lauantai 27. joulukuuta 2014

83. Kuinka elää rauhassa

 
Huhtikuun 20. päivänä
”Eilen juhlimme Maryn ja Craig Finlayn häitä. Ja se vasta oli juhla.

Tässä maassa on vietetty monia juhlia voittomme ja miesten kotiutumisen vuoksi, aina meidän koulujuhlastamme suuriin juhlallisuuksiin pääkaupungissa. Mutta en tiedä, onko niissä missään sittenkään ollut näin ihastuttavaa!

Rakas pieni sisareni, joka sai kerrankin olla kaiken huomion keskipisteenä: sulhasensa, perheen, ystävien, koko suvun. Miten kaunis hän oli, miten rakkaasti Craig häneen katsoi! Miten koskettavasti Napier puhui, miten väsymättä Annie soitti tanssimusiikkia, miten maukkaan aterian Anna ja äiti olivat saaneet aikaan kaikesta säännöstelystä huolimatta — ja miten komea kavaljeeri minulla oli.

En tahtonut uskoa, että Duncan todella oli siinä. Hän oli vielä sotilaspuvussa, kuten useimmat miehet sulhasta myöten, ja hänen lämmin kätensä ympärilläni, se lempeys millä hän hillitsi lapsia näiden väsyessä seremonian aikana, kaikki oli niin ihmeellistä, että olisin tahtonut itkeä pelkästä ilosta.

Illan aikana en tosin Duncania lopulta paljon nähnyt. Miehet kokoontuivat puutarhaan puhumaan asioista, joita me kotona olleet emme voi ymmärtää. Tiedän, että Robin kanssa Duncan puhui pitkään jo tuloiltanaan. En tiedä, mistä, mutta Robin ilme on ollut sen jälkeen vähemmän ahdistunut.

Davy sentään nauratti meitä kaikkia kertomuksillaan, ja Miriam oli niin täynnä intoa kaiken uuden edessä, muuton ja oman kodin, että se oli aivan liikuttavaa.

Myös Rose ja Charlie olivat paikalla pienen tyttönsä kanssa. Hänen nimensä on Emilie, ja hän on rumin lapsi jonka olen koskaan nähnyt, mutta mitä sillä on väliä, sillä häntä rakastetaan! Rose vaikuttaa hämmentyneeltä ja epävarmalta, minun vahva ja rohkea sisareni, joka tähän asti on aina tiennyt mitä tehdä.

-Onhan vähän pelottavaa saada heti valmis pienokainen, hän mutisi minulle, kun Emilie kietoi kätensä hänen kaulaansa turvaa hakien kaikkien näiden vieraiden ihmisten joukossa.

-Kuvitteletko sinä, että lapset ylipäätään syntyvät puolivalmiina? minä tiedustelin. -Muistaakseni olet sentään lukenut lääketiedettä!

Eliza ja Sean olivat paikalla pikku Niallin kanssa. Elizan ilmeessä oli jotakin uhmaavaa, kun hän tapasi sukulaisia ja kylän väkeä, mutta ilahduin nähdessäni, miten hän pehmeni hetki hetkeltä. Kukaan ei sanonut mitään poikkipuolista — ei edes Marian-täti, jolla oli täysi työ olla halkeamatta ylpeydestä Colin-serkun palattua kotiin korpraalina.

-Tiedätkö sinä hyvää taloa Fort Williamista, Eliza sanoi minulle ohimennen illalla, kun nuoret olivat menneet kokkotulille ja me muut istuimme vielä kuistilla. (‘Nuoret’ todellakin. Sydämeeni koski, kun tajusin, että Eliza olisi toki kuulunut tanssimaan tulien ympärillä eikä istumaan teekuppinsa kanssa meidän rouvien joukkoon.)

-Taloa? minä toistin hämmästyneenä.

-Lapsiperheelle sopivaa.

Tuijotin häntä.

-Tarkoitatko…

Eliza katsoi minuun ja vedin henkeä. Olen kohta puolentoista vuoden ajan tuntenut vastuuta siitä, että ehkä pakotin hänet rakkaudettomaan liittoon, ehkä pilasin sekä hänen että Seanin ja lapsen elämän — mutta nyt tunsin yhtäkkiä saaneeni synninpäästön. Elämä tässä avioliitossa ei varmastikaan ole sellaista tunteiden ilotulitusta, jota Eliza lapsellisessa päässään vielä pari vuotta sitten haaveili, mutta tajusin, ettei hän ole onneton.

