keskiviikko 24. joulukuuta 2014

80. Rauhan joulu

 
Se joulu oli erityinen kaikin tavoin.

Ensinnäkin se oli tietysti rauhan joulu — niin sanottiin yleisesti, vaikka virallisesti elettiin yhä vasta aselevon aikaa. Kukaan ei enää uskonut, että Saksa nousisi, ja huhut miesten kotiuttamisesta kiersivät jo hurjina.

Lisäksi se oli joulu, jonka Betty, Ruth ja lapset viettivät herra ja rouva Wallacen vieraina.

-Nyt te tulette kerrankin meille, rouva Wallace oli ilmoittanut. -Regina tulee lasten kanssa vasta uudeksi vuodeksi, enkä minä aio tosiaankaan istua tällaisena joulupäivänä kahdestaan Lachlanin kanssa syömässä vanukasta.

Sen vuoden jouluateriassa ei tosin ollutkaan syömistä sillä tavalla kuin ennen sotaa, mutta asia ei haitannut ketään. Herra Wallace oli tuonut sisään kauniin pienen kuusen, ja rouva Wallace löysi yhtäkkiä eteisen komerosta korillisen lahjoja, jotka joulupukki oli jostakin syystä unohtanut sinne täyttäessään Koivurannan lasten sukkia.

Betty ei hennonut moittia rouva ja herra Wallacea hemmottelusta seuratessaan lasten riemua. Ne lahjat, joita lapset olivat saaneet aamulla, olivat olleet kovin vaatimattomia ja käytännönläheisiä: sukkia ja lapasia, kirjoja, muutamia piparkakkuja ja omenoita. Mutta rouva Wallace oli epäilemättä kuluttanut lailliset ja laittomat sokeriannokset keittääkseen nekkuja, ja herra Wallace oli käyttänyt monia pitkiä iltoja tehdäkseen lapsille ihmeellisiä teknisiä leikkikaluja: höyrykoneen, voimistelevan pojan, kepin päässä juoksevan koiran.

Ja sinä joulupäivänä, kepin päässä juoksevan koiran ansiosta, Evan oppi kävelemään. Hän nojasi Bettyn polveen ja ojensi kättään leikkikalua kohti, jota Grace työnsi riemusta huutaen edellään, sitten hän yhtäkkiä irrotti otteensa äidistä ja vaappui tiehensä huojahtaakseen muutaman askeleen jälkeen herra Wallacen ojennettuihin käsiin. Närkästyneenä poika rimpuili itsensä irti, asetti jalkansa tanakasti lattiaan ja jatkoi matkaa, kellahti kynnyksellä mutta nousi taas, määrätietoisesti ja kertaakaan itkemättä.

-Noin he kaikki lähtevät, sanoi rouva Wallace hiljaa. -Joskus sitä toivoisi, että he pitäisivät meistä kiinni pidempään.

Betty nyökkäsi päätään ja nieli kyyneleitä. Hänellä ei ollut enää pikkuvauvaa. Kaikki vain irrottivat otteensa ja juoksivat pois. Yhtäkkiä hän oudolla tavalla tajusi ymmärtävänsä Kirsty Dunnia, joka oli pitänyt niin lujasti kiinni Alistairista. Aivan kuin Kirsty, hänkin tahtoi lapsilleen vain parasta mahdollista ajattelematta lainkaan sitä, mitä lapsi tahtoi.

Ruth istui matalalla jalkajakkaralla kuin pieni tyttö ja silitteli ihmeissään leninkiä, jonka oli löytänyt rouva Wallacen antamasta kääröstä. Se oli smaragdinvihreä, tytön silmien värinen, ja siinä oli ihastuttava valkeasta sifongista leikattu huivikaulus.

-Vanhaa varastoa, rouva Wallace kuittasi onnellisen näköisenä, kun häneltä tiukattiin, mistä hän oli saanut kangasta. -Ei se vastaa tietysti sitä, että Ruth ostaa koko perinnöllään pukuja ja hattuja — mutta miltä se nyt näyttäisi, elleivät meidän tyttömme olisi sieviä, kun pojat tulevat takaisin!

Betty huokasi itsekseen. Rouva Wallace parka ainakin yritti kaikkensa. Ei ollut hänen syynsä, että Ruthin katse muuttui unelmoivaksi aivan muusta syystä kuin hyväntahtoinen rouva kuvitteli.

