän mietti, mitä tekisi. Sitten hän kyykistyi nähdäkseen avaimenreiästä, vaikka tiesikin, että se oli mahdotonta, jos avain oli paikallaan.

Mutta avainta ei ollut lukossa, Fergus oli ottanut sen pois. Huoneeseen oli esteetön näkyvyys.

Fergus käveli edestakaisin. Hänen askeleensa olivat lyhyitä ja hitaita, hän otti välillä tukea huonekaluista ja hengitti raskaasti yskien yhä tiheämmin. Hänen olkapäätään vasten oli Gordon, jota hän koetti tyynnytellä. Lapsi itki, kiemurteli ja yski.

Kun kohtaus kävi pahaksi ja Gordon alkoi huitoa käsillään epätoivoisesti ilmaa saadakseen, Fergus istuutui ja pakotti lapsen hengittämään kuumaa höyryä. Betty näki hänen katsovan kelloa ja sitten lääkepurkkeja pöydällä. Fergus laski, milloin voisi antaa pojalle lisää lääkettä. Oliko hän ottanut sitä itse? Säästikö hän kaiken Gordonille?

-Äiti! kuului Gordonin pieni, epätoivoinen ääni, ja Bettyn sydän tuntui kutistuvan kokoon niin, että hänen oli itsekin haukottava henkeään. -Äiti!

-Äiti ei voi nyt tulla, Fergus kuului sanovan käheästi, välillä hihaansa yskien. -Isä on tässä. Isä pitää sinusta huolta. Isä ei jätä sinua. Hän nosti pojan taas olkapäätään vasten ja nousi kävelemään. -Älä itke, pikkuinen. Älä itke, se pahentaa oloasi.

Gordon itki, yski ja itki, mutta hetki hetkeltä vaisummin. Hän makasi Fergusin olkapäätä vasten kuin räsynukke, tuo pieni poika, joka oli vielä aamulla ollut reipas ja elämää täynnä. Ja Fergus, joka oli puolentoista vuoden ajan torjunut lapsen luotaan, kantoi tätä ympäri huonetta, vaikka hänen jalkansa tuskin enää nousivat maton reunan yli, ja kuiskaili tämän korvaan jotakin, jota Betty ei enää saattanut kuulla.

Betty nousi kangistuneille jaloilleen ja palasi sivuhuoneeseen. Alice istui yhä sohvalla, mutta nosti päänsä hänen tullessaan.

-Fergus pitää hänestä hyvää huolta, Betty sanoi. -Hän pitää Gordonia sylissä.

Alice alkoi itkeä.

Jossakin vaiheessa Jamieson, tuo kokenut ja aina tilanteen tasalla oleva vanhus, tuli ystävällisesti kysymään, tahtoiko rouva Fleming käydä levolle, sillä hän oli käskenyt Janen laittaa vierashuoneen valmiiksi. Kun Betty sanoi hiljaa, ettei voisi jättää tohtorinnaa, Jamieson nyökkäsi ja vetäytyi, aivan kuin kyse olisi ollut vain siitä, tahtoiko rouva Fleming toisen kupillisen teetä puutarhakutsuilla.

Yö oli loppumattoman pitkä. Jossakin vaiheessa Alice nukahti, ja Betty istui hievahtamatta paikallaan lepotuolissa, ettei olisi herättänyt tätä, vaikka olisi tahtonut kurkistella ikkunasta, näkyisikö Wallaceilta vielä valoa. Olivatko lapset peloissaan, kaipasivatko he häntä, vai oliko rouva Wallace saanut heidät rauhoitetuiksi? Näkisikö hän heitä enää koskaan?

Entä ellei hän saisi koskaan enää pitää Evania sylissään, ei milloinkaan suudella Gracen pyöreitä poskia, ei hyväillä Faithin kiharoita, ei ihailla Donaldin piirroksia autoista ja junista, ei lukea ääneen Archielle eikä keskustella Stuartin kanssa elämän ihmeellisyyksistä! Entä ellei hän koskaan enää menisi kotiin, ei koskaan enää saisi tavata Duncania, vaikka tämä selviäisi...

