maanantai 22. joulukuuta 2014

78. Marraskuun yhdestoista

 
Sinä syksynä Stuart sai palata pitkän tauon jälkeen mielipuuhaansa: hänellä luetettiin ääneen sanomalehtiä. Tehtävä oli otettu pojalta pois siinä vaiheessa, kun sotatilanne oli muuttunut entistä epätoivoisemmaksi. Mutta nyt, kun lehdet kertoivat voitosta toisensa jälkeen kaikilla rintamilla, se oli oikein ‘lapsille sopivaa’, kuten rouva Wallace asian muotoili.

Kun Stuart siis oli tullut koulusta ja tehnyt läksynsä, hän istuutui keittiön pöydän ääreen lehtipinon kanssa ja luki, jotta rouva Wallace saattoi kuunnella samalla, kun valmisti ruokaa.

Belgialaiset, ranskalaiset, itämaiset paikannimet, joita Stuart oli neljä vuotta aiemmin opetellut ääntämään alueiden jäädessä toinen toisensa jälkeen saksalaisten haltuun, vilisivät taas tekstissä. Mutta nyt niihin liittyi valloittajan määreenä ”belgialaiset joukot…”, ”ranskalaiset joukot…”, ”brittiläiset joukot…”, ”amerikkalaiset joukot…”.

-Brittiläiset, mutisi rouva Wallace. -Aivan kuin me kaikki olisimme ”brittejä”!

-Niinhän me olemmekin, Ruth sanoi hyväntuulisesti. -Mitä sillä on väliä, mitä lehdet kirjoittavat, kunhan me vain voitamme!

Betty ymmärsi sekä Ruthia että rouva Wallacea. Hänenkin mielestään oli täysin yhdentekevää, mikä liittoutuneiden armeijakunta missäkin voittoja saavutti, kunhan saksalaisia vain ajettiin taaksepäin. Mutta lukiessaan Duncanin, Jamien ja Davyn kirjeitä tai niitä Ewan-serkun kirjoittamia uutissähkeitä, joita paikalliset lehdet julkaisivat, hän olisi mielellään nähnyt, että skottijoukkoja ei olisi sekoitettu ”britteihin” saati jopa ”englantilaisiin”.

Hän päätti kuitenkin olla välittämättä yksityiskohdista. Pääasia oli se, että menestys seurasi toistaan, että Bulgaria, Turkki ja Itävalta-Unkari olivat jo antautuneet, ja että kotirintamallakin elämä tuntui helpottuvan. Espanjantautiepidemia alkoi hitaasti antaa periksi — Fergus, joka oli palannut työhön, tosin varoitti, että sitä ei ollut kokonaan kukistettu, koska kukaan ei tiennyt miksi se oli syttynyt ja miksi se yhtäkkiä antoi periksi. Alice huolehti kaupasta yhtä hyvin kuin aikoinaan ennen naimisiinmenoaan, ja työ näytti suorastaan virkistävän häntä.

Ja Betty huomasi nauttivansa opettajan tehtävistään enemmän kuin olisi saattanut edes kuvitella.
”En väsy enää ollenkaan sillä tavalla kuin aluksi”, hän kirjoitti Duncanille. ”En jännitä tunteja, ne alkavat sujua omalla painollaan. Joskin hiukan pelkään, että kurin parantuminen johtuu ennemmin siitä terveestä pelosta, mitä jopa ylempiluokkaiset nykyään tuntevat poikasi ja perillisesi nyrkkejä kohtaan, en jaksa välittää — pääasia on, että tunneilla on rauhallista.

”Kerroinkin Sinulle, että käytin hyväkseni koulun epätoivoista tilannetta ja aika lailla sanelin ehtoni lupautuessani opettajaksi. Yksi ehto oli se, ettei pedagogiikkaani pidä puuttua. Opetussuunnitelma on yksi asia, sen toteuttaminen käytännössä toinen.

”Olen siis jättänyt lasten aapiset ja lukukirjat pulpetteihin. He ehtivät oppia kyllä vielä oikeinkirjoitusta ja lauseenjäsennystä — ja elleivät opi, ei heidän elämänsä kaadu siihen. Mutta siihen se kaatuu, jos he pitävät lukemista ja kirjoittamista turhana touhuna, jolla ei ole mitään kosketusta oikeaan elämään.

