sunnuntai 21. joulukuuta 2014

77. Sijaisopettajatar

 
Kun Stuart oli edellisenä syksynä aloittanut koulun, Betty oli salaa pelännyt, miten poika viihtyisi, kun oli osannut lukea jo vuosia. Mutta hänen opettajattarensa neiti MacKay oli viisas ja antoi Stuartin lainata koulun kirjastosta lukemista niille tunneille, jolloin toiset opettelivat kirjaimia, asettelivat niitä tavuiksi ja koettivat saada selvää aapisen teksteistä.

Lisäksi Stuartin kirjoitustaito oli vielä hyvin horjuva, ja laskento tuotti hänelle suuria vaikeuksia. Ei siis ollut pelkoa siitä, etteikö Prinssillä olisi ollut kylliksi tekemistä useimmilla oppitunneilla ja läksyjensä parissa.

Toisen kouluvuotensa Stuart aloitti haikeissa tunnelmissa. Koulun rakastettu ja kunnioitettu johtaja, herra MacIntosh, oli menehtynyt kesällä espanjantautiin, kuten niin moni muukin kaupungin asukas. Jopa koulun alkamista lykättiin, koska sinne kokoontuvien lasten pelättiin saavan tautitartunnan.

Mutta kun tilanne alkoi hiukan rauhoittua, johtokunta teki kaikkensa löytääkseen herra MacIntoshille seuraajan. Turhaan.

Lopulta puheenjohtaja, pastori Morrison, kävi kysymässä, voisiko Betty harkita tehtävän ottamista vastuulleen.

-Te olette suorittanut opettajantutkinnon, hän sanoi. -Te olette työskennellyt useampiopettajaisessa koulussa ja tiedätte, miten sellainen toimii. Emmekä me vaatisi tietenkään teitä pitämään tunteja, ei missään nimessä — mutta jonkun pitäisi hoitaa hallinto.

-Kiitos, mutta minulla on hallintoa tässä kotona aivan tarpeeksi, Betty vastasi. -Tunteja voin kyllä tulla välillä pitämään!

Hän tarkoitti lausahduksensa lähinnä pieneksi vihjeeksi siitä, ettei suuren koulun johtaminen suinkaan ollut niin helppoa kuin pastori tuntui kuvittelevan. Mutta valitettavasti pastori Morrison tarttui hänen sanoihinsa.

-Voisitteko hoitaa osan tunneista? hän innostui. -Jos joku muu ottaa hoitaakseen rehtorin tehtävät? Ainakin siihen asti, kunnes miehet palaavat ja voimme avata haun.

Betty kohotti kulmakarvojaan.

-Te haluatte siis miesjohtajan, hän tokaisi.

Pastori hämmentyi.

-Tietysti — tarkoitan — täällä on totuttu

-Täällä on totuttu viime vuosina sellaiseenkin järjestykseen, että naiset ovat pitäneet tämän maan pystyssä, Betty huomautti hiukan terävästi.

Pastori parka mutisi jotakin epämääräistä. Hän muisti vaimonsa joskus sanoneen, että vaikka rouva Fleming oli hyvin miellyttävä ja herttainen, tällä oli joitakin epämääräisiä tuttavuuksia ja sopimattoman vapaamielisiä ajatuksia.

-Autatteko te meitä? hän lopulta kysyi avuttomasti.

Betty katseli ympärilleen myymälässä, jonne pastori oli tullut hänen kanssaan puhumaan. Hän tiesi, ettei kaivannut yhtään lisää työtä — mutta siltikin tarjous houkutteli. Duncan oli kerran kysynyt, haluaisiko Betty palata kouluun. Betty oli silloin torjunut ajatuksen, mutta nyt hän tajusi, että olisi hauska kokeilla vielä kerran opettamista.

-Jos te ryhmitätte tunnit aamu- tai iltapäiväksi, hän sanoi tajutessaan, että pystyi täysin sanelemaan ehtonsa. -Jotta ehdin kauppaan puoleksi päivää.