Vielä yksi seikka teki siitä joulusta ikimuistoisen. Kun he olivat palanneet kotiin, lapset olivat vihdoin rauhoittuneet vuoteisiinsa — Donald kieltäytyi irrottamasta käsiään höyrykoneesta, niin että Bettyn oli lopulta annettava tälle lupa ottaa se tyynynsä viereen — ja Ruth oli ilmoittanut tuhlaavansa joulun kunniaksi pari kallisarvoista kananmunaa totia varten, ulko-ovi avautui. Koivurannan oveen harvoin koputettiin, sillä ihmiset olivat tottuneet vain kävelemään sisään.

-Hyvää joulua, sanoi Alice, joka tuli keittiöön punaposkisena kori käsivarrellaan. -Ei, minä en jää, juoksen kohta takaisin. Tulin vain tuomaan tämän, kun näin teidän palanneen. Hän laski korin keittiön pöydälle.

Ruth kohotti liinaa korin päällä, ja häneltä pääsi huudahdus.

-Ole vaiti, Betty, Alice sanoi lujasti, kun tämäkin kurkisti koriin ja aikoi sanoa jotakin. -Sinä tiedät, että meillä noudatetaan säännöstelyä pilkuntarkasti — mutta kun Gordon-yhtiöillä kerran on amerikkalaisia liikekumppaneita ja nämä tahtoivat toimittaa joululahjoja, ajattelin olevan oikeus ja kohtuus, että sinäkin sijoittajana saat jotakin!

Salaperäisessä korissa oli suklaata, voita, sokeria, vehnäjauhoja, hedelmäsäilykkeitä, riisiä, teetä, kynttilöitä ja makeisia. Mutta kun Betty vielä aukoi ja sulki suutaan tämän tavarapaljouden ääressä, Alice äkkiä kietoi kätensä hänen kaulaansa ja kuiskasi hänen korvaansa jotakin.

-Alice! Betty huudahti unohtaen täysin korin sisällön. -Onko se totta?

-Shh! sanoi Alice nauraen ja pyörähti ovelle. -Minä menen nyt. Hyvää joulua! Lähetän Janen huomenna hakemaan lapset meille leikkimään.

-Voi Betty — mitä rouva Wallace sanoo! Hän saa sittenkin laittaa uudeksivuodeksi kaiken mitä tahtoo! Ruth huudahti penkoessaan tuota ihmeiden koria. -Betty, ethän sinä kuuntele!

-Ei, Betty kuiskasi hymyillen ja nyyhkyttäen. -En minä nyt kuuntele.

-Mitä — mitä ihmettä Alice-täti sanoi sinulle? Ruth seisoi siinä riisipussi toisessa ja voipaketti toisessa kädessään kuin mikäkin rauhan ajan yltäkylläisyyden symboli.

-Shh, Betty sanoi ja iski silmää.

Päivä oli ollut niin ihmeellinen ja kokemusten täyteinen, ettei Betty saanut unta sittenkään, kun Ruth lopulta vastahakoisesti vetäytyi levolle. Tälle oli myönnetty sairaalasta kolmen päivän joululoma, eikä tyttö olisi tahtonut tuhlata siitä hetkeäkään nukkumiseen, mutta oli lopulta joutunut antamaan periksi haukotuksilleen.

Betty istui yksin olohuoneessa ja katseli joulukuusta, jonka hiukan himmenneet hopealameet kimaltelivat hämärässä. Hetken mielijohteesta hän nousi ja sytytti kuusenkynttilät, vaikka oli aikonut säästää niitä. Sitten hän otti kirjesalkkunsa, etsi puhdasta paperia ja alkoi kirjoittaa Duncanille.

Hän kertoi heidän joulustaan, Evanin ensiaskelista, lasten saamista lahjoista, Alicen tuomasta ihmeiden korista ja ennen kaikkea tämän onnellisesta uutisesta.

Nostaessaan päätään Betty näki, että kello oli jo yli puolenyön. Hän puhalsi kuusenkynttilät sammuksiin, jotta niistä olisi iloa lapsille vielä seuraavanakin iltana, sytytti pöytälampun ja jatkoi.
”Nyt kello on yli kahdentoista”, hän kirjoitti. ”On toinen joulupäivä. Meidän kymmenes hääpäivämme.

