lauantai 20. joulukuuta 2014

76. Lopun alkua

 
Se, joka lastenkamarin ovelle jähmettyneestä joukosta ensiksi liikahti, oli Jane. Uskollinen palvelijatar, joka oli edellisenä päivänä melkein paennut tartunnan vaaraa, oli kärsinyt tunnontuskia läpi koko pitkän yön, ja nyt hän päätti, ettei pelkäisi. Ennen kuin kukaan muu ehti tehdä mitään, hän juoksi huoneeseen ja kumartui ensiksi Gordonin vuoteen yli.

-Lapsi hengittää! Jane huusi. -Hän hengittää!

Hän aikoi seuraavaksi kääntyä tohtorin puoleen, mutta näki sen tarpeettomaksi. Alice oli jo polvillaan Fergusin vieressä ja nosti tämän päätä. Ja Fergus äännähti tuskallisesti, aivan kuin olisi herännyt pahasta unesta.

Betty tajusi yhtäkkiä pitävänsä Jamiesonia lujasti käsivarresta, ettei olisi kaatunut.

-Pitää... soittaa sairaalaan, hän sanoi. -Kysyä ohjeita. Mutta... luuletteko, että... he paranevat?

-Luulen, rouva, sanoi järkähtämätön Jamieson tyynesti. -Tulkaahan nyt istumaan. Minä soitan sairaalaan. Arvelisin, että rouva MacKennalla on aamiainen valmiina.

Seuraavien päivien aikana voitiin todeta, ettei tauti ollut tarttunut muihin talossa olijoihin. Ei edes Fannyyn, joka sai vihdoin haikeasti itkien kiivetä äitinsä syliin.

-Ei häntä pitäisi päästää sairashuoneeseen, Fergus mutisi. Hän lepäsi vuoteessa, jonka lähelle oli nostettu pikku Gordonin vuode niin, että isä ja lapsi saattoivat halutessaan pitää toisiaan kädestä. -Tartuntavaara on...

-Sinä ja sinun tartuntavaarasi, puuskahti Alice, joka istui miehensä vuoteen laidalla ja hyväili polvellaan istuvan Fannyn kiharoita. -Että sinä kehtasit edes ajatella kuolevasi ilman minun lupaani!

Fergus hymyili väsyneesti ja haparoi hänen kättään käteensä.

-Ajattelin, ettet sinä... Tarkoitan, että kunhan Gordon toipuisi.

-Kuvittelitko olevasi minulle vähemmän rakas!

-Kuvittelin, Fergus sanoi hiljaa. -Kuvittelin, että sinä halusit vain lapset. Minä olin siinä yhtälössä välttämätön paha.

-Hyvä Luoja, Fergus MacDonald! Alice puuskahti.

Sitten he madalsivat ääniään niin, ettei Betty kuullut enempää. Hän auttoi aikansa kuluksi palvelusväkeä talon desinfioinnissa ja oli kaikessa viattomuudessa luvannut hoitaa makuuhuoneen editse kulkevan käytävän.

Mutta livahtaessaan avoimen oven ohi ja vilkaistessaan ohimennen sisään hän näki, miten Alice oli kaikesta tartuntavaarasta huolimatta painanut kasvonsa Fergusin kasvoja vasten, ja miten Fanny taputti käsiään luullen ilmeisesti tätä uudeksi hauskaksi leikiksi.

Kului vielä pari päivää, ennen kuin Betty lähti kotiin vierailulta, joka oli venynyt pikaisesta lääkepullojen hakumatkasta viikon karanteeniksi.

-Tiedän, että haluat kotiin, mutta antaisin sinun mielellään viipyä vielä, Fergus sanoi vakavasti, kun Betty kävi hyvästelemässä. -Tämä on ollut minimivaroaika. Ja voit silti tietämättäsi levittää tautia.

-Minä menen, Betty sanoi lujasti. -Te ette kaipaa nyt kolmatta pyörää — tai viidettä.

Tohtori naurahti ja hänen kasvoilleen nousi kevyt puna kuin nuorella pojalla.

-Kaikki alkoi vain lapsen nimestä, hän mutisi. -Minä aloin kehitellä kuvitelmia, jotka... Betty, minä uskoin tosissani, ettei Alice välitä minusta. Että hän ajattelee yhä vain Andrew Gordonia. Että hän tahtoi vain lapset. Että hän tarkoituksella loukkasi minua ajaakseen minut kauemmas.

-Hyvä Luoja, Fergus MacDonald! Betty puuskahti, kuten Alice aiemmin. -Arvostetuksi lääkäriksi sinä olet tavattoman tyhmä mies.