-Entä… toinen puoli päivää? pastori sanoi epävarmasti. Hän tuntui vasta nyt käsittävän, ettei rouva Fleming suinkaan ollut tähänkään asti istuskellut kotona peukaloitaan pyörittelemässä.

-Pidän myymälän suljettuna. Niin tein silloinkin, kun Evan oli vastasyntynyt.

Pastori Morrison katsoi Bettyyn. Hänellä oli aina ollut epämääräinen käsitys siitä, että rouva Fleming oli miellyttävän näköinen, ehkä keskimääräistä tyylikkäämmin pukeutuva nainen, joka hoiti kotinsa ja lapsensa kiitettävällä tavalla ja osallistui kaikkiin niihin rientoihin, joita hänen asemassaan olevan rouvasihmisen odotettiin osallistuvan.

Nyt hän ensimmäisen kerran tajusi, että rouva Fleming oli myös reipas ja ryhdikäs, ja hänellä oli avoin ja päättäväinen katse. Hän ei ollut enää nuori, ja pastori huokasi itsekseen ajatellessaan, mitkä kaikki huolet olivat painaneet jälkensä silkinhienoihin uurteisiin, joita saattoi aavistaa rouva Flemingin silmien ympärillä.

-Kävisikö se liian raskaaksi? hän kysyi varovasti.

Betty hymyili.

-Kokeillaan, hän ehdotti.

Kuullessaan, minkä ehdotuksen pastori oli käynyt tekemässä, ja että tämä oli saanut Bettyn siihen suostumaan, rouva Wallace pillastui täysin.

-Minä en koskaan ole käsittänyt kirkostaerkaantujia, hän pauhasi, -mutta nyt minä en voi olla harkitsematta… Kuvitteliko pastori, ettei teillä ole parempaakaan tekemistä!

-Olisinhan minä voinut kieltäytyä, Betty sanoi nauraen. -Mutta tahdon kokeilla.

-Kokeilla! Te tahdotte kokeilla! Rouva Wallace paiskasi tiskirätin pesuvatiin niin, että saippuavesi roiskui Ystävän päälle ja se pakeni pahasti mouruten. -Teillä on lapset ja kauppa ja Punainen Risti ja sota-apukomitea ja te ajattelitte kokeilla vielä opettamista!

-Pidän kaupan auki vain puoli päivää, Betty sanoi. -Valokuvaukset voin sopia iltoihin.

-Entä jos minä… Ruth aloitti arasti.

-Ei, Betty sanoi tiukasti. -Sinä menet sairaalaan.

Mutta kun tieto koulun uudesta opettajattaresta levisi ja Alice MacDonald purjehti myymälään kiukkua puhisten, Betty saattoi vain perääntyä kuin saksalaiset sillä hetkellä kaikilla rintamilla, kunnes oli selkä seinää vasten.

-Että sinä ilkeät! Alice melkein huusi. -Alison Morrison kertoi kaikessa viattomuudessa, että sinä aiot opettaa koulussa puoli päivää ja olla toisen puolen kaupassa ja valokuvata iltaisin.

-Ei siinä ole mitään väärää, Betty sopersi, -vai onko sekin jo kielletty sodan takia?

-Älä ole typerä. Alice oli punainen kiukusta. -Minähän olen olemassa, ja anteeksi nyt, mutta osaan käyttää kassakonetta paremmin kuin sinä.

-Sinä? Mutta Alice kulta, Gordon tarvitsee sinua kotona, eikä Ferguskaan ole vielä aivan toipunut!

-Meillä on työssä kolme ihmistä aivan vain sen tähden, että he huolehtivat kaikesta, Alice sähisi. -Ja yksi joutilas rouva!