”Kymmenen vuotta, Duncan Fleming! Mihin ne ovat kadonneet? Vastahan se oli eilen, kun me vaelsimme joulupäivän iltana Keijulehdossa, vielä kihlaparina, puhuen tulevaisuudesta. Vastahan se oli eilen, kun isä saattoi minut alas Kuusikukkulan portaita, ja Sinä odotit alhaalla ja ojensit kätesi. Vastahan se oli eilen, kun me vannoimme rakastavamme toisiamme myötä- ja vastoinkäymisissä, kunnes kuolema meidät erottaa.

”Se oli silloin vain vanha, juhlava fraasi: ‘kunnes kuolema meidät erottaa’. Mitä nuori ihminen ymmärtää kuolemasta? Ehkä on siunaus, että osasimme ajatella vain elämää, emme sen päättymistä.

”Miten paljon me olemme kokeneet sen jälkeen, rakas. Miten paljon surua — miten määrättömästi iloa. Yläkerrassa nukkuvat nuo kuusi pienokaista, joista saan riemuita joka päivä. Ja sydämessäni elää se seitsemäs, jota en milloinkaan saanut syliini, mutta jota rakastan niin kauan kuin elän.

”Kymmenes hääpäivä. Enkä minä ole nähnyt Sinua kohta kahteen vuoteen. Katson kuvaasi, tuota niin rakasta kuvaa, jossa Sinä näytät lähinnä juoksuhautaan istutetulta maantierosvolta, ja kaipaan Sinua niin, että se koskee. Jos saisinkin tulla Sinun ryöstämäksesi! Jos olisin vaikka nälkäänäkevä saksalainen miehitysalueella, jotta saisin nähdä Sinut!

”Mutta en minä valita. Minä kestän, kuten tähänkin asti, kunhan vain tiedän, että Sinä olet turvassa ja terveenä. Mitä isä kertoikaan Sinun sanoneen meidän hääiltanamme, kun serkut ja kylän pojat tanssittivat minua ja hän kysyi Sinulta, etkö aio hakea minua pois: ‘He saavat tanssittaa häntä vain muutaman minuutin, minulla on loppuelämä.’ Siihen minä tahdon luottaa.”
Sen vuodenvaihteen kunniaksi rouva Wallace todellakin loisti keittiössä. Mahdollisuuden siihen antoivat luonnollisesti Alicen tuomat amerikkalaislahjat, mutta syyn toinen toistaan herkullisempien leivonnaisten tekoon rouva Wallace löysi politiikasta. Parlamenttivaalien tulos julkistettiin muutamaa päivää ennen uuttavuotta, ja se kertoi konservatiivien voitosta.

-Kas niin, rouva, nyt alkaa tässä maassa jokin järjestys, hän uhosi ylpeänä. -Toivottavasti te ette sentään haaskannut ääntänne äänestämällä väärin!

-Ei ääntä haaskaa, jos sen ylipäätään käyttää, Betty sanoi sopuisasti antamatta puhuttaa itseään pussiin.

-Ja minä totisesti toivon, että kauppias on tullut järkiinsä sodassa, rouva Wallace jatkoi epäluuloisesti. -Tarkoitan, että kaipa hänkin ymmärsi…

-Rouva Wallace, tässä maassa on sentään vielä vaalisalaisuus, Betty huomautti. Hän ei todellakaan aikonut vaarantaa Duncanin mainetta kotiapunsa silmissä paljastamalla, että tämä ei ollut ”tullut järkiinsä”.

Uudenvuodeniltana Anna ja Rob olivat kutsuneet koko suvun Kuusikukkulalle. Rob oli onnistunut hankkimaan jostakin muutaman raketin, jotka ammuttiin lasten iloksi, mutta muuten tunnelma oli kotoisan levollinen. Mary oli tullut kotiin uudeksivuodeksi — tällä kertaa ilman sulhastaan, joka oli vielä mantereella — samoin kuin Rose.

Vanhan talon suuria huoneita ei säännöstelyn mukaisella hiilimäärällä tahtonut mitenkään saada kyllin lämpimiksi, joten niistä osaa pidettiin tavallisesti suljettuna. Mutta nyt kaikki ovet oli avattu, kaikki pölysuojat poistettu, kaikki lamput sytytetty, kaikki takat lämmitetty.