Fergus otti moitteet nöyrästi vastaan.

-Voin antaa itselleni anteeksi sen, että kylmenin Alicelle, että työnsin hänet luotani. Mutta että torjuin oman poikani...

-Älä nyt ajattele sitä, sinun pitää levätä, Betty sanoi nopeasti.

Mutta Fergus tahtoi selvästikin keventää sydäntään jollekulle.

-Ensiksi Alice piti Gordonia niin tiukasti luonaan, edes antamatta minulle paljonkaan mahdollisuutta tutustua lapseen, hän sanoi. -Ja sitten ajattelin, ettei hän tahtonutkaan minun olevan liian läheinen pojan kanssa, jolla on Andrew Gordonin nimi. Keskitin kaiken rakkauteni ja huomioni Fannyyn, sillä huomasin Alicen sen sallivan.

-Fergus, Alice oli tuskissaan siitä, ettet sinä rakasta poikaa!

Tohtori sulki hetkeksi silmänsä.

-Kun minä sain sanan siitä, että hän on sairas... Ajattelin, että minun on parannettava hänet, Alicen tähden, vaikka itse kuolisin. Tauti oli siinä vaiheessa iskemässä, tunsin sen, olin ajatellut jäädä sairaalaan etten tartuttaisi Alicea ja lapsia, mutta nyt minun oli tultava…

-Minä pelkäsin, ettet tulisi, Betty sanoi suoraan. -Sitä Alice ei olisi kestänyt.

-Minä olen lääkäri, Fergus mutisi. -Olen vannonut valan… Eikä siinä kysytty, mitä minä tunnen potilaitani kohtaan. Ja sitten, kantaessani Gordonia ympäri lastenkamaria, jotta hänen olisi vähän helpompi hengittää — antaessani hänelle kiniiniä määriä, jotka olivat turvallisuuden rajoilla, jotta kuume laskisi — pakottaessani hänet hengittämään kuumaa höyryä, jotta lima edes hiukan antaisi periksi — Betty, minä ajattelin, että jos lapsi kuolee, minä en selviä siitä. En vain sen tähden, että se olisi särkenyt Alicen sydämen, vaan — koska minä rakastan häntä. Hän on minun poikani. Hänen nimensä saa olla vaikka Vilhelm von Hohenzollern, mutta hän on minun poikani ja minä rakastan häntä, ajattelipa hänen äitinsä minusta mitä tahansa!

-Toivottavasti rouva MacKenna ei kuule sanojasi ja luule sinua saksalaismieliseksi, kun suunnittelet pojasta keisarin kaimaa, Betty kuiskasi ja nieli kyyneleitä.

Fergus nauroi, alkoi yskiä ja hapuili yöpöydältä vesilasia.

-Ja toivottavasti Alice on saanut sinut nyt käsittämään, miten asiat todella ovat, Betty jatkoi lempeän moittivasti. -Kuten minäkin yritin!

Juotuaan vähän Fergus huokasi.

-Sinä tosiaan yritit puhua minulle järkeä, hän sanoi anteeksipyytävästi. -Minun olisi pitänyt kuunnella. Otin kai liian tosissani Duncanin antaman tehtävän suojella sinua ja lapsia. En tajunnut, että te voisitte suojella minua. Meitä.

-Lepää nyt, Betty sanoi lempeästi. -Hoida itsesi kuntoon. Sinua tarvitaan pian sairaalalla, vaikka ylihoitajatar sanoikin, että on luvassa sijaislääkäri vähäksi aikaa.

-Totta. Taistelu ei ole ohi.

-Ei, ohi se ei ole. Mutta kuten Duncan kirjoitti: tästä ei mennä läpi kuin kuolleen ruumiini yli. Oli vähiltä, ettei se ollut sinun ruumiisi, Fergus.

-Kerro Duncanille terveisiä, kun kirjoitat, tohtori sanoi yksinkertaisesti.

Betty kumartui katsomaan pikku Gordonia, joka nukkui levollisesti omassa vuoteessaan. Sitten hän käveli ulos huoneesta, hyvästeli Alicen ja Fannyn sekä alhaalla odottavat Jamiesonin, Janen ja rouva MacKennan, ja astui takaportaille.

Aurinko paistoi, taloa ympäröivä laaja kasvimaa kukoisti kuin runsaudensarvi, järvi välkehti rantatien ja joutomaan takana. Hän veti tuoksuvaa syyskesän ilmaa syvään keuhkoihinsa — keuhkoihin, joihin eivät taudinaiheuttajat olleet sittenkään saaneet asetutuksi.