”Niinpä olen luetuttanut pienemmillä satukirjoja. Aivan kuten Stuart kotona lukee ääneen lehtiä, minä kierrätän kirjaa luokassa, ja jokainen lukee vuorollaan kappaleen. Lapset keskittyvät satuun, he haluavat innokkaasti tietää, miten siinä käy, ja sen tähden jokainen ponnistelee voimainsa takaa vuorollaan päästäkseen eteenpäin rivi riviltä.

”Isompien oppilaiden kanssa teen samoin — mutta en tietystikään satukirjalla. Toin kaupasta Maamiehen kalenterin ja laitoin heidät lukemaan sitä. On ihmeellistä nähdä, miten karskien poikien ja levottomien tyttöjen ilme kirkastuu, kun he tajuavat lukevansa jotakin sellaista, mikä aivan oleellisesti liittyy heidän omaan elämäänsä ja velvollisuuksiinsa kotona. Että vaikka he ‘tuhlaavat aikaansa koulussa’, he iltapäivällä kotiin mennessään ovatkin oppineet jotakin uutta karjanhoidosta tai peltoviljelyksestä. Enhän minä niistä paljonkaan tiedä — mutta kalenterin artikkelit tietävät!

”Ilahduttavinta tässä on se, että toverihenki on parantunut. Kukaan ei naura, jos toinen lukee väärin. Päinvastoin, kaikki auttavat toisiaan. Jos eteen tulee vaikea sana, monta päätä kumartuu lukuvuorossa olevan olkapään yli — enkä minä kiellä heitä nousemasta pulpeteistaan — ja yhdessä tavataan kirjain kirjaimelta. Jos sanan merkitys ei aukea sittenkään, keskustelemme siitä, kunnes kaikki ymmärtävät.

”Entä kirjoittaminen? Tietysti laitan heidät kirjoittamaan. Mutta koetan keksiä aiheita, jotka liittyvät heidän elämäänsä. Emme me kirjoita aineita ‘Minulle mieluisimmasta sankarista kreikkalaisessa mytologiassa’, vaan ‘Hyvästä talonhoidosta’.

”Nyt voin sanoa, rakas, että nautin työstäni. Nautin koko elämästäni. Siihen on vaikuttanut kaikki — onnistuminen koulussa, hyvät uutiset maailmalta, se Rosien kirje, jossa tämä kertoi tuon ihmeellisen uutisen pienokaisen syntymästä. Ajattele, että hänkin aikoo nimetä sen Beatriceksi! Olen mykkänä ylpeydestä saadessani jo toisen kaiman. Erotukseksi Sarahin ja Neilin pikku Bettystä tätä lasta kuulemma kutsutaan Trisiksi.

”Mutta Duncan, rakkaani, ehkä suurinta on se, että minä kirjoitan taas.

”Tiedäthän, että olen yrittänyt kirjoittaa silloin tällöin. En vain ole osannut, en jaksanut. Pääni on ollut tyhjä sanoista, en ole kyennyt edes ajattelemaan, että sanoisin mitään rohkaisevaa muille, kun olen hädin tuskin jaksanut itse päivästä toiseen.

”Lieneekö sitten koulutyö minua virkistänyt, mutta minulla on ollut iltaisin voimia tehdä hiukan järjestelyjä. Kävin tässä taannoin läpi varastohuonetta ja löysin vielä muutaman kappaleen niitä tyttökirjoja, jotka julkaisin kauan sitten. Istuin alas ja luin, sillä en enää edes muistanut, millaisia ne ovat.

”Melkein häpeän tunnustaa — mutta luotan, ettet Sinä naura minulle siellä kaukana, tai jos naurat, suon Sinulle sen ilon — lukeneeni hymy ja kyyneleet kasvoillani. Tuo viaton, ihastuttava maailma, nuo hahmot, miten rakkaita ne yhtäkkiä minulle olivat! Kuinka olin saattanut hylätä Joannan ja hänen lähipiirinsä?

”Tarinat jäivät mieleeni, ne pyörivät ajatuksissani eivätkä suoneet rauhaa. Huomasin miettiväni, mitä Joannalle kuuluu nyt.

”Ja niinpä aloin lasten mentyä nukkumaan istua hetken kirjoituspöytäni ääressä yläaulassa ja kirjoittaa pienen palan uutta tarinaa. Lapset pitävät siitä, että tietävät minun olevan lähellä. Kerran Faith kömpi vuoteestaan työntääkseen tyttöjen huoneen oven raolleen, ‘koska on niin mukava kuunnella kun sinun kynäsi rapisee, äiti!’ Ja nuo hetket muissa maailmoissa ovat kuin lääkettä runnellulle sielulleni.