-Johtokunta hyväksyi Seanin hakemuksen, hän sanoi. -Hänestä tulee Fort Williamin kansakoulun johtaja heinäkuun alusta alkaen, heti kun hänen sopimuksensa nykyisessä koulussa päättyy.

Se oli jo melkein liikaa. En tajunnut itkeväni, ennen kuin Elizan pehmeä käsi koski poskeani.

-Älä itke, sisareni kuiskasi. -Minä lupaan, ettei hän ole kovin ankara esimies!

Nyyhkytin, ettei minun ole aikomus jatkaa koulussa enää syksyllä, sitten tajusin hänen äänensä kujeellisuuden ja aloin nauraa kesken itkuni.”

Huhtikuun 27. päivänä
”Uutenavuotena Rose sanoi olevansa huolissaan siitä, miten me sopeutuisimme rauhan aikaan. En ymmärtänyt häntä.

Jollakin lapsellisella tavalla kuvittelin, että kun Duncan tulee kotiin, kaikki jatkuu siitä, mihin se jäi sodan alkaessa. Että me aivan kuin ravistamme nämä vuodet yltämme, kuin ne olisivat olleet pahaa unta.

Aluksi se olikin niin. Olimme kaikki kuin pumpulissa, kuin romaanin viimeisessä luvussa, elokuvan loppukohtauksessa, jossa kaikki kääntyy hyväksi eikä mitään murheita enää ole.

Duncan on ottanut vastuulleen kaupan ja valokuvaamon, tilaukset ja tilit, kaiken sen, joka on ollut minulle niin vaikeaa. Hän tutustuu vähitellen lapsiin, jotka ujosti lähestyvät häntä, ja imartelee rouva Wallacea, joka — pelkäänpä — on käyttänyt kaikki mustan pörssin kanavansa saadakseen laitettua aterioita, joiden rinnalla entisajan pitopöydätkin kalpenevat.

Mutta sittenkin, kaiken onneni taustalla, olen tuntenut, ettei kaikki ole niin helppoa. Ei nyt, kun kyse ei ole lomasta. Kuten Duncan vakuutti Stuartille tulopäivänään: nyt hän on kotona eikä lähde mihinkään. Hän on kotona aina. Hän ei palaa rintamalle, jossa jännitys ja vaarat odottavat.

Minun järkeni sanoo, että hänen pitäisi olla siitä kiitollinen ja onnellinen. Mutta hänen sydämensä sanoo selvästi jotakin muuta.

Duncan on levoton. Sanoinkuvaamattoman levoton aina, kun hänellä ei ole kädet täynnä työtä. Aivan kuin hän ei kestäisi hetkenkään paikallaan oloa, hetkenkään hiljaisuutta. Hänen on pakko koko ajan liikkua, tehdä, suunnitella, puhua.

Se käy päiväsaikaan, kun kauppa on auki ja talo täynnä elämää. Mutta illalla, kun lapset ovat nukkumassa, hän muuttuu tuskalliseksi, aivan kuin hän saisi hiljaisuudesta ja rauhasta ruumiillisia oireita.

Ennen meillä oli tapana istua olohuoneessa lehtinemme, kirjeinemme, ajatuksinemme, joskus pitkäänkin mitään puhumatta mutta toistemme seurasta nauttien. Nyt siitä ei tule mitään.

Tietysti minä yritän kaikkeni. Koetan pitää yllä keskustelua, koetan keksiä kaikki mahdolliset työt, jotka hän voisi hoitaa. Mutta en onnistu siinä. Mikään keskustelunaihe ei kelpaa: hän ei tahdo puhua sodasta, hän ei siedä politiikkaa, häntä ärsyttävät kaupungin kuulumiset, hän ei jaksa keskittyä edes lasten tekemisiin. Levottomuudessaan hän ei jaksa keskittyä mihinkään. Ei kaupan papereihin, ei sanomalehtiin, ei talon korjaustöihin.

Eikä nukkumiseen. Useimmiten hän kehottaa minua menemään levolle ja jää itse alas. En tiedä, pelkääkö hän uniaan, vai tahtooko hän olla yksin rauhassa ajatuksineen, enkä tiedä kumpi olisi ikävämpi vaihtoehto. Haluaisin olla hänen tukenaan, mutta hän työntää minut pois, aivan kuten haavoittumisensa jälkeen.”