-Äiti!

Aidan takana kohosi kuusi päätä. Todellakin kuusi, sillä Stuart piteli Gracea sylissään, ja kuudentena seisoi etutassut aitaa vasten Lancelot häntäänsä heiluttaen.

-Äiti, tuletko sinä kotiin?

-Minä tulen, rakkaani! Betty avasi portin, kiiruhti puolijuoksua rantatietä ja sisään omasta portistaan. Lapset juoksivat hänen syliinsä riemusta huutaen, ja koira tanssi heidän ympärillään haukkuen ja läähättäen pelkästä olemassaolon riemusta.

-Tervetuloa kotiin, rouva kulta! Rouva Wallace kiiruhti portaita alas Evan sylissään. -Onko kaikki hyvin?

-On, Betty kuiskasi ottaessaan Evanin vastaan ja puristaessaan tämän rintaansa vasten. Hän ajatteli, ettei olisi saanut tehdä sitä — hän oli kyllä kylpenyt tohtorilassa useaan kertaan perinpohjin hävittääkseen basillit, ja hänen vaatteensa oli poltettu, mutta hänen olisi pitänyt peseytyä uudelleen kotona ja polttaa Alicenkin antamat vaatteet, ennen kuin olisi saanut antaa lasten tulla lähelleen.

Hän ei vain kyennyt siihen. Hän ei saattanut torjua noita säteileviä silmiä ja pikku käsiä, jotka pitelivät hänestä kiinni kuin varmistaakseen, ettei äiti enää katoaisi mihinkään.

-Rouva Wallace sanoi, että Fergus-setä kuolee, ja Gordon myös, sanoi Donald syyttävästi. Hänen uskonsa rouva Wallacen erehtymättömyyteen oli saanut kolauksen.

-Ei, eivät he kuole, Betty vakuutti. -Ei kukaan kuole.

-Eikö enää sodassakaan? kysyi Archie toiveikkaasti.

Bettyn huulet värähtivät.

-Siitä minä en osaa sanoa, koska en ole ollut sodassa, hän väisti taitavasti. -Oletteko te olleet kilttejä Wallaceilla?

Kuljettaessaan häntä riemusaatossa sisään lapset kertoivat kaikista ihmeistä, joita olivat kokeneet herra ja rouva Wallacen luona. Heillä oli uusia leikkikaluja, jotka herra Wallacen ahkerat kädet olivat iltaisin veistäneet, ja Faith paljasti saaneensa ”koko kupillisen sokeria”.

-No hyvänen aika, minä vain kysyin Armstrongilla, olisiko heillä hiukan ylimääräistä, noin niin kuin ohi kuponkien — maksoihan se aika lailla, tietysti, mutta lapsia kävi niin sääliksi, rouva Wallace mutisi. -Rouvan ei nyt pidä olla vihainen. Kaiken muun olen kyllä ostanut aivan säännöstellysti!

Betty ei ollut vihainen, ei sillä kertaa. Hän oli liian onnellinen tullessaan kotiin, pitäessään lapset lähellään, löytäessään Duncanilta tulleen kirjeen ja saadessaan puhelun Ruthilta, joka lupaili, että saattaisi parin päivän sisällä ehkä palata kotiin asuntolasta.
”Toivon hartaasti, ettei tartunta leviä teillä enää laajemmin”, Duncan kirjoitti. ”Täällä se menee aaltoina, ottaa yhden ja jättää toisen. Mitään syytä emme tiedä siihen, miksi yksi sairastuu ja toinen ei, ja miksi sairastuneista yksi toipuu ja toinen ei.

”En tohdi edes ajatella, mitä olisi tapahtunut, jos se olisi riehunut meidän joukoissamme jo keväällä, kun voimamme hädin tuskin riittivät saksalaisten torjumiseen. Siitä päätellen tauti ei olisi saksalaisten tarkoituksella levittämää, kuten jotkut uskovat. Jos olisi, he olisivat tietysti käyttäneet sitä jo aikaisemmin.

”Ja minä olen edelleen terve, mikä on aika hämmästyttävää. Kävin varmuudeksi rykmentin lääkärillä ja hän arveli, että minulla on vastustuskyky tätä tautia vastaan, kun olen aiemmin selvinnyt kahdesta keuhkokuumeesta. En tiedä, mutta kiitän Jumalaa siitä, etten ole sairastunut. Tulisin niin mielelläni vielä kotiin!  

”Meillä riittää täällä tekemistä. Mutta lähes joka ilta olemme vähän kauempana aamullisesta lähtöpaikastamme. Jos tämä meno jatkuu, lupaan lähettää Sinulle piakkoin postikortin Unter den Lindeniltä, rakkaani. Mielialamme on korkealla, taudista ja kurjista olosuhteista huolimatta, ja se on jo puoli voittoa. En tiedä, uskallanko sanoa, että tämä olisi jo lopun alkua.

”Mutta jos mahdollista, ikävöin Sinua yhä enemmän. Niin kauan kuin vain koetimme selviytyä tunti tunnilta, päivä päivältä, pystyin kätkemään sen, mutta en enää. Vaikka päiväni ovat täysiä ja yöni lyhyitä, Sinä ja lapset olette mielessäni joka hetki.

”Kaipaan niin katkerasti sitä vanhaa valokuvaa sinusta, joka jäi saksalaisten käsiin — niin lapsellista kuin se onkin kaikkien niiden uusien kuvien jälkeen, joita olette minulle lähettäneet! Mutta se kuva on ollut mukanani niin monessa, että aloin melkein uskoa sen olevan kuin pyhimyksenkuva, joka suojelisi minua.”
Betty huokasi hiukan luettuaan kirjeen ja risti kätensä hetkeksi. Jos Duncan oli kokenut pelkän valokuvan suojelevaksi amuletiksi, tottahan rukous auttaisi enemmän!

Sitten hän jäi ajatuksiinsa. Oli ihmeellistä saada näiden vuosien jälkeen tällaisia uutisia, uutisia voitoista, etenemisestä, saksalaisten heikentymisestä. Mutta yhtäkkiä hän tajusi miettivänsä, millaista Saksassa oli nyt. Jo kauan oli puhuttu siitä, että saksalaisilla oli pula kaikesta, kun voimat keskitettiin armeijan ylläpitoon, mutta mikä tilanne oli, kun armeijakin oli häviämässä?

Missä olivat Grünerin sisarukset, joiden kanssa hän ja Miriam olivat olleet pallosilla sveitsiläisessä kylpylässä vuosia sitten? Miten paljon Ada-neiti sai huoata ilmeikkäällä tavallaan tälle ajalle? Oliko Martha-neiti järjestänyt itsensä seikkailuihin? Vai olivatko he naimisissa ja odottivat epätoivoisesti elonmerkkejä puolisostaan, kuten hän?

-Mitä te luulette, rouva Wallace, hän sanoi miettiväisesti. -Jos me tuntisimme paremmin toisia kansoja, tarkoitan, että jos meillä olisi enemmän henkilökohtaisia tuttavia vaikkapa Saksassa, tulisiko enää sotia? Saattaisimmeko me ruveta tappamaan kansaa, johon joku ystävistämme kuuluu?

-Siunatkoon, rouva, sanoi rouva Wallace järkyttyneenä. -Tehän puhutte kuin pasifisti!

-On hetkiä, jolloin en voi olla miettimättä, onko pasifismissa sittenkin jotain hyvää, Betty sanoi ajatellen Madeleinea ja tämän puheita sotasairaalan puistossa tuona kaukaisena syksynä. -Minä olen äiti — te olette äiti. Meidänhän pitäisi suojella elämää.

-Kuulkaahan nyt, rouva Fleming, minä laitan teille hyvää väkevää teetä — ja hiukan piirakkaa, sillä käytin kaikki voikupongit — ja kunhan te olette syönyt itsenne kylläiseksi ja saanut levätä kaikkien näiden järkytysten jälkeen, te lakkaatte puhumasta typeryyksiä, ilmoitti rouva Wallace. -Mitä kauppiaskin sanoisi, jos kuulisi teidän olevan sitä mieltä, että sota on turha!

Betty naurahti.

-Vieläkö sokeria riittää minunkin teeheni? hän tiedusteli viattomasti.

-Minä pidän aina omieni puolta, ja säännöstelyviranomaiset saavat tulla sen asian kanssa toimeen! rouva Wallace tokaisi.