-Ehkä me värjöttelemme lopun talvea keittiön lieden ääressä, mutta ainakin sukulaisille voimme tarjota kaiken vieraanvaraisuuden, Rob virnisti. -Eikö se ole vanha ylämaalainen järjestelmä?

Betty ajatteli saksalaista sotaleskeä, joka oli tarjonnut vihollissotilaalle vähistä varastoistaan teetä ja korppuja, ja hymyili haikeasti.

-Eikö se ole inhimillistä — tarjota vieraalle parasta mitä voi, hän sanoi. -Muistathan, mitä Davy kirjoitti afrikkalaisesta vieraanvaraisuudesta.

Sinä iltana Betty vaelteli lapsuudenkotinsa huoneissa, pysähtyi välillä istumaan johonkin tuoliin tai jonkin sohvan käsinojalle, vaihtoi muutamia sanoja sukulaisten ja perheenjäsenten kanssa ja tunsi olonsa yhtäkkiä yhtä turvalliseksi kuin nuorena tyttönä, jolloin tällaiset sukukutsut olivat olleet arkipäivää ja osoitus siitä, että kuului johonkin itseään suurempaan.

-Mitä Ruth aikoo nyt, kun sota on kohta ohi? kysyi Meg-täti. Hän katsoi Ruthia ja Maryä, jotka olivat istuutuneet kirjaston ikkunalaudalle ja puhelivat päät yhdessä — tai enemminkin Mary puhui ja Ruth vain nyökkäili myötämieliseksi. -Jatkaako hän sairaalassa?

-Minä toivoisin… Betty puri huultaan, sillä Meg-täti ei ollut ensimmäisenä niiden ihmisten joukossa, joille hän saattoi ajatella uskoutuvansa. -Hänen piti mennä teatterikouluun Lontooseen, mutta sota vain jatkui.

Meg-täti ei myöskään ollut ensimmäisenä niiden ihmisten joukossa, joita saattoi kutsua vapaamielisiksi. Mutta sen sijaan, että olisi kauhistunut ajatusta moisesta koulusta, hän huokasi vähän.

-Toivottavasti tyttö lähtee sinne. Hänellä on lahjoja.

-Miten sinä tuon teit? kuiskasi Rose myöhemmin. -Muistatko, millaisen metelin täti nosti, kun Kate aikoinaan olisi tahtonut käydä seurakunnan runonlausuntakurssilla Trislaigissa!

-Ehkä sota on pehmittänyt meitä kaikkia, Betty sanoi. -Sitä ajattelee monista asioista eri tavalla, kunhan vain saa olla elossa.

-Minusta tuntuu, että sota on vaikuttanut lopulta jopa Annieen, Rose sanoi salaliittolaisen äänellä. -Hänelle on tehnyt hyvää se, että Napier lähti. Että on seikkoja, joita hänkään ei sentään pysty määräämään.

Betty naurahti lempeästi.

-Sisko parka, hän mutisi. -Davyn mukaan Annien kirjeet ovat nykyään niin herttaisia, että hän epäilee tämän kirjoituttavan ne jollakin muulla.

-Oletko sinä kuullut Elizasta? Rose kysyi. He seisoivat kädet toistensa kainalossa suuren salin ikkunaseinällä ja katselivat ulos.

-Hän kirjoittaa silloin tällöin. Betty epäröi hetken. -Tiedäthän sinä, että Fort Williamin koulunjohtajan paikka on auki.

Nyt Rose heläytti naurun.

-Ettenkö tietäisi! Äiti ei muusta puhukaan kuin siitä, miten sinut on ”narrattu” kaiken hyvän lisäksi vielä opettamaan sivistymättömien ihmisten kurittomia kakaroita — ei, äiti ei tietystikään käyttänyt sellaisia sanoja, mutta ajatus oli tämä.

-Minä nautin työstäni, Betty huomautti. -Nautin enemmän kuin saatoin aavistaakaan! Mutta siitä huolimatta olen ajatellut…

-Onnistuisiko se? Rose kysyi hiljaa ymmärtäen puolesta sanasta. -Tarkoitan — luuletko, että Sean ja Eliza tahtoisivat asettua takaisin tänne? Ihmiset muistavat vielä. Saako Sean edes sitä paikkaa sen jälkeen, mitä hänen maineelleen tapahtui vuosi sitten!