Toukokuun 2. päivänä
”Duncanin levottomuus ei ole hellittänyt. Mutta hän on löytänyt iltojensa täyttämiseksi keinon, josta minä en pidä.

En tiedä, alkoiko se jo Maryn häissä. Tarjoilu oli hyvä, myös juomapuolella. En havainnut, että Duncan olisi ollut sen enempää päissään kuin yleensäkään juhlien jälkeen — hän oli ehkä hiukan hilpeämpi, hiukan härnäävämpi, mutta se sai minut vain nauramaan ja punastumaan. Sillä kahden vuoden eron jälkeen huomaan välillä ujostelevani häntä.

Mutta muutamana viime iltana hän on alkanut lähteä pubiin. Eikä hän ole selvä tullessaan kotiin.

Eihän hän siellä yksin ole. Useimmat sodankäyneet Fort Williamin miehet ovat siellä, ja tiedän heidän taistelevan taistelunsa yhä uudelleen, hautaavan kaatuneensa yhä uudelleen. Heidän pitää se epäilemättä tehdä, sen tiedän ja haluan ymmärtää.

Mutta muistan, mitä Duncan kerran mainitsi isoisästään ja tämän juomistavoista, ja olen vähän huolissani.”

Toukokuun 8. päivänä
”Illat ovat meillä nykyään hiljaisia ja pitkiä. En minä tällaisiksi niitä kuvitellut, kun odotin Duncania sodasta kotiin. Päivisin hän hoitaa työnsä, tekee kaiken esimerkillisesti, mutta kun ilta tulee, hän vain katoaa sanoen, ettei minun tarvitse valvoa ja odottaa häntä.

-Lähtikö isä taas? kysyi Stuart tänä iltana, kun peittelin lapsia nukkumaan. Hänen silmissään oli totisuutta, joka vavisuttaa minua, vaikka toivon, ettei hän vielä ymmärrä mistä puhuu.

-Antaa isän mennä, minä sanoin lempeästi. -Se tekee hänelle hyvää.

Stuart katsoi minuun kuten Grace Duncaniin tämän tulopäivänä: hän ei ole niin helposti huijattavissa. Hän tietää, ettei isä sittenkään ‘jatkanut tästä’.

-Jos se tekee isälle hyvää, miksi hän sitten on aamuisin niin pahalla päällä? poika kysyi.

Istuuduin Prinssini sängynlaidalle. Donald, Archie ja Evan nukkuivat jo, onneksi.

-Muistatko, miten sinä jännitit esiintymistä sotilaiden kotiintulojuhlassa, kysyin. Stuartilla oli ollut vuoropuhelussa pieni rooli, ja minun rohkea poikani, joka ‘antaa päihin’ itseään isommille, oli tuskin nukkunut moneen yöhön ennen esitystä. -Ja miten levoton olit sen jälkeen, kun kaikki oli ohi? Isällä on vähän samanlaista. Hän on ollut niin monta vuotta sodassa, että hänen on vähän vaikeata sopeutua tähän meidän rauhalliseen elämäämme.

-Eikö isä rakastakaan meitä? Stuart kysyi hiljaa.

-Rakastaa, minä vakuutin yhtä paljon hänelle kuin itselleni. -Mutta meidän pitää rakastaa häntä vielä enemmän.”

Toukokuun 11. päivänä
”Eilen Ruth otti minut puhutteluun. Hän on tehnyt paljon ilta- ja yövuoroja viime aikoina, ja olen kuvitellut saaneeni häneltä pimitetyksi Duncanin iltaiset retket.

Naurettavaahan se on — tietysti hän on kuullut, kun tämä tulee kotiin aamuyöstä, kompuroi portaissa, pudottelee tavaroita, saa Lancelotin haukahtelemaan. Mutta olen niin sydämestäni toivonut, ettei hänen lapsuutensa jälkeen tarvitsisi enää kokea tällaista.

-Miksi sinä sallit sen? tyttö tiukkasi. -Mikset hae häntä pois?

-Hän osaa kyllä kotiin ilmankin, sanoin. Muistan, mitä Alice sanoi sellaisen vaimon säälittävyydestä, joka kulkee miehensä perässä tätä vahtimassa. Mikään mahti maailmassa ei saisi minua nöyrtymään moiseen.

-Osaako? Ruth kysyi oudosti. -Entä sitten, kun hän eksyy?

Pyysin, että hän antaisi olla. Uskon, että tämä on ohimenevää, sittenkin. Kaikista eniten pelkään, että rouva Wallace saisi tietää, sillä hänen saarnaansa en kestäisi.

Mutta Ruth ei antanut olla, tuo reipas apusisar.

-Kun äiti odotti isää kotiin tämän retkiltä, hän sanoi hiljaa, -kun näin hänen itkevän ja pelkäävän, olisin tahtonut tehdä jotakin. Mutta mitä olisin voinut tehdä? Minä olin vasta lapsi. Ja sitten tulit sinä ja kaikki muuttui! Et kai totisesti kuvittele, että minä antaisin sinun istua itkemässä ja pelkäämässä, enkä tekisi mitään! Ellet sinä hae häntä, niin minä haen!

Ja ennen kuin ehdin estää, hän oli mennyt.

En tiedä tarkasti, mitä kaupungilla tapahtui. Käydessäni tänään Armstrongin kaupassa näin ihmisten katseista ja ymmärsin vahingossa kuulemistani keskustelunpätkistä, että Ruth oli aiheuttanut pubissa melkoisen metelin. Mutta Duncan tuli kotiin hänen mukanaan.”

Toukokuun 18. päivänä
”En tiedä vieläkään tarkasti, mitä Ruth teki tai sanoi viikko sitten, mutta Duncan on pysynyt kotona sen jälkeen.

Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö hän olisi iltaisin kaatanut itselleen lasillista — ensin yhtä, sitten useampaa. En tiedä, missä hän pitää pullojaan, koska hän ei koske rouva Wallacen ‘järkyttävien tilanteiden varalla’ olevaan pulloon yläkaapissa.

Tästä huolimatta rouva Wallace on selvillä tilanteesta. Typerää, että muuta edes kuvittelin!

Hän katsoi minua surullisena tänä aamuna, kun valmistauduin kouluun.

-Rouva kulta, hän sanoi. -Meidän pitää vain olla kärsivällisiä. Meidän pitää antaa hänelle aikaa.

Olen hämmästynyt ja kiitollinen siitä, ettei hän saarnannut sen enempää minulle kuin Duncanillekaan. Ja koetan uskoa, että hän on oikeassa, tuo viisas nainen, joka on tukenut meitä läpi näiden vuosien.

Iltaisin vetäydyn usein yläkertaan. Minulla on tapana lukea Duncanin rintamakirjeitä. Olen lukenut ne monia, monia kertoja jo aiemmin, mutta nyt koetan löytää sieltä selitystä sille, miksi minun mieheni ei kestä rauhaa.”

Toukokuun 23. päivänä
”Kuluneina viikkoina meille on aina silloin tällöin ilmestynyt miehiä, jotkut tuttuja, suurin osa tuntemattomia. Toiset heistä astuvat suoraan myymälään, toiset tulevat asunnon ovelle. He seisovat siinä hattu kourassa, vähän ujon oloisina, toiset siistimmin ja toiset huonommin pukeutuneina, toiset terveinä ja toiset ontuen, ja kysyvät luutnantti Flemingiä.

Kun Duncan haetaan, hän ilahtuu — hän rehellisesti ilahtuu — ja puhuttelee miestä nimeltä, etunimeltä, aina oikein, koskaan erehtymättä. Sitten he vetäytyvät myymälän puolelle, ja tiedän, että Duncan sulkee kaupan, oli kello mitä tahansa. He istuvat siellä, kuten Duncan istui aikoinaan Fergusin kanssa, kun Alice aikoi muuttaa pois, ja tiedän heidän taistelevan taisteluitaan ja hautaavan kaatuneitaan yhä uudestaan.

Nuo vieraat ovat hänen ‘poikiaan’. Joskus he ovat meillä hetkisen, joskus koko yön. Ja joskus on aamulla ruokakomerosta hävinnyt leipää tai säilykkeitä, vielä useammin talouskukkarosta jokunen seteli.

Kyllä minä ymmärrän, miten vaikeissa oloissa monet näistä miehistä elävät, sillä kaikkien ponnistelun vuosien jälkeen työväkeä onkin yhtäkkiä liikaa ja töitä liian vähän varsinkin heille, jotka ovat vammautuneet. Mutta en voi olla miettimättä, tajuaako Duncan, että hänen oma perheensä tarvitsisi samanlaista omistautumista ja tukea.