22 kommenttia:

  1. Phiuh! Minä kyllä hoin eilen monta kertaa itsekseni: "Tyttökirja, tyttökirja, tyttökirja..." mutta olin silti hiukan epäileväinen, jos tässä olisikin nyt se tyttökirjan pakollinen surullinen tapahtuma. Mutta onneksi ei!! :)

    Vähän olisin kyllä odottanut, että Fergus olisi ehdottanut pojan nimeksi vaikka Dingelisdongelista, mutta ei sentään... ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kun John kaatui niin alkuosassa kirjaa, pelkäsin että te ette ota yhtään sen jälkeen tapahtuvaa tragediaa tosissanne, kun ajattelette että siinä meni jo se pakollinen surullinen tapahtuma... :)

      Bettyn olisi pitänyt vihjata Fergusille Ding.. Dong... nomikäsenytoli. Eihän tämä tiedä, että ko. persoonalla olisi naapurustossa mitään merkitystä kenellekään... ;)

      Poista
  2. No niin, oikeassa olin. Ei ollut sitä miltä näytti. :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voivoi, tullapa se hetki että saisin sinut huijatuksi... :)

      Poista
    2. Jos tämä vastaus tulee useampaan kertaan, niin anteeksi kovasti, mutta kun näyttää, ettei tämä julkaise mitään... :O

      Niin, siis Duncanin kohdallahan näin pääsi käymään ja olen vieläkin aivan pöyristynyt moisesta eloonjäämisestä. ;)

      Poista
    3. Ei tullut kuin kerran. Mikähän tuossa kommentoinnissa nyt on, kun Tarja valitti sen menneen kännykällä oikein vaikeaksi...

      Oli tietysti aika virkistävää, että kun koko muu lukijakunta palvoo Duncania täysin varauksetta, joku tahtoisi tappaa hänet. :) Mutta niin kauan kuin te kuvittelette, että minä jättäisin Bettyn leskenä elämään yksin lasten kanssa ettekä edes ehdota romantiikkaa hänen elämäänsä, pidän Duncanin kiusallakin elossa... ;)

      Poista
    4. Ei minulla mitään Duncania vastaan ole, mutta jotenkin se kuolema olisi sattunut kuvioihin niin hyvin. :D

      Poista
    5. Duncan pyytää saada välittää pahoittelunsa siitä, että jäi niin kiusallisesti eloon... :D

      Poista
  3. Hyvä näin! Ei tarvinnut itkeä enempää! Marjatta

    VastaaPoista
  4. Huh huh!!! Onneksi näin. Ei Alicelle voida antaa enempää taakkaa. Mestarillinen loppu edellises kappalees! Muuten, kommentointi on jotenkin vaikeutunu puhelimen kautta.... Luulin jo aamulla panneeni kommenttia mutta en täälä mitään näy.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jospa kohtalo vain tahtoi vähän ravistella sekä Alicea että Fergusta? :) Kiitos, olen opetellut noita järkyttäviä loppuja teidän "iloksenne"... En ole itse säätänyt mitään mobiiliasetuksia, mutta olisiko Blogger sitten itsekseen?

      Poista
  5. Joo kyllä se on Bloggerin juttu. Siis tarvii vielä painaa kaks eri kertaa uusia nappuloita kun todistaa ettei ole robotti.... Puhelimella vähän hankalaa. Ensin rasti ruutuun etten ole robotti, sitten captcha, sitten uudestaan joo en ole robotti... :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Otin sanavahvistuksen pois. En kyllä edes tiennyt että sellainen on päällä, ei se multa mitään vahvistusta vaadi!

      Poista
    2. Mulla kysyi aluksi salasanavahvistuksen, mutta jonkin aikaa sitten huomasin, että oli jäänyt pois. Siis jo ennen kuin Kaisa ilmoitti ottaneensa sen pois. Kummallista.

      Poista
    3. ???? Outoa. En edes tiennyt/muistanut, että vahvistus oli päällä, koska ei se minulta mitään koskaan kysy. Mitä ne siellä Amerikassa säätävät...

      Poista
    4. En tiedä riippuuko mun käyttöjärjestelmästä, mutta edelleen mä joudun monta kertaa vakuuttamaan etten oo robotti, ja käyttöliittymä ei oo mobiilille optimoitu. Ja multa kysytään numerovahvistusta, ei sanaa... Muistaakseni hiljan kuulin, että Google on ottanu käyttöön tämän robottikyselyn, voisko se vaikuttaa.asiaan...

      Poista
    5. Aivan mahdollista. Mutta ihmettelen vieläkin. Minä kommentoin tietokoneen, puhelimen ja tabletin kautta enkä ikinä ole joutunut varmistelemaan mitään!

      Poista
    6. :-o Mä oon vissiin FBI:n erityistarkkailussa.... :D

      Poista
    7. Vähemmälläkin fanatismilla... :D :D Luulevat, että "Betty" on koodinimi jollekin ihan muulle!

      Poista
  6. Vastaukset
    1. Hetkinen, ettei jenkkien joku pommikone ollut toisen maailmansodan aikana Betty, vai sekoitanko... :D

      Poista