-Alice, Betty sai vihdoin sisunsa takaisin, -mistä olet saanut päähäsi, että olet joutilas! Sinä olet neljä vuotta pyörittänyt koko Fort Williamin tukitoimia sotaponnistuksille.

-Niin olet sinäkin — kaiken muun ohessa!

-Kun Evan syntyi, minä pidin kauppaa auki puoli päivää, Betty muistutti. -Se ei mennyt konkurssiin.

Alice hengähti äkkiä ja punastui. Hänen kiukkunsa oli poispyyhitty.

-Anteeksi, Betty, hän sanoi surkeana. -Minun olisi pitänyt tulla silloin. Minä olisin tahtonut tulla.

-En minä sitä tarkoittanut! Tarkoitin vain, että se onnistui ennemminkin, joten…

-Mutta minä tarkoitin. Minä olin tulemaisillani. Jos Fergus olisi sanallakaan vihjannut, että sinä tarvitset apua — mutta eihän hän silloin edes juuri puhunut minulle. Ja hän kävi täällä joka päivä, joskus monestikin…

Tumma puna nousi äkkiä Alicen poskille.

-Minä… Minusta tuntui, että jos tarjoudun auttamaan kaupassa, kaikki ajattelevat… että minä tulen tänne pitämään häntä silmällä. Eikä mikään ole nöyryyttävämpää kuin olla nainen, joka kulkee miehensä perässä tätä vahtimassa!

-Kuka niin olisi ajatellut, Betty sanoi lempeästi. Itse asiassa hän oli kevään raskaina kuukausina monesti miettinyt, miksi Alice ei tarjonnut apua, kuten aiemmin. Mutta hänkin oli ollut liian ylpeä pyytääkseen sitä.

-Kaupungilla on puhuttu kaikenlaista, Alice vastasi ja katsoi Bettyä suoraan silmiin. -Ehkä tiedätkin.

-Tiedän. Betty vastasi katseeseen ja näki kauhukseen, että ystävättären ilme muuttui helpottuneeksi, kun hän ei alkanut väistellä tai selitellä. -Alice rakkaani, ethän kuvitellut…

Äkkiä kaksi suurta kyyneltä vierähti Alicen kaunismuotoisten poskipäiden yli.

-Mitä minä olisin voinut kuvitella? Hän kylmeni minulle täysin. Ja hän oli aina täällä…

-Alice, Betty sanoi terävästi, -hän ei ollut täällä aina. Hän on tehnyt ympäripyöreitä työpäiviä puolen kreivikunnan alueella, kuten hyvin tiedät.

-Tiedän tietysti. Alice haparoi nenäliinan vyöstään. -Mutta kun makaa yöllä yksin pimeässä ja alkaa ajatella

-Ajatteleminen on sodassa kaikella tavalla vahingollista, Betty mutisi. -Duncan kirjoitti niin.

Hän ojensi molemmat kätensä myymälätiskin yli, ja Alice tarttui niihin.

-Sano minulle, Alice MacDonald, että sinä et kuvitellut minusta…

-Anteeksi, Betty, Alice nyyhkytti.

He syleilivät toisiaan tiskin yli, kuin haaksirikkoutuneet, jotka ovat luulleet toistensa hukkuneen, mutta tapaavatkin samassa pelastusveneessä.

-Mutta onko kaikki nyt hyvin? Betty kysyi lopulta varovasti. -Olettehan te puhuneet, kaikesta?

-Kaikesta, Alice sanoi nyökäten tarmokkaasti. -Ethän ymmärrä minua väärin — minä en toivo mitään niin kuin sitä, että hän toipuu mahdollisimman nopeasti taudin rasituksista ja pystyy palaamaan työhönsä, sillä tiedän, miten häntä tarvitaan — mutta voi Betty! On niin suloista, kun hän on kotona, kun hän ehtii puhua kanssani, kun hän ehtii olla lasten kanssa sen minkä jaksaa. Hän on ollut poissa niin paljon!

-Hän on lääkäri, Betty muistutti. -Sinä tiesit sen silloin, kun nait hänet.

-Hän pystyi silloin järjestämään niin paljon vapaa-aikaa, että ehti kosia, Alice muistutti, ja pieni kujeellinen hymy hiipi hänen suupieleensä.

-Minä luulen, että se onkin vain tahdon asia, ja hän tahtoo nyt, Betty vastasi silmää iskien.

Alice nauroi, nyyhkäisi ja räpytteli silmiään.

-Mutta palataan aiheeseen, hän sanoi sitten niin päättäväisesti kuin Punaisen Ristin paikallistoimikunnan puheenjohtajan sopikin. -Milloin sinä aloitat koulussa?

-Maanantaina aamulla.

-Minä tulen sitten silloin.

-Alice!

-Älä väitä vastaan. Tulen ensiksi aamupäiväksi, ja jos tarve vaatii, olen valmis olemaan täällä koko päivän. Vaikka joka päivä.

-Fergus ja lapset…

-He selviävät. Jane juoksee sanomaan, jos jotakin tapahtuu. Ja tiesithän, että puhelinlinja kulkee myös meidän talojemme välillä.

Alicen ilme oli niin päättäväinen, ettei Betty voinut kuin nauraa.

-Hyvä on, hän sanoi. -Tämä on joka tapauksessa väliaikainen järjestely. Sanoin pastorille, että hoidan tehtävää ainoastaan niin kauan kuin se on täysin välttämätöntä. Vetäydyn heti paikalla, kun he löytävät johtajan. Miespuolisen, tietysti.

-Entä… lankosi? Alice kysyi varovasti. -Elizan mies?

Betty värähti.

-Hänellä on kevääseen asti sijaisuus Mullilla, hän mutisi.

-Keväällä ei täällä kukaan enää muista, milloin heidät vihittiin, eikä ala laskea — Niallko lapsen nimi oli? Alice sanoi lempeästi. -Sinun tilallasi kirjoittaisin hänelle ja kehottaisin ottamaan yhteyttä johtokuntaan. Vakituinen paikka on aina vakituinen paikka. Varsinkin kun on perhettä.

Sinä iltana Betty hyräili kotitöitä tehdessään. Hän ei huomannut sitä itse, ennen kuin Grace kysyi toiveikkaasti pehmeällä lapsenäänellään:

-Oletko sinä iloinen, äiti?

Betty naurahti ja kumartui suutelemaan tytön hiuksia.

-Kyllä, hän sanoi, -minä olen iloinen.

Sillä hän oli iloinen, ensimmäisen kerran aikoihin. Vaikka huoli Duncanista, veljistä, serkuista ja ystävistä jäyti koko ajan kaikkien ajatusten taustalla, vaikka hän oli väsynyt ja hiukan nälkäinen — joskin rouva Wallace muuta epäili, Betty oli kyllä huolissaan lasten ruoka-annoksista ja koetti jakaa näille omistaan — ja vaikka edessä oli taas uusi sotasyksy, hän oli iloinen.

Maanantaiaamuna hän lähti kouluun yhtä matkaa Stuartin kanssa tuntien itsensä yhtä jännittyneeksi kuin olisi ollut ensiluokkalainen. Oli sentään vuosia siitä, kun hän oli viimeksi opettanut!
”Oloni oli kuin rintamakarkurilla”, hän kirjoitti myöhemmin Duncanille. ”Miten kipeästi minua olisi tarvittu kotona! Alice tuli ja valloitti kaupan lupauksensa mukaan, mutta sadonkorjuu on käynnissä. On niin säälittävää ajatella, miten reippaina Archie ja Donald ja jopa Faith ja Gracekin ovat auttaneet rouva Wallacea kasvimaan tyhjentämisessä, kun heidän äitinsä livistää tiehensä vain seisoskellakseen luokan edessä, kuten Shona Saunders epäilemättä sanoisi.