Betty tunsi vapisevansa ja yhden kauhean hetken oli tuntevinaan hengenahdistusta ja päänsärkyä. Mutta yskä ei alkanut, ja hän käsitti muiden oireiden johtuvan järkytyksestä ja uupumuksesta. Hän oli käskenyt tuoda heti tiedon, jos Fannylle ilmestyisi taudin oireita, mutta kukaan ei tullut. Vain uskollinen Jamieson hiipi jossakin vaiheessa aamuyötä ylös portaita mukanaan jälleen uusi tarjottimellinen kiehuvaa vettä ja teetä.

Betty heräsi siihen, kun Jane avasi ikkunaverhot. Aurinko oli noussut, ihana loppukesän aamu oli koittanut.

-Jamieson meni vähäksi aikaa pitkäkseen, Jane sanoi melkein anteeksipyytävästi tämän puolesta. -Fanny-neiti nukkuu yhä. Hän on terve. Rouva MacKenna laittaa juuri aamiaista.

-Kiitos, Betty mutisi ja hieroi kipeää niskaansa. Miten hän oli saattanut nukahtaa tähän kauheaan jäykkäselkäiseen nojatuoliin! Hän vilkaisi Alicea ja näki tämän avaavan silmänsä.

Hetken verran Alice tuntui ihmettelevän, miksi nukkui kippurassa leposohvalla, sitten hän ponnahti istumaan.

-Mitä... kuinka...

-Fanny on yhä terve, Betty sanoi. -Ja terveeksi minäkin tunnen itseni. Entä sinä?

-Mitä minusta, mutta Gordie — Fergus!

-Minä menen katsomaan, Betty sanoi nopeasti. Hän soimasi itseään nukahtamisesta. Hänen olisi pitänyt jaksaa valvoa! Entä jos Fergus olisi tarvinnut yöllä apua lapsen kanssa? 

Lastenkamarista ei kuulunut mitään. Ei yhtään mitään.

Betty kiiruhti ovelle ja koetti kahvaa. Yhä lukossa. Hän koputti ja kutsui Fergusta, mutta kukaan ei vastannut. Lopulta hän sieppasi hiusneulan päästään, mutta tohtorilan lukot olivat uutta mallia, eikä niitä Koivurannan lukkojen tapaan tiirikoitu helposti auki.

-Hae Jamieson, Betty sanoi Janelle. -Hänen pitää tulla ja murtaa ovi.

Alice seisoi sivuhuoneen ovella puku rypyssä, hiukset puoleksi hajallaan. Hänen silmänsä, jotka olivat eilen olleet suunnattomat, tuntuivat nyt täyttävän kokonaan kalvenneet kasvot. Hän huojui hiljaa ja puristi käsiään ristiin. Betty ei ollut koskaan nähnyt mitään niin kammottavaa.

-Miksi... miksi minä annoin itselleni luvan elää! Alice äkkiä kuiskasi. -Jos olisin pysynyt piilossa, kuten pysyin sen kahdeksan vuotta Andrew'n kuoltua... Jos en koskaan olisi alkanut kuvitella, että minullakin on oikeus onneen... Minut on kirottu, Betty! Minä tuotan vain tuhoa kaikille joita rakastan!

-Alice, Betty sanoi epätoivoisesti, -sinä et saa puhua tuollaisia! Kunhan me saamme oven auki...

Samassa Jamieson tuli kiiruhtaen, mukanaan kirves, aivan kuin olisi ollut tavallista, että häntä pyydettiin murtamaan ovia tässä suuressa, komeassa talossa.

-Rouvan on parasta astua sivuun, jotakin voi lentää, hän sanoi kohteliaasti, ja Betty väisti.

Andrew Gordon oli aikanaan rakennuttanut talonsa lujasti. Jamieson sai tehdä tosissaan töitä, ennen kuin lastenkamarin ovi antoi perään. Mutta sitten se lensikin huoneen seinää vasten täydellä voimalla.

Pikku Gordon makasi vuoteessaan täysin liikkumatta. Lattialla lojui yhtä liikkumatta Fergus kasvoillaan, asennossa, joka kieli hänen saaneen lapsen viimeisillä voimillaan vuoteeseen, ennen kuin oli kaatunut.

Alice huusi. Hän huusi epäinhimillisesti. Ja ensimmäisen kerran Betty tajusi, mitä profeetta Jeremia oli todellakin tarkoittanut sanoessaan: ”Raakel itkee lapsiaan, eikä lohdutuksesta huoli, sillä heitä ei enää ole.”

10 kommenttia: