perjantai 26. joulukuuta 2014

82. Lääkärin määräys

 
Kevät eteni voimallisesti, aivan kuin sekin olisi halunnut osoittaa kuoleman ajan olevan ohi. Miehiä palasi kotiin jatkuvana virtana.

Mitä pidemmälle aika kului, sitä kärsimättömämmäksi Betty kävi. Hän oli koulussa kuin tulisilla hiilillä, vaikka rouva Wallace oli luvannut soittaa opettajainhuoneeseen välittömästi, jos Duncan tulisi. Hän ei saanut iltaisin unta maatessaan yöjunan tultua kuuntelemassa, kävisikö ovi, narahtaisiko porras. Hän heräsi aamuisin sydän pamppaillen toivoa ja muuttui päivän mittaan yhä hiljaisemmaksi.

-Kuulehan, tyttöseni, sanoi Fergus eräänä huhtikuisena iltana tultuaan käymään, -minä en pidä tästä yhtään.

-Eikö sinulle tosiaankaan maistu? Betty kysyi viattomasti teepurkki kädessään.

-Betty, älä ole typerä. Fergus kurtisti mustia kulmiaan. -Alice käski minun tulla. Hän on huolissaan, ja ymmärrän hyvin miksi.

-Minä en ymmärrä miksi. Kaikki on hyvin. Betty hypisteli teepurkkia, kunnes se lipesi hänen sormistaan lattialle. Evan huusi ilosta, kun purkki pompahti hauskasti matolla, mutta onneksi kansi pysyi kiinni.

-Sinähän olet yhtä hermokimppua. Jos sinua koskisi, hyppäisit ilmaan kuin tuo purkki.

Betty huokasi poimiessaan teepurkin ylös.

-Minä vain… odotan, hän mutisi.

-Aivan, sanoi Fergus. -Sinä vain odotat. Pelkästään odotat. Aamusta iltaan ja illasta aamuun. Miten kauan kuvittelit hermojesi kestävän sellaista?

-Siihen asti, kunnes Duncan…

-Betty, Duncan saattaa tulla huomenna — tai viikon päästä — tai kahden kuukauden! Sinä tiedät, miten paljon joukkoja on vielä kotiuttamatta. Ja Duncanin tuntien hän todellakin tahtoo hoitaa ”poikansa” kotiin ensin. Jos sinä koko sen ajan vain odotat kireänä kuin viulunkieli, minä pelkään, että saan toimittaa sinut siihen Rosen ”parantolaan”.

-Ei Rose ole enää siellä, Betty mutisi. -Hän on jättänyt paikkansa ja tullut kotiin Charlien ja pikku Emilien kanssa. Hän kuulemma lepää nyt ja koettaa sitten löytää uuden paikan lähempää kotia, tai aloittaa ehkä oman praktiikan.

Fergusta eivät Rosen suunnitelmat selvästi kiinnostaneet vähääkään.

-Sinun lääkärinäsi minä määrään sinulle lomaa, hän sanoi lujasti. -Ja ilmastonvaihdoksen.

-Oletko hullu! Koulu…

-Kävin jo puhumassa neiti MacGregorin kanssa. Hän ei päästä sinua sisään luokkaan viikkoon. Ja Alice on luvannut hoitaa kaupan ja Ruth ja Wallacet muun talouden, kun sinä pakkaat lapset mukaasi ja menet Glen Longiin valmistelemaan sisaresi häitä.

-Mitä sinä puhut! Betty puuskahti. -Enhän minä voi mihinkään mennä.

-Etkö sinä kuullut, että kaikki on jo järjestyksessä! Itse asiassa tahtoisin kyllä määrätä Ruthin mukaasi. Hän on niin kalpea, että tarvitsisi vähän reipasta maalaiselämää.

Betty sulki hetkeksi silmänsä. Hän tiesi, että Ruth oli kalpea, että tämä valvoi kuin hän, oli yhtä kireä kuin hän. Mutta silloin, kun Betty sentään saattoi puhua odotuksestaan ja kaipauksestaan julkisesti ja saada kaikkien myötätunnon, Ruth parka odotti saksalaistaan todellakin hiljaisuudessa — jos nyt niin saattoi sanoa, kun otti huomioon kaikki ne hyvää tarkoittavat kommentit milloin kenestäkin ”reippaasta ylämaalaispojasta”, joita hän sai rouva Wallacelta päivittäin. Saksalaista, joka ei ehkä enää edes elänyt!

-Mutta kauppa — eihän Alice jaksa…

-Allie ei ole sairas, Fergus sanoi lujasti. -Muistanpa eräänkin naisen, joka työskenteli viimeiseen päivään asti ja jonka lapsi sai syntyä kirjakaupan varastossa!

Betty huokasi.

-Lakkaatko sinä koskaan muistuttamasta minua siitä? hän kysyi vähän myrtyneenä.

-En, Fergus sanoi hilpeästi. -Ala pakata.

-Mutta Stuartin koulu…

-Glen Longissakin on koulu, ja Stuartista on varmasti hauskaa olla viikon verran enonsa opissa.

-Mutta jos Duncan…

-Beatrice Fleming, tämä tulee sinulle ehkä yllätyksenä, mutta puhelin on keksitty!

Betty naurahti muistaessaan, miten Alicekin oli syksyllä muistuttanut häntä puhelinlinjoista.

-Sinä taidat olla tosissasi, hän sanoi.

-Niin olen, Fergus ilmoitti. -Minä en totisesti ole koettanut huolehtia sinusta kaikkia näitä vuosia vain siksi, että saisit hermoromahduksen viime hetkillä.

-Äiti kyllä mainitsikin, että Anna tarvitsisi apua hääjärjestelyissä, Betty myönsi. -Ehkä minä voisin olla hyödyksi.

-Vaikka makaisit siellä riippumatossa, kunhan menet ulos aurinkoon ja raittiiseen ilmaan ja läheistesi luo, etkä huolehdi yhtään mistään!

-Ei meillä ole riippumattoa, Betty sanoi nenäkkäästi.

Mutta hänen oli myönnettävä, että Fergus oli oikeassa. Hän tulisi hulluksi kotona. Vaikka koulutunnit ja työskentely kaupassa ja valokuvaamossa ja  kotityöt saivat ajan kulumaan nopeasti, hän oli niin tavattoman hermostunut, että hypähti aina, kun puhelin soi tai kun ovi kävi. Hän ei kestäisi enää kauan tällaista.

Niin Betty alkoi valmistautua lomaansa. Mutta hänen suureksi surukseen Ruth ei suostunut lähtemään heidän mukaansa.

-Se tekisi sinulle hyvää, Betty sanoi. -Saisit muuta ajateltavaa.

Tyttö katsoi häneen tutkimattomasti.

-Niinkö luulet?

-Ruth kulta… Betty huokasi. Hän mietti, miten kauan kestäisi, ennen kuin tyttö lopulta tajuaisi totuuden, ja miten tämä sen kestäisi. -Neil kävi kysymässä sinua eilen illalla, kun olit sairaalalla.

-Tiedän. Hän tuli minua vastaan.

Betty kohotti kulmakarvojaan, mutta Ruth katsoi muualle.

-No? hän lopulta kysyi.

-Mitä sinä oikein kuvittelet? Että minä suostuisin häneen vain, koska en ole kuullut Felixistä mitään sen jälkeen, kun… Millaisena sinä minua pidät!

Ruthin silmissä oli kyyneleitä, ja Bettystä tuntui, kuin joku olisi lyönyt häntä palleaan. Mitä tyttö sanoisi, jos tietäisi Duncanin paon todelliset taustat? Luojan kiitos he olivat vaienneet niistä. Mutta mitä hän tekisi, miten hän saisi Ruthin järkiinsä, miten hän saisi tämän taas elämään?

Joka tapauksessa oli suloista muuttaa viikoksi Glen Longiin — ”vaikka näyttääkin siltä, kuin tulisimme vuodeksi”, kuten hän sanoi anteeksipyytävästi Robin nostellessa heidän laukkujaan alas rattailta. Anna oli hilpeästi ilmoittanut majoittavansa heidät Kuusikukkulalle, eikä lasten riemulla ollut rajoja näiden tajutessa, että leikkejä serkkujen kanssa ei tarvinnutkaan nyt rajoittaa muutamaan tuntiin. Stuart parka tosin joutui viettämään päiväsydämensä koulussa, mutta hän oli niin ylpeä saadessaan kävellä sinne ja sieltä kotiin yhdessä Rozin, Alanin ja Rob-enon kanssa, että oli haljeta.

-Minusta tuntuu, kuin olisin taas lapsi, Betty sanoi eräänä iltana Annalle, kun he istuivat lepuuttamassa särkeviä polviaan luututtuaan koko päivän lattioita. Kuusikukkula, joka oli kuluneina vuosina väkisinkin jäänyt laiminlyödyksi, alkoi hiljalleen nousta taas kukoistukseen. -Tämä on niin kotoista!

-Toivottavasti en teetä sinulla liikaa töitä, Anna hymyili. -Mutta en todellakaan tiedä, mihin joutuisin ilman sinua. Tarkoitan, että tietysti suostuin heti Robin ajatukseen pitää Maryn häät täällä — hän on viimeinen teistä ja ansaitsee juhlansa, varsinkin nyt, kun meillä on niin monta syytä iloon — mutta en tajunnut, miten paljon tehtävää olisi! Mhairi ja Roz ja minä emme repeä kaikkeen, enkä voi juoksuttaa koko ajan äitiäsi ja Annieta.

-No, pääsiäisenä on toivottavasti kaunista ja kaikki voivat olla ulkona, Betty lohdutti. -Mitä olet suunnitellut huomiselle?

-Voisitko ottaa pyykin vastuullesi? Joudumme joka tapauksessa majoittamaan väkeä, ja pelkään, että suurin osa lakanoistamme on kovin kellastuneita ja kaapinhajuisia.

-Mielelläni, Betty sanoi hiljaa ja ajatteli niitä muistoja, joita vanha pesutupa toi hänen mieleensä.

Seuraavana päivänä Betty aloitti pyykkäysurakkansa heti aamusta ja nautti siitä, kuten nautti kaikista niistä töistä, joita täällä teki. Ehkä oli todella niin, että toisen luona velvollisuudet eivät tunnu lainkaan yhtä ikäviltä kuin kotona! Oli niin nautinnollista tehdä ruumiillista työtä, antaa ajatusten vaeltaa ja käsien toimia.

Toki hänen ajatuksensa eivät pahemmin vaeltaneet, vaan kulkivat yhtä ja samaa polkua, mutta jollakin tavalla hän tunsi, miten hermostunut kireys sittenkin hellitti. Stuart oli koulussa, muut lapset leikeissään, ja vain Evan istui penkillä pesutuvan seinustalla puuhevosensa kanssa ja rupatteli hänelle käsittämättömiä lapsentarinoitaan.

Iltapäivällä hän raahasi suuren korillisen märkiä vuodevaatteita puutarhaan pingotettujen pitkien pyykkinarujen luo. Aurinko paistoi ja tuuli, joten ilma oli täydellinen pyykin kuivattamiseen. Betty suorastaan jo tunsi nenässään Kuusikukkulan lakanoiden tuoksun: raikkaan tuulen, nummien, turvallisuuden tuoksun. Rob oli tullut lasten kanssa koulusta ja hän kuuli puutarhan takaosasta, miten jokin hurja seikkailu oli jo saatu käyntiin.

Hän hyräili ripustaessaan lakanoita ja tyynynliinoja narulle, eikä nähnyt, että joku nousi ylös Kuusikukkulalle vievää tietä. Oli kaunis kevätpäivä ja sotilaspukuisen miehen askel kevyt.

Tien mutkassa mies jäi katsomaan taloa, joka oli arvokkaan juhlallinen ja silti jollakin oudolla tavalla hyvin kutsuva. Sitten hän saapui portille ja avasi sen saranan narahtaessa.

Betty kuuli narahduksen, mutta oletti äidin tulevan käymään, kuten tämä oli luvannut. Sitten hän tunsi nykäisyn hameissaan.

-Äiti, sanoi Evan, joka oli ujo eikä pitänyt vieraista, -joku tetä.

Betty kääntyi ja näki portilla seisovan hahmon. Mies oli univormussa, ja aurinko leikki punaisilla hiuksilla, joita lakin alta pilkisti.

Tyynynliina lipesi Bettyn sormista ja tuuli lennätti sitä halki puutarhan, kunnes se jäi kiinni omenapuun oksiin ja lepatti siinä kuten voitonlippu.

-Ei se ole mikään setä, Evan, Betty kuiskasi. -Se on sinun isäsi.

Ja sitten hän juoksi. Hän ei ollut juossut vuosiin, mutta nyt tuntui kuin jalat eivät olisi lainkaan koskeneet maata, kuin hän olisi lentänyt. Aurinko paistoi, voi miten se paistoi, niin kuin pimeyttä ei olisi koskaan ollutkaan. Tuuli taivutti puiden latvoja, aivan kuin ne olisivat kumartuneet nöyrinä kiitokseen.

Hän oli Duncanin sylissä, tämän käsivarret olivat hänen ympärillään, tämän ääni kuiskaili lempinimeä, jota ei kukaan muu käyttänyt. Nyyhkytys tuli syvältä, kaikkien näiden vuosien painon alta, ja hän piti Duncanista kiinni kuin olisi pelännyt tämän olevan sittenkin vain unikuva.

-Miten… Kuinka… Milloin… Betty lopulta sopersi silmät kiinni ja kasvot painettuina vasten khakikangasta, joka tuntui lämpimältä ja karhealta hänen ihoaan vasten.

-Tulin päiväjunalla, Duncan kuiskasi. -Alice kertoi, että olette täällä.

-Mutta — Alice lupasi soittaa heti

-Minä kielsin. Duncanin äänessä oli naurua, ja Betty kohotti kasvojaan vain nähdäkseen hänen silmiensä tuikkeen. -Jätin moottoripyörän alas kylään. Tahdoin kävellä loppumatkan — kuten silloin kerran.

-Hyvä Luoja… Olisin voinut saada sydänkohtauksen!

-Sitä vartenhan tämän portin saranaa ei koskaan öljytä — etteivät vieraat pääsisi yllättämään. Mutta sinä olit niin ajatuksissasi, Sappho. Mitä sinä ajattelit?

Betty nyyhkytti taas, ja Duncan tuuditteli häntä hetken sylissään. Sitten Betty tunsi tämän nostavan poskensa hänen hiuksiltaan ja kääntyi nähdäkseen, mitä mies katsoi.

Evan seisoi vähän matkan päässä näyttäen huolestuneelta ja epävarmalta, vaikka Grace piti häntä kädestä. Heidän takanaan seisoivat Stuart, Archie, Donald ja Faith. Stewartin serkut olivat vetäytyneet ylös kuistille, aivan kuin lapsetkin olisivat tajunneet, että nyt tapahtui jotakin suurta, eivätkä tahtoneet häiritä.

-Kukas sinä olet, nuori mies? Duncan kysyi hiljaa.

Evan hautasi kasvonsa Gracen esiliinaan.

-Hän on Evan, Grace ilmoitti reippaasti. -Eikä hän pidä vieraista. Niin että kukas sinä olet ja mitä sinä teet täällä?

-Grace, Betty sanoi moittien, -noinko äiti on opettanut sinut puhumaan! Sehän on sinun isäsi, lapseni.

Grace loi äitiinsä halveksuvan katseen, kun tämä kuvitteli hänen menevän noin helppoon.

-Älä narraa, hän tokaisi. -Minun isäni on sodassa!

Duncan nielaisi.

-Ei ole enää, hän sanoi hiljaa. -Eikä sotaa ole enää. Isä on tullut kotiin.

Stuart liikahti. Hän astui hitaasti sisarustensa eteen, aivan kuin olisi varmuudeksi tahtonut vielä suojella näitä, jos tilanne muuttuisi jollakin tavalla uhkaavaksi.

Sitten hän katsoi Duncania hyvin pitkään. Hän oli yhdeksänvuotias, ja isä oli ollut poissa lähes puolet hänen elämästään.

-Jäätkö sinä nyt kotiin? hän kysyi hiukan epävarmasti, työntäen kätensä syvälle taskuihin.

-Kyllä, minä jään nyt kotiin, Duncan sanoi.

-Etkä enää lähde?

-Ei, minä en enää lähde.

