torstai 25. joulukuuta 2014

81. Odotuksen kuukaudet

 
Bettystä oli omituista, miten pitkältä se talvi tuntui. Ottaen huomioon, millaisia pelon, surun ja puutteen täyttämiä talvia he olivat kokeneet, olisi elämän pitänyt nyt sujua jo helpommin. Olivathan taistelut tauonneet ja miesten kotiutumista odotettiin hetkenä minä hyvänsä.

Ehkä se johtuikin siitä, Betty ajatteli. Niin kauan kuin sota kesti, kukaan ei toivonut liikoja. Illalla nukkumaan mentäessä oli vain kiitetty, ellei sinä päivänä ollut tullut suruviestiä kenestäkään rakkaasta — aamulla herätessä oli odotettu postia toivoen, että kirje kertoisi läheisten ainakin vielä kirjeenkirjoitushetkellä olleen elossa.

Nyt he saattoivat odottaa rakkaitaan kotiin, lopullisesti kotiin. Mutta milloin? Kuukauden kuluttua, puolen vuoden kuluttua? Miten kauan hallitus pitäisi armeijan mantereella?

Koulutyö, josta Betty oli syksyn aikana alkanut saada niin paljon iloa, tuntui nyt raskaalta. Lapset olivat levottomia, yhtä levottomia ja malttamattomia kuin hän itse — paitsi ne, joiden isä ei enää tulisi. He istuivat hiljaa ja tuijottivat pulpettinsa kantta, mutta ei heidänkään keskittymisensä opettajan sanoihin kovin suurta ollut.

-Mitä sinä sanot, Betty aloitti varovasti istuessaan opettajainhuoneessa eräänä talvisena iltapäivänä Josie MacGregorin kanssa, -voisimmeko me järjestää jotakin?

-Järjestää mitä? neiti MacGregor kysyi ystävällisesti ja katsoi Bettyyn silmälasiensa yli.

-Jotakin! Juhlan. Isänmaallisen tilaisuuden. Mitä tahansa, joka vangitsisi lasten ajatukset. Tunnit ovat aivan mahdottomia, en saa heitä enää keskittymään mihinkään, kun he odottavat vain pääsevänsä kotiin kuulemaan mahdollisia uutisia isänsä paluusta.

Neiti MacGregor nojautui taaksepäin tuolissaan ja katseli edessään olevia papereita, joihin oli sijaisjohtajan ominaisuudessa ollut perehtymässä.

-Tämä on vaikeaa aikaa meille kaikille, hän sanoi hiljaa. -Mitä Duncanille kuuluu?

Betty katsoi ylös kattolamppuun toivottomana, ja hänen ystävättärensä alkoi nauraa.

-Anteeksi! En tainnut olla ensimmäinen, joka kysyy.

-Ei, et ollut. Betty hymähti. -Etkä ensimmäinen, jolle minä vastaan, että he ovat palaamassa Kölnistä — mutta milloin he ovat rannikolla ja milloin laivassa ja milloin kotona, sitä he tuskin tietävät itsekään.
”Älä odota minua vielä vähään aikaan”, Duncan oli kirjoittanut siinä kirjeessä, jonka Betty oli jo toiveikkaana odottanut sisältävän tiedon kotiinpaluusta. ”Olemme vielä matkalla. Ja ymmärtänet, että jos minä yritin olla taisteluiden aikana ensimmäisenä, minun on nyt oltava viimeisenä. Mieleni tekisi jättää kaikki ja vaikka uida kotiin, mutta haluan hoitaa tämän kunnialla loppuun asti, kun kerran olen leikkiin ryhtynyt.

”Graham tuli eilen luokseni hyvin vakavana ja esitti virallisen pyynnön liittyä vakituisesti armeijan palvelukseen. Kuulemma minulle olisi käyttöä jatkossakin. En vaivautunut edes vastaamaan, ja ilmeisesti pelkkä katseeni oli sellainen, että hän perääntyi samaa vauhtia kuin hunnit.

”Olen oppinut täällä paljon — eniten itsestäni, vaikka en tiedä, onko se aina mairittelevaa. Mutta tällä hetkellä en tahdo mitään muuta kuin tulla kotiin, Sinun ja lasten luo, asettua rauhalliseen elämääni ja hoitaa työni niin hyvin kuin osaan.

‘En väitä, etteikö varsinkin näinä aselevon kuukausina pieni seikkailija sisälläni olisi nauttinutkin kaikesta siitä, mitä olen nähnyt ja kokenut, mutta sittenkin — meillä julkaistaan muistaakseni oikein hyviä matkakirjoja, ja ne riittävät minulle tästä lähin opiksi Euroopasta.”
Betty huoahti vähän muistaessaan kirjeen, ja Josie MacGregor riisui silmälasinsa ja leikitteli niillä.

-Tämä väliaika on pahin, hän sanoi. -Kunhan pääsemme tästä yli… En väitä, että minäkään nauttisin siitä, mihin olen nyt joutunut. Hän viittasi virallisiin papereihin. -Kuulemma johtokunnalle on tullut hakemus johtajan virkaan, ja minä toivon hartaasti, että hänet valitaan, oli hän sitten kuka tahansa!

Suunnattomin ponnistuksin Betty sai hillityksi itsensä eikä kysynyt, tiesikö Josie hakijan nimeä. Hän oli kirjoittanut avoimesta johtajanpaikasta Elizalle, mutta tämä ei ollut seuraavassa kirjeessään viitannut asiaan millään tavalla. Ehkä Rose oli oikeassa, eivätkä nuoret tahtoneet enää palata tänne. Mutta jollakin tavalla Bettystä tuntui, että Elizan pitäisi päästä kotiin.

-Mitäpä jos tekisimme näin, neiti MacGregor sitten sanoi. -Pian täytyy tulla tieto ensimmäisistä kotiutetuista, ja heidät on toivotettava tervetulleeksi asianmukaisesti. Minä harjoitutan kuoron, jos sinä järjestät vähän lausuntaa ja vuoropuhelun. Miltä kuulostaa?

-Luojan kiitos, Betty mutisi.
”Siunattu Josie”, Betty kirjoitti Duncanille. ”Juhlavalmistelut ovat todellakin saaneet lapset valtaansa, ja tunneilla on pitkästä aikaa lähes innostunut tunnelma.

”Olemme koettaneet järjestää niin, että jokainen saa tehdä jotakin: ellei esiintyä, niin olla mukana suunnittelemassa mainosjulisteita — lupasin muistaakseni joskus, etten siedä nähdä enää yhtään julistetta taistelujen tauottua, mutta olen joutunut perumaan puheeni — tai siivoamassa juhlasalia tai järjestelemässä tarjoilua. Päätimme myydä pääsylippuja ja ansaita sillä tavoin vähän rahaa koulun kirjastolle.

”Oli hyvä, että olimme ajoissa liikkeellä. Sillä ‘kun sataa, sataa kaatamalla’ — viikkoja ja viikkoja vain odotettuamme tieto ensimmäisistä kotiintulijoista oli sittenkin yllätys.

”Olin asemalla katsomassa ensimmäistä saapuvaa sotilasjunaa, aivan kuten melkein viisi vuotta sitten ensimmäistä rintamalle lähtevää. Josie oli antanut meille kaikille vapaapäivän koulusta, koska tiesi, ettemme olisi kuitenkaan kyenneet työskentelemään, ja toisaalta melkein kaikki lapset olivat asemalla ja tämän saattoi katsoa olevan yhteiskuntaopin tunti.

”Jostakin oli löydetty kaksi käyttäjää säkkipilleille — soittajiksi heitä ei voi oikein sanoa, vaikka he saivatkin aikaan oikein innokasta joskin epävireistä meteliä (keskustelimme Ruthin kanssa koko kotimatkan siitä, oliko soitettu kappale Urhea Skotlanti vai Sinilakit ylittävät rajan, mutta emme päässeet asiasta varmuuteen). Liput liehuivat, naiset itkivät, lapset juoksentelivat ympäriinsä.

”Kun juna pysähtyi ja ensimmäiset sotilaat astuivat ulos, minun sydämeni oli pysähtyä. Vasta nyt käsitän, että se kaikki on ohi. Että todellakin te tulette kotiin. Että painajainen on päättynyt.

”Päiväystä vaille valmiisiin julisteisiin maalattiin tämän jälkeen päivämäärä: juhlamme oli viime lauantai-iltana, ja se oli menestys kaikin puolin. Isät, jotka eivät ole nähneet vuosiin lapsiaan, seurasivat ylpeydestä halkeamaisillaan näiden esityksiä. Äidit, jotka ovat vuosia raataneet yksinään perheensä eteen, hehkuivat kuin kynttilät puolisoittensa vierellä. Lapset, jotka tuskin enää muistivat isiensä kasvonpiirteitä, antoivat kaikkensa. (Myönnän rajoitukseni ohjaajana, mutta toivon, että esitysten liikuttavuus korvasi hiukan niiden kömpelyyttä.)

”Juhlan lopuksi me pidimme hiljaisen hetken kaikkien niiden muistoksi, jotka eivät tulisi kotiin. Neiti MacKay oli teettänyt ensiluokkalaisilla sylyksittäin unikonkukkia punaisesta silkkipaperista, ja näyttämö hehkui niiden verenväriä. Kun sitten aloitimme Kuningashymnin, en usko salissa olleen kuivaa silmää.

”Rouva Wallace on hiukan huolissaan kaikesta tästä ‘meluamisestani’. Hän selvästikin tahtoisi minun istuvan kotona hiljaisuudessa Sinua odottamassa. Voi, miten minä odotan! Mutta en hiljaisuudessa, sillä sitä en kestä. Päivät ovat niin pitkiä, rakas. Milloin Sinä tulet kotiin?”
Ensimmäistä sotilasjunaa seurasi toinen ja kolmas, kunnes niistä oli tullut yhtä arkipäiväisiä kuin viisi vuotta aiemmin lähteneistä junista. Koivurannan ovi kävi tiuhaan, kun palaavat tuttavat ja sukulaiset kävivät tervehtimässä.

Myös puheluja alkoi tulla. Eräänä lauhana kevätiltana puhelin soi, kun Betty istui takahuoneessa tekemässä kirjakaupan tilauslistaa aamuksi Alicea varten.

Soittaja oli Jamie.

-Missä sinä olet! Betty parahti.

-Kotona, isoveli vastasi, ja hänen äänessään saattoi aistia hymyn. -Tulin aamulla.

-Miten sinä voit?

-Hyvin — nolostuttavan hyvin.

-Mitä sinä tuolla tarkoitat, Betty sanoi moittien. -Mitä nolostuttavaa siinä on?

-Onhan se vähän häpeällistä, että lähdin niin vastahakoisesti, ja palaan turvallisesti ilman naarmuakaan. En saanut edes täitä.

-Jamie! Betty purskahti nauruun. Isoveli harrasti harvoin sukkeluuksia, ja hänen kuivakka vitsailunsa kertoi, miten helpottunut ja onnellinen hän lopulta oli. -Flora tuskin moittii sitä seikkaa.

-Ehkä ei, mutta olisihan kuulunut asiaan, että olisin lopulta saanut antaa henkeni urhoollisesti kuninkaan ja isänmaan edestä. Jamie vakavoitui äkkiä. -Kävin iltapäivällä Lillianin luona.

-Hän on urhea tyttö, Betty kuiskasi.

-Hyvin urhea. Veli kuului nielaisevan. -Ja pikkupojat ovat hirveän reippaita. John olisi ylpeä, jos näkisi heidät.

-Ehkä hän näkee, Betty vastasi, sillä hän tahtoi uskoa tuohon lohduttavaan ajatukseen.

Seuraava puhelu tuli Edinburghista. Davy oli palannut hakemaan Miriamia.

-Melkein viisi vuotta siihen meni, mutta nyt me vihdoinkin ajattelimme aloittaa yhteisen elämämme, hän ilmoitti.

-Hyvä Luoja, Betty puuskahti, -mihin sinä hänet raahaat?

David nauroi langan toisessa päässä. Nykyisin kaikki tuntuivat nauravan kovin helposti.

-Raahaan? Ellen toppuuttelisi, hän istuisi jo eteisessä matka-arkkunsa päällä odottamassa ajuria satamaan. Meren taakse me menemme, sisko, kuten tarkoitus oli alunperinkin.

-Ettekö — etkö sinä tule käymään kotona?

-Ehkäpä. Betty melkein kuuli, miten David virnisti. -Tiedäthän, että Craig Finlay on palannut, ja että Jennie ilmeisesti on tulossa seuraavan sairaalalaivan mukana? Luulen, että molemmat vielä naimattomat pikkusiskomme järjestävät meille piankin hyvän syyn kokoontua yhteen.

Kolmantena iltana soittaja oli todellakin Jennie — tai rouva Keith Murray, kuten hän arvokkaasti itsensä esitteli.

Betty istui hetken aivan mykistyneenä.

-Mitä sinä sanoit? hän kuiskasi.