-Johtokunta on epätoivoinen. Jos hän hakee paikkaa, ennen kuin kaikki hyvämaineiset miesopettajat palaavat rintamalta…

Rose huoahti.

-Voithan sinä ehdottaa sitä, hän sanoi. -Joka tapauksessa hänen on etsittävä uusi paikka kevään jälkeen, vaikka kuulemma meri-ilma on tehnyt hyvää hänen sydämelleen. Kylän vakituinen opettaja on ilmeisesti elossa ja tulossa takaisin.

-Milloin he tulevat? Betty kysyi yhtäkkiä tuskaisesti. -Tarkoitan — miehet rintamalta!

-Ei kukaan tiedä. Rose puristi hänen kättään

-Miltähän tuntuu sitten, kun emme enää odota ja pelkää? Betty pohti. -Kun saamme elää rauhassa ja keskittyä murehtimaan kaikkea sitä, mikä ei nyt tunnu miltään.

-Suoraan sanottuna minua pelottaa se aika, Rose sanoi äkkiä. -Kun olen seurannut noita miehiä, jotka ovat tulleet takaisin eri tavoin särkyneinä — Robia ja muita — minä pelkään, että meidän sopeutumisemme rauhaan tulee olemaan tuhannesti kivuliaampi kuin selviämisemme sodasta. Sillä kun he tulevat, he ovat rikki. Tavalla tai toisella, joka ainoa heistä.

~*~*~*~  

Tänä iltana klo 20 avautuu Bettyn ensimmäinen joululahja teille joulublogissa

Lahjanne julkaistaan
  • jouluaattona klo 20
  • joulupäivänä klo 20
  • tapaninpäivänä klo 20
  • uudenvuodenaattona klo 20
  • uudenvuodenpäivänä klo 20
  • loppiaispäivänä klo 20

14 kommenttia:

  1. Ihana uutinen Alicella!! Iloista joulua Bettylle, Kaisalle ja kaikille muille!!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oikein iloista joulua sinulle ja koko perheelle!

      Poista
  2. Hyvää joulua Kaisa,Betty ja Bettyn ystävät!

    VastaaPoista
  3. Hyvää Joulua Kaisa ja kiitos Bettyn maailmasta!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hyvää joulua ja kiitos itsellesi siitä, että elät mukana!

      Poista
  4. On aattoilta. Lapset ja lastenlapset ovat lähteneet koteihinsa. Nyt olen nauttinut Bettyn tarinan ja nyt on joululahjan vuoro. Kiitos Kaisa ja Hyvää joulua sekä sinulle,että puolisollesi ja myös kaikille tämän tarinan lukijoille.terv. Marjatta

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, samoin itsellesi ja kaikille läheisillesi! Toivottavasti joululahja oli mieluinen.

      Poista
  5. Lempeää, lämmintä joulua, Kaisa! Kiitos Bettystä ja tästä kauniista rauhan joulun kuvauksesta :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tänään on menty hautausmaalta terveyskeskukseen, tuomiokirkosta joulupöytään. Luin kommenttisi puhelimesta olohuoneessa, jonka täyttivät lasten lahjat ja riemukkaat kirkaisut, kun 4-vuotiaat kaksoset ottivat tuntumaa videopeliin ja mäiskivät pahiksia... (Ja mietin, että Bettyn jaloissa pyöri kuusi keskimäärin tuon ikäistä, köhköh). Onnellista, rauhallista joulua!

      Poista
  6. Onneksi Bettyllä on rouva Wallace!! Kuus tenavaa on kauhea määrä... Mä tiedän, kun mulla on viis sisarusta!! :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kumma ettei kukaan teistä yhtään kauhistellut sitä, että Bettyn vanhemmilla oli kymmenen lasta... :D

      Poista
  7. No mä en tullu ikinä sitä oikein ajatelleeksi... :D Kun piti keskittyä Bettyyn :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen täällä itsekseni muistellut alkupään osien kirjoitusprosessia. En oikein edes tiedä, mistä keksin tuon kymmenen lapsen lauman, mutta ehdottomasti heitä kuului olla kymmenen. :) Kun oli iso sukutalo ja palvelusväkeä ja kaikkea. Ja rauha. :)

      Poista