”Toivon, että ymmärrät sarkasmini, rakas. Ensimmäisen puolen päivän jälkeen olin niin uupunut, että Alice kieltäytyi lähtemästä kotiin ja komensi minut levolle — ja nukuin teehen asti, niin noloa kuin sitä onkin tunnustaa.

”Siitä on vuosia, kun olen opettanut, ja siitä on vielä pidempi, kun olen viimeksi opettanut kansakoulussa. Naisopiston tytöt sentään olivat melkein aikuisia, mutta nämä lapset, joiden lukutaitokin on vielä osin vajavainen, tulevat kouluun paitsi kaupungista, myös kaukaa maatiloilta käsittämättä, miksi heidän pitää istua pulpetissa opettelemassa lauseenjäsennystä ja Scottin runoja, kun heitä tarvittaisiin työssä kotona. Näen niin monia ‘rutheja’, joissa olisi ainesta, mutta jotka eivät monestakaan syystä jaksa tai voi keskittyä koulunkäyntiin.

”Kurinpito on vielä asia erikseen. Alaluokkalaiset ovat toki kilttejä ja kuuliaisia, heille riittää yksi ankara katse. Mutta vanhempien oppilaiden kanssa joudun taistelemaan, kiitos sen ahdasmielisyyden, johon heidät on kasvatettu. Minulla saattaa olla erinomainen päästötodistus seminaarista, olen ehkä vuosia hoitanut yksin kirjakauppaa — mutta minä olen naimisissa ja äiti, ja jos siitä huolimatta käyn työssä, minussa täytyy olla jotakin vikaa!

”Eilen aamupäivän välitunnilla valvojana ollut neiti MacKay tuli juosten hakemaan minua opettajainhuoneesta kertoen, että Stuart oli tapellut. Aikamuoto oli väärä: Stuart tappeli edelleen, sillä neiti MacKay ei ollut yksin saanut häntä pois kahta vuotta vanhemman Alan Munron kimpusta. Minäkin jo luulin, että joudumme käyttämään vesiletkua kuin koiratappelussa, mutta lopulta pystyimme repimään pojat erilleen.

”Stuart, pieni herrasmies, vaikeni itsepäisesti siitä, mitä oli tapahtunut. Mutta hänen luokkatoverinsa kertoivat sitäkin kerkeämmin, sillä Alan Munro on yksi koulun pahimpia kiusanhenkiä, ja toisluokkalaiset olivat haljeta ylpeydestä, kun ‘Fleming antoi Munrolle päihin kuin samanikäiselle’. Ilmeisesti Alan oli väittänyt, ettei sinusta ole perheen huoltajaksi, ‘koska ei kukaan oikea kunniallinen nainen käy työssä, jos hänellä on mies, joka elättää’.

”Joskus mieleni tekisi hakata päätäni koulun aitaan, kun kuuntelen niitä ajatuksia, joita nämä lapset selkästikin kotoa opitun mallin mukaan latelevat. Olen Ruthin tavoin kuvitellut, että kaikki se työ, minkä me naiset olemme sodan kuluessa tehneet pitääksemme maan jaloillaan, olisi jonkin arvoista. Mutta taidetaan tarvita monta sotaa, ennen kuin Fort Williamin sivukulmilla naisen työ kelpaa mihinkään!

”Otin molemmat pojat niin kovaan puhutteluun, että pelkäänpä meidän seuraavan hiilikuormamme ‘myöhästyvän’ pahasti, kun Geordie Munro kuulee, miten olen hänen poikaansa läksyttänyt.

”Mutta yhtään vähemmällä en päästänyt Stuartia. Voi Duncan, mitä minä teen hänen kanssaan! Hän on hyvä poika, kultainen poika — mutta hänen kiivautensa on pelottavaa. Hän on kuin kranaatti, jota voi säilyttää pitkän aikaa täysin turvallisesti, mutta kun se sitten räjähtää, se vetää sileäksi kaiken näköetäisyydellä olevan.