Stuart vilkaisi äitiinsä, sitten taas isään. Lopulta hän astui eteenpäin.

-Minä olen koettanut pitää hyvän huolen äidistä ja kaikista, hän sanoi kuin ilmoitusta tekevä sotilas. -Sinä voit sitten varmaan jatkaa tästä.

Duncan teki kunniaa.

-Minä jatkan tästä, poika, hän sanoi.

~*~*~*~  

Tänä iltana klo 20 avautuu Bettyn kolmas joululahja teille joulublogissa

Lahjanne julkaistaan
  • jouluaattona klo 20
  • joulupäivänä klo 20
  • tapaninpäivänä klo 20
  • uudenvuodenaattona klo 20
  • uudenvuodenpäivänä klo 20
  • loppiaispäivänä klo 20

14 kommenttia:

  1. Vastaukset
    1. "Vihdoinkin" taitaa olla sarjan suosituin kommentti. Niitä tuli aika monta silloin, kun Duncan sai vihdoin Bettyn kihlatuksi, ja niitä on tullut tämänkin kirjan aikana... :D :D

      Poista
  2. Voih... :'-/ Kuinka liikuttavaa, että Stuartin elämästä tosiaankin puolet hänen isänsä on ollut sodassa. Ja pienemmät ei juuri tiedä isästään senkään vertaa. Nythän koko perhe joutuu tutustumaan toisiinsa uudestaan!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Duncan on ollut poissa syksystä 1914 kevääseen 1919 eli neljä ja puoli vuotta, tasan puolet Stuartin elämästä - mutta hän oli toipumislomalle silloin yhtenä syksynä useamman kuukauden.

      Meillä on talvisodan ajalta perhekuva, jossa on isäni, hänen (silloiset) kaksi siskoaan ja vanhemmat. Kummitätini istuu isänsä polvella naama väärinpäin kauhusta, kun hänet oli pakotettu "vieraan miehen" syliin. Ja isoisoä oli ollut poissa vain muutaman kuukauden ja tätini oli sentään jo nelivuotias...

      Poista
  3. Ihanaaaaa, miten juhlallinen kotiintulo! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oli vaan ihan pakko heittäytyä vähän eeppiseksi. Jos tämä olisi elokuva, Bettyn juoksu pyykkinarulta olisi esitetty hidastettuna. :)

      Poista
  4. Nyyh, eihän tätä voi lukea itkemättä. Täydellistä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kauhea kirja, kun sille pitää itkeä... :D :D

      Poista
  5. DUNCAN. Vihdoin. Tätä on odotettu.

    Ja perhe Fleming ensimmäistä kertaa yhdessä näillä perheenjäsenillä.

    IHANAA!!!!!!!! <3 <3 :' 3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. On oikeasti vaikea käsittää, miltä Duncanista tuntui palata kotiin, jossa Evankin on jo toisella vuodella ja hän näkee tämän ensimmäisen kerran...

      Olethan löytänyt Bettyn joulublogiin, jossa on yksi Duncanin omin sanoin kertoma tarina ja lisääkin hänen vaiheitaan tulossa? :)

      Poista
  6. Rupesin miettimään tuotakin... Että kun mies tulee sodasta ja siellä on parikin "uutta" tenavaa jaloissa pyörimässä ja kitisemässä... Että oma hommansa sekin on --tottua niihin. Vaikka kuinka ovat itte tehtyjä. Eikä se kivalta tunnu, kun omat lapset vierastaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ja kun ottaa huomioon, mitä rataa Duncanin ajatukset seuraavassa luvussa lähtivät kulkemaan, tiedä vaikka epäilisi ovatko ne omia.

      Poista
    2. Joo, muutaman tällaisen tarinan tiedän reaalielämästä... Että sodasta tullu isäntä on epäilly lapsien alkuperää. Vaikka ihan oikeasti ei ole ollut mitään epäilemistä :/

      Poista
    3. Rupesin jo kirjoitusvaiheessa miettimään, että kun Evanin ei sanota olevan kenenkään "näköinen" - mutta sitten muistin, että lapsiparka on sentään punatukkainen, ja ei Duncankaan niin sekaisin ole, ettei tajuaisi sen jotakin merkitsevän... :D :D

      Poista