tiistai 23. joulukuuta 2014

79. Valintojen aikaan

 
-Voi Bet, Ruth huokasi haikeana, -miltä se mahtaa tuntua!

Betty nauroi.

-Minä en usko, että se tuntuu sen kummemmalta kuin viivan vetäminen paperiin ylipäätään.

-Älä viitsi, Ruth sanoi moittien. -Olisitko sinä tosissasi osannut kuvitella, että joskus saat äänestää?

-En oikein tiedä, Betty tunnusti. -En ole ajatellut asiaa, kun ei vaalejakaan ole ollut sodan tähden aikoihin. Parlamentti on lähes yhtä vanha kuin Stuart.

-Nyt minua melkein harmittaa, etten ole antanut Neilin... Ruth tajusi mitä oli sanomassa ja puri huultaan.

-Sen virheen ehdit vielä hyvin korjata, Betty huomautti napakasti. -Mutta vaalipäivänä se ei auta. Sinä olet liian nuori. Äänioikeus on annettu vain yli kolmikymmenvuotiaille naimisissa oleville naisille.

-Ikärajan minä vielä jotenkin ymmärrän, Ruth sanoi, -mutta minkä tähden pitää olla naimisissa! Aivan kuin naimattomat naiset eivät olisi sodan aikana tehneet yhtä paljon työtä, enemmänkin!

-Westminsterissä ajatellaan, että aviomiehemme neuvovat meitä, miten äänestää, rouva Wallace sanoi totisena.

-Arvelinkin, että otatte herra Wallacen mielipiteen huomioon tässä asiassa, Betty totesi yhtä totisena.

Ruth tirskui tyttömäisesti.

-Aikookohan Madeleine tiedustella Jerryltä, miten äänestää, hän virnisti.

Nyt Bettykään ei voinut olla nauramatta. Kun oli tullut tieto parlamenttivaaleista ja äänioikeuden antamisesta niissä paitsi ensimmäistä kertaa kaikille yli 21-vuotiaille miehille omaisuuteen katsomatta, myös osalle naisia, hän oli saanut Madeleine Oagilta pitkän ja polveilevan kirjeen. Luettuaan sen pariin kertaan Betty ei vieläkään oikein tiennyt, mitä mieltä Mally tilanteesta oli: tämän vuosia hellimä haave naisten äänioikeudesta oli toteutumassa, mutta vain osittain.

-Duncan joka tapauksessa kirjoitti, ettei hänellä ole pienintäkään aikomusta painostaa minua mihinkään suuntaan, Betty sanoi. -Melkein toivon, että hän olisi painostanut, sillä en oikein tiedä, miten äänestäisin. Tarkoitan, että isä on aina äänestänyt konservatiiveja...

-Teillä on hyvin viisas isä, rouva kulta, sanoi rouva Wallace tyytyväisenä.

-Mutta viime vaaleissa muistan Duncanin äänestäneen liberaaleja, ja ajattelin...

Rouva Wallace pudotti perunankuorimaveitsen ja tuijotti Bettyä tyrmistyneenä.

-Sanotteko te minulle, rouva Fleming, että minä olen palvellut vuosia taloudessa, jossa äänestetään liberaaleja!

-Ainakin toinen talouden äänioikeutetuista äänestää, Betty huomautti. -Minä en sanonut kantaani!

-Siksi teillä onkin hyvää aikaa pohtia, mitä hyvää liberaaleista on tälle maalle koitunut! rouva Wallace tiuskaisi. -Esimerkiksi kuluneina neljänä vuonna.

-Hyvä tavaton, Betty puuskahti, -jos te tahdotte, minä voin aivan hyvin äänestää vaikka työväenpuoluetta!

Ruth purskahti nauruun ja rouva Wallace mulkaisi häntä.