-Me olemme naimisissa, Jennie ilmoitti. -Tuliko se sinulle jollakin tavalla yllätyksenä?

-Mutta Jen — mitä äiti sanoo — mitä rouva Murray sanoo — teidän häänne!

-Betty kulta, emme me tahdo häitä. Keith olisi halunnut mennä vihille jo mantereella, mutta minä sanoin, etten jätä työtäni kesken. Tulin sairaslaivan mukana Edinburghiin hoitaakseni viimeiset poikani turvallisesti kotiin. Vasta kun olin käynyt ilmoittautumassa ja vuoroni oli päättynyt, menimme suoraan lähimmän sotilaspapin puheille. En ehtinyt vaihtaa edes hoitajattaren univormuani pois — luovutin sen vasta rouvana.

-Äiti pahoittaa mielensä, Betty sanoi haikeana. -Hän on niin kovasti toivonut saavansa järjestää iloisen juhlan — oikeat häät kaiken sen jälkeen, mitä Elizalle…

-Hyvänen aika, ei kai hän tosissaan kuvitellut — en minä tahdo olla mikään keskipiste, en varsinkaan tässä asiassa. Jennien ääni oli hiljainen. -Enkä tahdo vääntää veistä Myran haavassa. Pelkään, että hän on sittenkin pahoillaan.

-Hän saa minun puolestani olla niin pahoillaan kuin tahtoo, Betty puuskahti. -Olisi käyttäytynyt…

-Älä, Jennie sanoi. -Muista, että olet sentään opettajatar! Mutta lohduttakoon sinua se, että äiti saa häänsä, sillä joku muu on kyllä mieluusti keskipiste.

-Tarkoitatko…

-Tapasin Maryn aamulla, ja hän aivan säteili. Lupasin, että jäämme kaupunkiin pariksi päiväksi auttaaksemme häntä ostoksissa — sikäli kuin nyt on paljonkaan ostettavaa, mutta Mary tahtoo touhuta, ja minä suon sen hänelle niin sydämestäni. Hän aikoo soittaa itse äidille ja sopia kaikesta, joten en tiedä vielä päivämäärää, mutta epäilen pääsiäisen aikaa.
”Kunpa Sinä olisit jo kotona Maryn häissä!” Betty kirjoitti Duncanille. ”Silloin ne olisivat oikeat häät!

”Sillä aikamoinen juhla niistä tulee. Mary parka, joka on melkein koko elämänsä ollut toiseksi nuorin ja aina jäänyt vähän sivuun, saa vihdoinkin loistaa.

”Äiti ja isä olivat suunnitelleet kodikasta suvun keskeistä vihkimistä Sellorin talossa — Napier palannee aivan näinä päivinä — mutta Rob tuli väliin. Hän ilmoitti, että kun kerran Mary on sisarussarjastamme viimeinen vihittävä, tämän häät pidettäisiin Kuusikukkulalla ja niin komeasti kuin tällaisena aikana on suinkin mahdollista.

”En tiedä, onko se hänen taholtaan näyttämisenhalua koko kylää kohtaan, vaiko ainoastaan veljellistä hellyyttä sisaren ilahduttamiseksi, mutta olen iloinen. Elizan vihkiäiset, niin kotoiset kuin ne lopulta olivatkin, jättivät suuhun vähän happaman maun.

”Äiti tahtoisi samalla juhlia Jennien ja Keithin avioliittoa, mutta nämä ovat kieltäytyneet ehdottomasti mistään huomiosta. He tulivat kotiin toissapäivänä, ja oli jotenkin järkyttävää tajuta, että Jennie todellakin kokosi omaisuutensa ja muutti Murrayn tilalle. Minun pieni, ujo sisareni! Murehdin hiukan sitä, miten hän pärjää appivanhempiensa kanssa, mutta Annien kertoman mukaan rouva ja herra Murray ovat oikein ylpeitä poikansa ‘sotasaaliista’, kuten he Jennietä kutsuvat.

”Sotasaaliita tosiaan! Meillä on ollut yllin kyllin järkytyksiä sillä rintamalla.

”Pari päivää sitten sain kirjeen Mary Smithiltä. Hän ei ole mikään kirjeenkirjoittaja, joten olemme näiden vuosien aikana vaihtaneet lähinnä vain joulukortteja. Mutta nyt hän tahtoi kertoa olevansa anoppi. Hamilton on palaamassa kotiin, lienee nyt jo äitinsä ja Victorian luona — ja hän on naimisissa! Se on joku ranskalainen tyttö, heidät on vihitty Pariisissa, enkä oikein osannut riveiltä enkä rivien välistä lukea, mitä mieltä Mary asiasta on.