”Ehkä siitä ei koskaan tule mitään. Teen sitä vain itselleni. Mutta eihän ole kovin väärin haaskata siihen aikaa, jos se auttaa minua jaksamaan!”
Se syksy ei ollut yhtä pimeä kuin aiemmat, ei konkreettisesti eikä kuvaannollisesti. Kun saksalaisten ilmahyökkäykset Britanniaan olivat loppuneet, yhä useammassa talossa alettiin verhot jättää auki ja lamppu nostaa ikkunalle hämärän laskeutuessa. Nuo pienet valopisteet tuntuivat kirkastavan koko elämän.

Samanlaisia valopisteitä olivat yhä kirkkaammiksi muuttuvat uutiset, jotka lopulta sytyttivät valoista suurimman: aselepo Saksan ja ympärysvaltojen välillä tuli voimaan marraskuun 11. päivänä.
”Olin koko sen aamupäivän miesten parissa”, Duncan kirjoitti. ”Ammuttiin hajanaisia laukauksia puolin ja toisin, aivan kuin kumpikin osapuoli olisi vielä koettanut muistuttaa olevansa tosissaan, kunnes toisin määrättäisiin.

”Vähää vaille yhtätoista miehiä alkoi kerääntyä ympärilleni. Seurasimme, miten kelloni osoittimet liikkuivat hiljalleen eteenpäin. Kaikki olivat aivan vaiti, mikä oli jotenkin juhlallista ja liikuttavaa, sillä yleensä läsnäoloni pikemmin lisää kuin hillitsee miesten suunsoittoa. (Myönnän, että olen siihen itse varmaan syyllinen.)

”Ja sitten kello oli tasan yksitoista. Aselepo astui voimaan.

”‘Tässäkö se kaikki nyt sitten oli, luti?’ kysyi eräs melkein pettyneellä äänellä.

”‘Ei’, minä sanoin. ‘Älkää kuvitelko, että se oli tässä. Meillä on vielä tekemistä. Mutta enää te ette saa mitalia, jos ammutte.’

”Varoitus oli paikallaan, niin kiinnikasvaneita pojat ovat aseisiinsa. Mutta kun pari minuuttia myöhemmin näimme liikettä läheisessä metsänreunassa, ei kukaan edes vaistonvaraisesti tarttunut kivääriin.

”Yhtäkkiä saksalainen kapteeni tuli esille puiden seasta. Rohkea mies — mistä hän tiesi varmasti, olisiko tieto aselevosta tavoittanut meitä! Menin häntä vastaan ja tervehdin kuin ainakin ylempääni. Sitten me kättelimme.

”Tunnelma oli täsmälleen yhtä outo kuin silloin ensimmäisenä sotajouluna, jolloin keskustelin kölniläisen kirjakauppias Mayerin kanssa ei-kenenkään-maalla. Neljä vuotta me olemme koettaneet tappaa toisiamme, ja nyt seisoin siinä vihollisupseerin kanssa keskustellen kankeasti, tupakoiden — heidän huoltonsa oli pettänyt jo aikapäiviä, ja harvoin olen nähnyt miehen olevan niin kiitollinen tarjotusta savukkeesta ja parista säilyketölkistä — ja ihmetellen hiljaisuutta, joka melkein koski korviin.

”En ole juuri nyt nähnyt sanomalehtiä, enkä tiedä, mitä niissä kirjoitetaan. Mutta haluan varoittaa Sinua, Sappho: me emme ole saavuttaneet vielä rauhaa. Älä Sinäkään kuvittele, että tämä oli tässä! Aselepo on voimassa joulukuun puoliväliin, ja mitä tahansa saattaa tapahtua sekä sen aikana että sen jälkeen.

”Lisäksi meillä on todellakin vielä paljon tekemistä. Ennen kuin saksalaiset ovat perääntyneet omien rajojensa taakse, ennen kuin miehitetyt alueet on taas vapautettu, ennen kuin voimme neuvotella todellisesta rauhasta, pysymme täällä. Tilanne on Saksassa niin katastrofaalinen, että mikä tahansa on mahdollista.

”Toivon, ettei tämä ole Sinulle pettymys. Monet miehistä kuvittelivat pääsevänsä kotiin heti, kun aseet vaikenevat, ja joidenkin on ollut vaikeata ymmärtää, ettei niin ole. Otan opikseni Sinun erinomaisesta pedagogiikastasi, rakkaimpani, ja koetan selittää heille ymmärrettävästi, miksi työtä ei voi jättää kesken.

”Mutta samalla alamme hämmästyneinä tajuta, että olemme selvinneet. ‘Jumalan armoa on se, että vielä elämme’, siteerasi Napier, kun tapasin hänet joku aika sitten kanttiinissa. (Ehkä on parempi, ettet kerro Annielle, miten pidetty lankosi on miesten joukossa ja miten hyvin hän hoitaa tehtävänsä sotilaspappina. Kälyni tuntien pelkään, että tämä kävisi sietämättömäksi ylpeydessään.)

”Myrsky on raivonnut yli neljä vuotta, mutta me olemme selviytyneet. Kuka pienemmin, kuka suuremmin vammoin. Ja sittenkin — taas ensi keväänä unikot kukkivat Flanderin kentillä ja tuuli itkee Ranskassa, Palestiinassa, Turkissa, Afrikassa, Venäjän aroilla. Vasta nyt, kun jatkuva taistelun meteli ei häiritse ajatuksiani, olen ajatellut paljon heitä, jotka laskivat aseensa jo aiemmin. Alistairia, Johnia, kaikkia muita.

”Ehkä historioitsijat joskus laskevat, montako ihmiselämää tarvittiin siihen, että minä sain seistä tupakalla saksalaisen kapteenin kanssa, eikä kumpikaan puoli ampunut.”
Betty luki tätä kirjettä pimeänä marraskuun iltana. Olohuoneessa paloi vain pieni pöytälamppu, lapset nukkuivat, Ruth oli lähtenyt yövuoroon sairaalaan.

Hän oli tapansa mukaan ahminut kirjeen nopeasti jo päivällä, kun koulusta tullessaan oli nähnyt sen nojaamassa pelargoniruukkua vasten keittiön ikkunalla. Mutta nyt hän oli lukenut sen uudelleen hitaasti, miettien jokaista Duncanin kirjoittamaa riviä ja ennen kaikkea sitä, mitä niiden väleissä oli kätkettynä.

Aselepo. Se oli kuulostanut niin lupaavalta, melkein samalta kuin rauha. Mutta nyt Duncan kirjoitti tuolla tavalla… Vaikka oikeassahan tämä oli. Aselepo tarkoitti vain sitä, että vihollisuudet päättyivät, sillä erää. Ne saattaisivat alkaa pahimmassa tapauksessa uudestaan!

Tai ei ehkä sentään. Eikö Saksa ollut nyt polvillaan, hajalla puutteen ja omien vallankumouksellistensa tähden? Eikö keisari ollut kukistettu? Olisiko maa suostunut aselepoon, ellei pyrkisi rauhaan? Ja ainakaan enää ei taisteltu. Joko hän saattaisi toivoa — uskaltaisiko hän — ehkä hän saisi sittenkin jonakin päivänä Duncanin kotiin, Jamien, Davyn, Frankin, Alexin, kaikki? Ehkä Rosie ja pikku Tris saisivat kotiin Ianin, Chrissy ja lapset Alanin, Mary Smith poikansa, joka oli asepalveluksellaan suorittanut enemmänkin kuin neljän vuoden tuomionsa!

Huone tuntui äkkiä ahtaalta, aivan kuin siellä olisi ollut vaikeata hengittää. Betty nousi ja avasi ikkunan. Pakkasilmaa tulvi sisään, lampun sydän lepatti suojalasin sisällä. Vuosien tauon jälkeen hän saattoi nähdä, miten vastapäisessä talossa Stevensonin neidit istuivat olohuoneessaan, sillä verhot olivat auki ja lamppu paloi. Lydia-neiti näkyi lukevan lehteä ääneen ja Aimee-neiti kutoi sukkaa, kuten oli tehnyt viimeiset vuodet kaikkina vapaahetkinään. Ehkä hän voisi kohta taas kutoa jotakin muuta!

Kun Betty kääntyi, hänen katseensa osui vanhaan painokuvaan Charlie-prinssistä. Vahakukat kuvan alla vaikuttivat hiukan tomuisilta, ja kuva oli haalistunut, sillä Koivurannan olohuoneeseen paistoi usein aurinko.

Mutta prinssi tuntui silti hymyilevän yhtä poikamaisesti kuin ennenkin.

-Teidän kuninkaallinen korkeutenne, Betty kuiskasi, aivan kuten sinä jouluna Edinburghissa, jolloin oli ollut epävarma elämänsä suunnasta. -Me taisimme voittaa tällä kertaa!

Ja hän melkein kuuli, miten kuva vastasi:

-Se oli enemmän kuin mihin minä kykenin. Mutta minäkin koetin parhaani.

-Minäkin lupaan koettaa parhaani — edelleen, Betty sanoi lähes ääneen.

Hänen katseensa siirtyi paperinippuun, joka oli sivupöydällä. Siinä oli kertomus, jota hän oli kirjoittanut syksyn iltoina, joka oli pyörinyt hänen ajatuksissaan päivisin koulutunneilla ja iltapäivisin myymälässä.

Tarinan paine oli kasvanut kasvamistaan, kunnes hän ei ollut enää saattanut tyytyä vain lyhyiden kappaleiden kirjoittamiseen iltaisin, vaan oli unohtunut tuntikausiksi kirjoituspöytänsä ääreen. Jos rouva Wallacelle olisi selvinnyt, että rouva Fleming hiipi toisinaan vuoteeseen vasta aamuyöstä vain sen tähden, ettei saattanut nukkua tietämättä, mitä Joannalle seuraavaksi tapahtuisi, hän olisi varmaankin soittanut Roselle ja pyytänyt järjestämään tälle sairassijan ”parantolastaan”.

Tarina oli nyt valmis. Se oli onnellinen tarina vuosista, jolloin sota oli jotakin kaukaista ja historiaan liittyvää, maailmasta, jota ei enää ollut. Sillä Betty tiesi kyllä monien asioiden lopullisesti muuttuneen. Miehet palaisivat — mutta eivät kaikki. Naiset olivat ottaneet paikkansa yhteiskunnassa — saatettaisiinko heitä enää työntää sivuun samalla tavalla kuin aiemmin? Sillä kun rauha lopulta tulisi, ja Betty tahtoi uskoa, että se todella tulisi, heitä kaikkia tarvittaisiin rakentamaan isänmaata.

Mutta he eivät unohtaisi. He eivät unohtaisi niitä onnellisia vuosia, jotka olivat kasvattaneet heistä kyllin vahvoja kestämään myrskyn. Eivätkä he unohtaisi sitä uskollisuutta ja toveruutta, jota olivat myrskyn ulvoessa kokeneet.

Ruth olisi poissa yön, lapset nukkuivat yläkerrassa. Alhaalla ei olisi ketään muuta. Päättäväisesti Betty kiipesi portaat ja nosti kirjoituspöytänsä nurkalta Sihteerin, vanhan uskollisen kirjoituskoneensa. Hän ei häiritsisi ketään, jos alkaisi olohuoneessa kirjoittaa tarinaansa puhtaaksi.

4 kommenttia:

  1. Voi... Nyt itkettää ja naurattaa yhtäaikaa... Ihanasti kuvattu. Neljä vuotta, neljä miljoonaa ihmishenkeä. Nyt voi huokaista. Vähäksi aikaa. Bettyn poikien ja tyttärien ei vielä pitkään aikaan tarvitse tietää mitään tulevista sodista. Olipa tämä hieno luku.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Itse asiassa melkein 40 miljoonaa, kun lasketaan kaatuneet, haavoittuneet ja kadonneet molemmin puolin. Tästä tulee päivitys faceen tänään.

      Kiitos, tämä oli jotenkin seesteinen luku kirjoittaa. Vaikka se onkin vasta aselepo!

      Poista
  2. Mä muistin tuon neljä miljoonaa ala-asteen historiankirjasta... Se oli otsikkona. Olin silloin jonkinlainen ensimmäisen maailmansodan "fani", jos nyt näin voi sodasta sanoa o.O Tutkiskelin tarkemmin noita lukuja, ja kyllähän kaatuneita oli paljon enemmän. Liekö se vuoden 1980 historiankirja ollu vähän "väritetty" tiedoiltaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tai sitten otsikko tarkoitti keskusvaltojen kaatuneita? Heitä oli nelisen miljoonaa. Rupesin kommenttisi jälkeen tarkistamaan asiaa ja tosiaan pelkästään kaatuneitakin oli kaikkineen melkein 10 000 000. Käsittämättömiä lukuja, aivan käsittämättömiä. (Koulujen historiankirjat eivät kyllä olekaan mitään totuudentorvia. Vielä meidän lukion historiankirjakin oli aika mielenkiintoisesti kallellaan.)

      Poista