-Sitä te ette tekisi, rouva kulta. Sen verran järkeä teillä on päässänne.
”On melkein pelottavaa, miten tämä vaalihälinä vaikuttaa kaikkeen”, Betty kirjoitti Duncanille. ”Jopa koulussa oppilaat puhuvat siitä. Muutamien äidit ilmeisesti eivät ole tulleet koskaan edes ajatelleeksi, että saattaisivat äänestää, ja ovat hitusen järkyttyneitä.
”Kuulemma rouva Coburn on sanonut, että jos Jumala olisi tarkoittanut naisten äänestävän, Hän olisi antanut meille kuningattaren. Tämä vastaansanomaton logiikka huvitti hävytöntä Ruthia päiväkaudet. Mutta jopa Alice tunnusti minulle, että olisi paljon helpompi antaa miesten päättää kaikesta, kuten tähänkin asti, ja keskittyä tärkeämpiin asioihin. Ja äitikin valitti, että äänestäminen tuntuu jotenkin ‘sopimattomalta’.
”Mitä mahtaisi Madeleine sanoa tällaisista mielipiteistä kaikkien taisteluidensa jälkeen! Tosin häntä varmaan ilahduttaisi monesti niin patavanhoillinen Annie, joka on raivonnut kuin jalopeura, kun on hiukan liian nuori päästäkseen uurnille.
”Olen käynyt parissa vaalitilaisuudessa vain mielenkiinnosta, jotta tietäisin, mistä puhutaan. Ja puhutaanhan sitä, paljon. Muistatko, kun Sinä puhuit Fort Williamin väelle ja sanoin, että Sinun pitäisi asettua vaaleissa ehdolle? Ainakin puhettasi ymmärrettäisiin, toisin kuin näitä ympäripyöreitä saippuakauppiaita — sillä saippualta heidän mielipiteensä joskus tuntuvat, niistä ei saa otetta.”
Vaalipäivänä Betty käveli koululle, vaikka oppitunteja ei sinä lauantaina ollut. Hän oli tehnyt valintansa ja oli sen suhteen rauhallisella mielellä, mutta ei voinut olla tuntematta samalla pientä kutkuttavaa jännitystä.

Hän ei todellakaan — niin häpeällistä kuin se oikeastaan olikin tunnustaa — ollut pahemmin miettinyt äänioikeutta. Ehkä olisi, jos hänellä olisi ollut samanlainen puoliso kuin vaikkapa Mary Smithillä! Mutta hän ei ollut koskaan kokenut tarvitsevansakaan enempää päätösvaltaa kuin mitä sai.

Ehkä Alicekin oli oikeassa, tavallaan. Olisi ollut helpompi antaa miesten päättää ja moittia sitten päätöstä jälkikäteen. Oli paljon pelottavampaa koettaa ottaa itse vastuuta.

Ja sittenkin, miten mielellään hän olisi ottanut Ruthin mukaansa äänestämään! Tyttö oli oikeassa. Minkä ihmeen tähden ei äänioikeutta annettu myös naimattomille naisille, ja nuoremmillekin? Jos yhdenkolmatta täyttäneet miehet saivat äänestää, olivatko samanikäiset naiset jotenkin tyhmempiä? Olivatko nämä todellakin tehneet jotakin vähemmän?

Hän ajatteli, miten Ruth oli raatanut koko sodan ajan — värväystoimistossa, kirjakaupassa, valokuvaamossa, sairaalassa. Hänen ahkeruuttaan ja näppäryyttään oli aina kiitetty, ei edes sairaalasta ollut kuulunut ainoatakaan moitetta sen kesän jälkeen, jolloin hänet oli yllätetty...

Betty värisi, vaikka hänellä oli hartiahuivi ohueksi kuluneen takkinsa päällä. Kun tieto aselevosta oli tullut, hän oli nähnyt, miten Ruthin silmät syttyivät. Ne olivat sen jälkeen loistaneet outoa valoa, toivon valoa.

Lapsi parka, joka ei tiennyt, oliko Blumenthal enää elossa, tai muistiko tämä häntä olevankaan! Voi kunpa miehet tulisivat pian kotiin — kunpa Neil Keir tulisi pian kotiin — kunpa tulisi joku, joka saisi Ruthin järkiinsä! Syvään huokaisten Betty nousi koulun portaat ja seurasi opasteita äänestyspaikalle.
”Vaalit”, kirjoitti Duncan. ”Vielä puoli vuotta sitten en olisi osannut kuvitella mitään naurettavampaa, kun emme tienneet, olisiko meillä enää kohta maata, johon parlamenttia valita! Mutta nyt sana tuntuu toiveikkaalta. Me olemme äänestäneet, kaikki, paitsi tietysti nuorimmat pojat. Älä kerro rouva Wallacelle, että luotan edelleen liberaaleihin!
”Sitä en aio kysyä, miten Sinä valitsit, rakkaani, sillä tiedän, että teit päätöksesi viisaasti. Nyt vain sitten odotetaan. Ilmeisesti tuloksen pitäisi kuitenkin ratketa tämän vuoden puolella, vaikka meidän ääntemme kuljettamisessa kotiin menee aikaa.
”Tiedätkin tietysti jo, että vaalipäivänä aselepoa jatkettiin tammikuun puoliväliin asti. Koko tämän ajan me olemme edenneet, lopulta yli Saksan rajan, kuten myös varmasti jo tiedät. Muistan taannoin luvanneeni Sinulle postikortin Unter den Lindeniltä, mutta joudun pettämään lupaukseni. Olen nimittäin Kölnissä, ja täällä hetken pysynkin.
”Tässä eräänä iltana kiertelin katselemassa kaupunkia. Se ei ole pahemmin kärsinyt ilmahyökkäyksissämme, ja nähtävää on paljon, varsinkin tuomiokirkko oli melkoinen elämys. Olin ottanut kamerani mukaan ja lähetän Sinulle valokuvia, kunhan pääsen taas jossakin kehittämään niitä. Tulet pitämään näkemästäsi, vaikka minulla olikin varsin vähän magnesiumia jäljellä ja pelkään, että pimeys oli liian syvä.
”Kölnin nimi oli toki tuonut muistoja mieleeni. Vähin äänin olin majapaikassani tehnyt jotakin varmasti sopimatonta, nimittäin repinyt lopullisesti rikki Raamattuni takakannen. Kannen nahkaverhoilu oli jo sodan alkuvaiheessa niin risainen, että saatoin työntää sen ja sisäpahvin väliin tuon kuvan, jonka otin ensimmäisenä sotajouluna ei-kenenkään-maalla. Sieltä sitä ei löydetty edes silloin, kun minua vankeuteni jälkeen kuulusteltiin ja epäiltiin kaupankäynnistä saksalaisten kanssa.
"Otin nyt kuvan mukaani, vaikka en oikein tiennyt miksi. En aikonut kysyä keneltäkään Mayerin kirjakauppaa, se olisi kuulostanut kummalliselta. Enhän edes voinut tietää, oliko koko liikettä enää olemassa tässä maassa, jonka kansa on nähnyt jo pari vuotta nälkää, jotta sen hallitus pystyi jatkamaan sotaa näinkin pitkälle.
”Mutta ympäriinsä vaellellessani näin yhtäkkiä kuluneessa kyltissä tekstin Mayer Buchhandlung noilla oudoilla kirjasimilla, joita saksalaiset rakastavat. Ovi oli auki, myymälä oli siis toiminnassa, ja menin sisään.
”Tiskin takana oli nainen, jonka piirteet muistin hämärästi Mayerin tuolloin kauan sitten näyttämästä valokuvasta. Hänen ilmeensä kertoi, etten ollut tervetullut, ja että hän pelkäsi minua. En ihmettele, sillä kaikesta kurinpidosta huolimatta joukkomme eivät valitettavasti ole pahanteossa miehitysalueella jääneet paljonkaan jälkeen siitä, mitä sakemannit tekivät Belgiassa sodan alussa.
”Ostin jonkin lehden ja muutamia postikortteja (toivottavasti pidät niistä). Nainen näytti hämmentyneeltä, kun todellakin halusin maksaa ne.
”Viimeiseen asti kiusaus oli voittamaton — minun ei tarvitsisi sanoa mitään, hän ei koskaan tulisi tietämään, kuka olin — mutta sitten päätin olla mies. Vähäisiä osaamiani saksan sanoja peräkkäin asettelemalla yritin kertoa tavanneeni hänen puolisonsa rintamalla ensimmäisenä sotajouluna.
”Hän häkeltyi, ei ensiksi käsittänyt puhettani. Mietin silmänräpäyksen, satuttaisinko häntä liiaksi lunastamalla lupaukseni toimittaa valokuva perille. Sitten kuitenkin otin sen esiin ja annoin hänelle. Kuluneet vuodet ja säilytyspaikka eivät ole tehneet kuvapinnalle hyvää, mutta kyllä siitä selvän sai. Skotlantilainen sotilas ja saksalainen sotilas seisoivat siinä toisen joulupäivän pakkasessa, kädet toistensa harteilla, katseissaan toivo siitä, että tämä kaikki olisi sittenkin pian ohi.
"Hän alkoi itkeä. Sitten hän sanoi nopeasti jotakin, jota minä puolestani en ensin ymmärtänyt. En tiedä, käsitinkö lopultakaan oikein, mutta ilmeisesti hänen miehensä oli kirjoittanut tuona jouluna kotiin ja kertonut tapaamisestamme. Seuraava viesti olikin tullut hänen kaatumisestaan.
”Ja sitten hän kysyi hyvin selkeästi ääntäen ja viittoen, tahdoinko tulla ylös heidän kotiinsa. Pyyntö oli niin odottamaton, että suostuin, ennen kuin ehdin ajatella.
”Niin minä vietin sen illan saksalaisen sotilaan lesken ja lasten luona. Sappho, rakkaani, sydämeni oli särkyä kun ajattelin, että se olisit voinut olla Sinä — ja kun mietin, elätkö Sinä yhtä suuressa puutteessa, vaikka et sitä kerro! Sitä en tosin usko, sillä Sinulla on rouva Wallace taistelemassa puolestasi, enkä muutenkaan voi ajatella, että meidän hallituksemme olisi jättänyt kotirintaman sillä tavalla oman onnensa nojaan.
”Koti oli siisti mutta nukkavieru, lapset hiljaisia ja kaitakasvoisia. Vanhin poika mulkoili minua tavalla, joka muistutti mieleeni, miksi meitä on varoitettu antautumasta tekemisiin paikallisen siviiliväestön kanssa, koska attentaattien uhka on yhä todellinen. Mutta minulle tarjottiin teetä ja karkeita korppuja, vaikka epäilen, että he eivät sen tähden seuraavana päivänä saaneet paljonkaan syödäkseen.
”Yritin kysyä, miten hän pärjäsi. Myymälä oli ollut karu, valikoima vanhentunut, enkä jaksa uskoa asiakkaita muutenkaan tässä tilanteessa jonoksi asti riittävän. Käsittääkseni hän myisi kaupan, jos sellainen mahdollisuus koskaan tulisi — hän tarkoitti rauhaa ja olojen normalisoitumista. Mikäli ymmärsin oikein, hänen vanhempansa asuvat jossakin maaseudulla ja hän haluaisi muuttaa sinne lasten kanssa. Mutta vielä hänen oli pakko jatkaa.
”Mitä minä olisin voinut tehdä? Ajatella, että hän on vihollinen, että hänen sopiikin nyt kärsiä? Näin Sinut, Sappho, näin meidän lapsemme — miten teidän olisi käynyt, ellen minä olisi koskaan tullut takaisin saksalaisten vankeudesta!
”Sinä tiedät, rakkaani, millainen hellämielinen hölmö minä voin olla. Toivon, ettet paljasta sitä kenellekään. En tiedä, mitä sekä esimieheni että alaiseni sanoisivat, jos kuulisivat, mitä tein.
”Sillä minä tyhjensin lompakkoni siihen Mayerien keittiönpöydälle. Ja koska rahalla ei täällä tee paljonkaan, kun kaupoissa ei juuri ole ostettavaa, kirjoitin heille lupalapun, jolla käydä lunastamassa elintarvikkeita meidän kuormastostamme ‘avunannon ja yhteistyön tähden’. Toivon, ettei paperi tuota heille harmia ja luopion leimaa omiensa joukossa — toivon, ettei se herätä outoja puheita minun tekemisistäni miesten joukossa. Mutta en voinut muuta. En kestänyt lasten nälkäisiä katseita.
”Kun lähdin, nainen itki ja toivotti minulle Jumalan siunausta. En ole koskaan ottanut sellaista toivotusta vastaan niin suurella häpeällä. Miten hän saattoi siunata minua! Mistä hän varmasti tiesi, etten minä sittenkin ollut se, joka veti liipasimesta?
”Kävelin alas kadulle ja halki pimeän kaupungin, tämän suuren sivistyskaupungin, jonka me olemme miehittäneet. Tajusin miettiväni, minkä tähden. Miten pitkälle me olemme valmiita menemään Saksan nöyryyttämisessä? Miten pitkälle he sitä lopultakin sietävät? Mitkä tulevat olemaan rauhanehdot? Tajutaanko niissä ottaa huomioon ihmisen kostonhimo? Emmekö me voisi vain antaa olla, osoittaa voittajan jaloutta?
”Sappho, rakkaani, älä pelästy ajatuksiani. Täällä ajattelee paljon kaikenlaista, kun väsyy. Tahtoisin niin mielelläni jo tulla kotiin, en haluaisi enää pidemmälle. Mutta vielä me emme voi tulla — vaikka aselevon jatkaminen herättikin jo toivoa ja huhutaan, että ensi vuoden puolella palveluksessa olevia joukkoja alettaisiin supistaa. En kuitenkaan uskalla luottaa puheisiin, ennen kuin kuulen varmaa tietoa.
”Vielä vietämme siis yhden vuodenvaihteen erossa, rakkaimpani, kauempana toisistamme kuin koskaan ennen näinä vuosina. Mutta ainakin saamme olla elossa, ainakin meillä on toivo.”
Tämän kirjeen Betty luki ääneen rouva Wallacelle ja Ruthille, vaikka Duncan olikin toivonut, ettei hänen ”hellämielistä hölmöyttään” paljastettaisi. Oli lumisateinen illansuu juuri joulun alla, Koivurannan keittiössä tuoksuivat leipomukset siinä määrin kuin rouva Wallace oli sellaisia pystynyt tekemään säännöstelyn tähden, ja yläkerrasta kuului lasten leikkien ääniä. Evan istui lattialla huovan päällä ja hakkasi onnellisena kahta lusikkaa vastakkain.