-Miksei Duncan jäänyt armeijaan, kun ei kerran tahdo osata elää ilman! tuhahti Ruth eräänä tällaisena iltana.

Jäin miettimään hänen sanojaan. Ehkä hän on oikeassa. Kaikkien näiden jännityksen vuosien jälkeen ‘Flanderin sankari’, se taitava upseeri, jolle tarjottiin virkaa armeijassa, jota hänen ‘poikansa’ rakastavat ja kunnioittavat, vain yksinkertaisesti ei tiedä, mitä tehdä, kun on rauha.

Mutta miten minä voisin sen hänelle opettaa, kun hän ei halua tätä taisteluaan taistella!”

Toukokuun 26. päivänä
”Vietän nykyään yleensä iltani yksin yläkerrassa, ja usein nukun jo tai ainakin olen nukkuvinani, ennen kuin Duncan tulee. Mutta viime yönä minua janotti niin, etten saattanut olla, vaan lähdin hakemaan juotavaa.

Duncan istui keittiön pöydän ääressä. Hänellä oli edessään vajaa pullo ja vajaa lasi, ja hänen katseensa oli kiinnittynyt vastapäiseen tuoliin, aivan kuin siinä olisi istunut joku. Lancelot makasi hänen jalkojensa juuressa ja tuijotti samaa tuolia. Mietin, näkikö koirakin sen, mitä mies.

Mitään puhumatta hiivin hakemaan vettä. Toivoin Duncanin olevan jo niin kaukana omassa maailmassaan, ettei hän edes huomaisi minua.

Olin väärässä.

-Sappho, hän sammalsi. -Oletko sinä ollut uskollinen minulle?

Tyrmistyneenä käännyin häntä kohti.

-Sinä olet kaunis nainen, hän jatkoi yhä tuolia tuijottaen. -Ja täällä on ollut miehiä… kotimaisia ja ulkomaisia — se saksalainen — ja amerikkalaisia…

-Duncan Fleming, minä tiuskaisin kyyneleet silmissä, -etkö sinä häpeä!

-Saksalaiset levittivät lentolehtisiä, hän mutisi. -Siitä, mitä kotona tapahtuu, kun me olemme… poissa.

-Uskotko sinä saksalaisten propagandaa — sinä, upseerismies! sanoin ivallisesti, sydänjuuriani myöten loukattuna. -Itsehän sinä olet istunut iltaa saksalaisten sotaleskien luona!

Se oli julmaa. Se oli epäoikeudenmukaista. Kaduin sitä heti, kun sanat pääsivät huuliltani. Mitä sanotaankaan Raamatussa kielestä ja sen mahdista!

Pelästyin niin itseäni ja häntä, että jätin vesilasini ja pakenin lukkojen taakse vierashuoneeseen.

Hän ei edes käynyt koettamassa ovenkahvaa.

Ja tänään olemme olleet toisillemme erittäin kohteliaita.”

5 kommenttia:

  1. Voi Betty parkaa, ja voi Duncania!! Mutta samalla kuinka totta tämä onkaan. Näitä suljettujen peräkamarien keskusteluja sodan käyneitten miesten kesken on käyty vielä aivan viime vuosiin asti. Juuri niinkun Duncan ilahtuu kun näkee omiaan, samalla tavalla veteraanit olivat täysin omia itsejään vain muiden veteraanien seurassa. Eikä voi olla helppo sopeutua rauhaan kun on neljä vuotta taistellut hengestään!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kukaan (paitsi Rose ammattinsa puolesta) ei varmaan oikein osannut edes tajuta, että ei se kotiintulo ollutkaan niin helppoa. Ei ollut minkäänlaista apua, terapiaa, ymmärrystä. Kotona odotettiin - niin kuin Bettykin tässä - että mies ottaa vanhan roolinsa kuten ennenkin, eikä käsitetty, mistä mies oli tulossa.

      Tuo veteraani-sana on muuten hauska. Minun sukupolvelleni se tuo mieleen ne isoisäikäiset vaarit, mutta esim. Duncan on tässä 38-vuotias, parhaassa iässään.

      Poista
  2. Jep, sama täällä -- vasta kun aloin kiinnostua Vietnamin sodasta, tajusin, että veteraani voi olla vaikkapa 19-vuotias!

    VastaaPoista