”Ellei hän olisi niin vahva — mutta hänellä on tavattoman kovat nyrkit, eikä hän epäröi hetkeäkään käyttää niitä. Hän katuu vilpittömästi ja pyytää anteeksi, mutta kun seuraava ärsyke tulee, hän räjähtää taas. Hän ei voi luonteelleen mitään. Mitä minä teen hänen kanssaan! Hän on vielä lapsi, mutta entä sitten, kun hän on mies, jolla on miehen voimat?

”Kunpa Sinä tulisit kotiin. En minä tahdo valittaa, rakas, minä käsitän, että Sinua tarvitaan siellä. Mutta minä vain toivon, että Sinä tulisit kotiin.”

8 kommenttia:

  1. "epämääräisiä tuttavuuksia ja sopimattoman vapaamielisiä ajatuksia." :D :D Hyvä, Betty!!!!
    Taas niin ihana ja värikäs luku... Ja kuinka hyvä että Fergusin asia tuli nyt puhuttua selväksi. Vaikka en mä kyllä yhtään epäile etteikö Fergusilla olisi ollu aivan sopimattomia ajatuksia Bettystä.

    Mulla on jo valmiiksi ikävä koko perhettä ja Fort Williamia...... Ja nyt kun Stuartin luonne alkaa oikein näkyä, niin onhan meidän saatava tietää, mitä hänestä tuli isona!! Kuule Kaisa kyllä Betty kuutonen on tehtävä. Pliis?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Krhm, pastori varmaankin tarkoitti tässä naisasiaan eikä mihinkään muuhun liittyviä sopimattoman vapaamielisiä ajatuksia. Älä nyt vain Alicen kuullen puhu levottomia, ettei koko sotku ala alusta! ;)

      Jaa oliskohan se kuutonen tehtävä? Hm.

      Poista
    2. OLIS TEHTÄVÄ!!!!! <3 <3 <3

      Ja siis joo kyllä mä tajusin nuo Mally-viittaukset, nää kaks kommenttia siis ei liittyny toisiinsa. Oli niin herkullinen kuvaus pastorin kiemurtelusta ja hämmennyksestä :D

      Poista
    3. Juu, minä tajusin sen, mutta oli pakko vähän sekoittaa. :) En oikein itsekään tiedä, mitä olisi tapahtunut, jos Duncan olisikin oikeasti kaatunut... No joo.

      Katsotaan nyt mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Perhesovun nimissä pitäisi pitää vähän Betty-taukoa, ettei käy kuin Rosielle! :)

      Poista
  2. No kyllä mä sen ymmärrän :) siis perhesovun merkityksen. Mutta jos vuoden päästä........tai jotain? :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tällä hetkellä takki on totaalisen tyhjä - olenhan kirjoittanut vuodessa kaksi Bettyä ja niistä toinen eli tämä sotakirja ei ole ollut todellakaan mitään kevyttä kenttätekstiä. Ei siis juuri nyt ole yhtään mitään sanottavaa. Mutta kyllä mielessä on jotakin pyörinyt, ja kun tässä vähän puhallan, niin eihän sitä koskaan tiedä. En siis myönnä enkä kiellä! :)

      Poista
  3. No me yritetään olla painostamatta :) Eihän pakottamalla mitään tuu.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mulla pitää olla tarinan kaari suunniteltuna, ennen kuin alan kirjoittaa. Kolmososassa ei ollut, ja sen huomaa, kun vielä raukkaparka rupesin julkaisemaan sitä samalla kun kirjoitin. Olen jo sanonutkin, että jos jatkoa tulee, siinä hypätään sitten jo seuraavan sukupolven tekemisiin, mutta tuo Flemingien lapsilauma ei vielä ole niin selkeäksi kehittynyt mielessäni, että tietäisin täsmälleen mitä heille tapahtuu.

      Poista