-Herra hyvästi hallitkoon, mutisi rouva Wallace ja pyyhki silmiään esiliinan nurkkaan. -Tarkoitan, että tietysti saksalaiset ovat ansainneet sen kaiken — mutta siltikin. Kauppias on hyvä mies.

Ruth oli työntänyt kätensä villatakkinsa vastakkaisiin hihoihin kuin muhviin ja tuijotti ulos lumisateiseen pimeyteen.

-Minkähänlaista... minkähänlaista on nyt Berliinissä, hän sanoi kuin puoleksi itsekseen.

Betty ja rouva Wallace katsoivat toisiinsa epätoivoisina.

-Ruth kulta, Betty sitten sanoi hiljaa. -Kai sinä käsität...

-Käsitän mitä? Ruthin ääni oli ohut. -Duncan kirjoitti juuri, että meillä on toivo. Haluatko sinä ottaa sen minulta pois?

-Rakas lapsi, en tietenkään! Mutta jos omia joukkoja aletaan kotiuttaa ensi vuoden puolella... Ruth, ethän sinä voi jäädä lopuksi elämääsi odottamaan haavekuvaa!

Tuolinjalat raapivat lattiaa, kun Ruth nousi kiivaasti.

-Minä odotan mieluummin ”haavekuvaa” kuin — kuin antaudun pelkuruudelle! hän tiuskaisi, kääntyi ja meni huoneeseensa.

-Hyvä tavaton, mutisi rouva Wallace ja kumartui ottamaan uunista hedelmäkakun, joka oli tuskin nimensä veroinen niiden muutaman rusinan tähden, jotka siihen oli ollut laittaa. -Luulisi hänen nyt jo vähän aikuistuneen! Mutta älkää te murehtiko, rouva kulta. Kunhan joukot kotiutetaan ja hän tapaa jonkun reippaan ylämaalaispojan, hän unohtaa typeryytensä.

-Niistä ”reippaista ylämaalaispojista” tullaan käymään kovaa kisaa, Betty sanoi vavahtavalla äänellä. -Heitä ei palaa niin monta kuin aikanaan lähti, ja yksinäisiä tyttöjä on paljon.

-No, totta on, ettei Ruthia ole juuri ulkonäöllä siunattu — mutta jotakin hänessä on, eikö vain? rouva Wallace huomautti toiveikkaana.

-Kyllä, Betty sanoi. -Jotakin hänessä on.

2 kommenttia:

  1. Hm. Mä oon ihan varma että Felix palaa takaisin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. On aika järkyttävää ajatella, että aivan kuten Eliza ei tule koskaan tietämään, minkä tähden hänen Freddystään ei kuulunut - senkö takia, että mies ei ajatellutkaan palata asiaan, vai senkö takia, että mies kaatui - ei Ruthkaan tule koskaan tietämään, mitä Felixille tapahtui, ellei tästä kuulu.

      Poista