”Täytyy tunnustaa, että hänen tilallaan en ilahtuisi. Hamilton on ollut poissa vuosia, ensiksi kasvatuslaitoksessa ja sitten rintamalla. Ja kun hän nyt, rangaistuksensa kaikin tavoin suoritettuaan, palaa ikävöivän äitinsä luo, hän onkin ‘ruvennut pitämään jostakin tytöstä niin, että jättää äidin’, kuten Stuart asian ilmaisisi.

”Mutta kun suljen pois omat itsekkäät ajatukseni, tunnustan itkeneeni pienet kiitolliset itkut. Kaiken sen jälkeen, mitä Hamilton Smith on elämänsä aikana kokenut, en voi toivoa hänelle kuin kaikkea mahdollista onnea. Uskon sydämestäni, että aviomiehenä hän on aivan toisenlainen kuin isänsä!

”Tämä ei kuitenkaan ollut se suurin pommi. Äiti nimittäin ilmoitti, että Charlie, joka jäi mantereelle vielä Jennien jälkeen, aikoo tuoda tullessaan lapsen.

”Ei, se ei ole sitä miltä se kuulostaa, ja äiti parka hämmentyi täysin tajutessaan, miten oli asian muotoillut. Kyseessä on joku muutaman vuoden ikäinen belgialainen orpotyttö, josta sairaalassa on huolehdittu ja johon Charlie on kiintynyt.

”Äiti oli kuullut asiasta Roselta, joten ilmeisesti tämä on suostunut tuumaan. Ruthin tähden minä en tietystikään voi kuin lämpimästi puolustaa ajatusta ottolapsesta! Ja koska Rose ymmärtää ihmismieltä, hän on varmaankin paras mahdollinen äiti pienokaiselle, joka tulee vieraaseen maahan sellaisista oloista.

”Mutta siltikin — muistatko, miten Sinä pohdit aikoinaan, onko oikein viedä lapsi juuriltaan, vaikka kuinka surkeista olosuhteista? Aina välillä uskon, että Ruth on täysin asettunut meille, kunnes sitten jokin pieni ele tai ilme osoittaa, ettei hän sittenkään koe olevansa kanssamme tasavertainen.

”Mutta onneksi hänellä on isänsä. Jim Weilson on lähetellyt hänelle säännöllisesti postikortteja rintamalta — taivaalle kiitos postikorteista! Hänet on laivattu Kanadaan suoraan mantereelta eikä hän enää päässyt käymään, mutta Ruth ja minä uskomme lujasti, että Kanadastakin saa oikein sieviä postikortteja.

”Sotasaaliisiin palatakseni — minullakin on sellainen, tavallaan. Sain tänään aamupostissa kirjeen kustantajaltani, ohuen kirjeen, joka sisälsi ystävällisen hyväksyvän viestin ja maksumääräyksen. Kolmas tyttökirjani julkaistaan vielä tänä kesänä. Se kirja auttoi minut syksyn halki, ja toivon niin hartaasti, että se auttaa lukijansa tämän murrosajan halki.”

~*~*~*~  

Tänä iltana klo 20 avautuu Bettyn toinen joululahja teille joulublogissa

Lahjanne julkaistaan
  • jouluaattona klo 20
  • joulupäivänä klo 20
  • tapaninpäivänä klo 20
  • uudenvuodenaattona klo 20
  • uudenvuodenpäivänä klo 20
  • loppiaispäivänä klo 20

6 kommenttia:

  1. Vastaukset
    1. Oli niin mukava kirjoittaa tällaisia uutisia kaikkien ikävyyksine jälkeen. :)

      Poista
  2. Voi, kivaa tiedossa... Häät <3 Ja pieni belgialainen tyttö <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Huomasin, että tässähän taitaa olla tasan viikko tarinaa jäljellä!

      Poista
    2. Apua, mä en halua vielä ajatella loppua.........

      Poista
    3. Kyllä se muakin vähän kauhistaa. :/ Uudenvuodenpäivänä tarina päättyy. Onneksi sinä ja edellisiltana tulee joulupaketti, ja sitten vielä loppiaispäivänä viikkoa myöhemmin sellainen, josta uskon teidän aivan erityisesti pitävän. :)

      Poista