sunnuntai 28. joulukuuta 2014

84. Kylminä kesäpäivinä



Tuon illan jälkeen, jolloin jokin tuntui menneen lopullisesti rikki Bettyn ja Duncanin välillä, Koivurannassa elettiin jonkinlaista asemasotavaihetta. Kukaan ei aktiivisesti pyrkinyt alueloukkauksiin, mutta ei myöskään rauhantunnusteluihin.

Betty, joka oli aina halveksinut silmänpalvontaa ja elämistä sen mukaan, ”mitä ihmisetkin sanovat”, alkoi ymmärtää, että toisinaan kulissien ylläpito oli ainoa keino säilyttää kasvonsa ja sitä myöten elämänhalunsa. Ensimmäisen kerran hän todella käsitti, minkä tähden Mary Smith oli rakentanut itselleen hyökkäävän puolustusasetelmansa silloin, kun oli koettanut peittää sen, millaista hänen kotielämänsä oli.

Äiti oli alkanut soittaa entistä useammin, ja vaikka tämä ei suoraan mitään sanonut tai kysynyt, Betty pelkäsi, että Glen Longissa tiedettiin jo. Hän itse ei enää tiennyt, mitä häpesi eniten: sitäkö, että kotikylässä sääliteltäisiin häntä, vai että siellä oltaisiin vahingoniloisia. Myra Knox ei ainakaan epäilisi verhoilla hyväntahtoiseen myötätuntoon ivaansa siitä, miten aina itseään muita paremmaksi luullut Beatrice Stewart ei saanut pidetyksi avioliittoaan kasassa!

Betty lakkasi kutsumasta Koivurantaan vieraita ja lupautumasta kylään, ainakaan iltaisin tai koko perheen voimin. Hän alkoi vältellä tuttavia kaupungilla, keksi tekosyitä jättääkseen menemättä naisyhdistyksen kokouksiin, eikä pyytänyt ketään talossa piipahtavaa jäämään pidempään.

Sillä miten hän olisi saattanut paljastaa kenellekään, millaista heillä nyt oli! Miten hän olisi voinut antaa kenenkään havaita, kuinka hän vältteli Duncania sen minkä pystyi, ja kuinka tämä viihtyi iltaisin yhä paremmin pullo seuranaan. Miten he kumpikin koettivat silti lasten tai vieraiden nähden olla kuin mitään ei olisi tapahtunut. Miten Ruthin vihreät silmät olivat tummat huolesta, miten jopa rouva Wallace oli muuttunut vaitonaiseksi.

Saatuaan lapset iltaisin nukkumaan Betty vetäytyi vierashuoneeseen. Hän otti usein mukaansa kirjan, mutta ei edes avannut sitä, sillä aivan kuten Duncan, hänkään ei kyennyt keskittymään mihinkään. Sen sijaan hän ajatteli, ajatteli enemmän kuin oli missään nimessä terveellistä.

Hän ajatteli kuluneita taistelujen vuosia, hän ajatteli kaikkia niitä vaiheita, joista he olivat selvinneet, niitä uutisia, jotka olivat joskus olleet melkein liian raskaita kestää. Ja kuitenkin he olivat kestäneet. Duncan oli tullut kotiin. Kaiken piti olla hyvin. Miksi se ei ollut?

Mikseivät he saaneet elää onnellisina elämänsä loppuun asti, kuten hän oli kuvitellut kauan sitten Morarin hiekkarannalla ja vihkiryijyn päällä Kuusikukkulan salissa? Miten lapsellisia hänen haaveensa olivat olleet, kuinka hän ei ollut käsittänyt, että todellisuudessa mikään ei kestänyt, ei sekään, mitä luuli rakkaudeksi!

Sillä kauheimpia olivat hetket, jolloin hän alkoi kuulostella itseään. Rakastiko hän Duncania vielä? Oliko hän koskaan rakastanutkaan? Oliko hän vain ajautunut tämän syliin, vähän samalla tavalla kuin ensiksi Jerryn? Oliko hän vain pelännyt yksinäistä vanhapiikaopettajattaren tulevaisuutta ja mieluummin ottanut kenet tahansa, joka tarjosi hänelle oman kodin ja turvan?

Duncan ei ainakaan rakastanut häntä, sen hän tiesi nyt. Miksi tämä olisi muuten ehdoin tahdoin loukannut häntä, ajanut hänet luotaan! Duncan oli kauan sitten tahtonut hänet omakseen niin sinnikkäästi ja epätoivoisesti ainoastaan siksi, että Betty oli ollut vaikea saalis. Nyt saalis oli kesytetty ja Duncan kyllästynyt. Ehkä hän tahtoi hakea uutta saalista! Ehkä Bettyn pitäisi vapauttaa hänet?

Eikö se olisi kaikkein järkevintä ja parasta lapsillekin. Tämä tilanne ei ainakaan ollut heille hyväksi! Isä osaisi neuvoa, miten avioerohakemus jätettiin. Isä huolehtisi siitä, että hän saisi pitää lapset. Talosta hän luopuisi, tietysti, pitäköön Duncan sen, hän lähtisi lasten kanssa johonkin, mihin tahansa. He selviäisivät, hänellä oli Isoäidin perinnön tuotto, hän alkaisi taas kirjoittaa…

Tai hän hakisi opettajanpaikkaa jostakin. Mistä tahansa, mutta joka tapauksessa kaukaa kotiseudulta. Niin kaukaa, ettei hänen tarvitsisi nähdä Duncania enää koskaan. Jos tämän pitäisi saada nähdä lapsia — vaikka mitäpä nämä tätä kiinnostaisivat, sen enempää kuin hänkään — heidät voisi lähettää junalla... Stuart oli jo niin iso, että kykenisi huolehtimaan...

Kun Betty pääsi ajatuksissaan tähän asti, kipu hänen sydämessään oli niin kova, että tuskin saksalainen pistin olisi voinut aiheuttaa suurempaa tuskaa. Joskus hän valitti ääneen ja pelästyi sitten, että lapset kuulisivat. Kunpa hän olisi voinut lähettää nämä johonkin, äidin luo, Edinburghiin, mihin tahansa!

Mutta hän ei voinut, hän ei kyennyt paljastamaan tilannetta kellekään.

Mitä Duncanin vanhemmat sanoisivat, jos tietäisivät hänen olevan niin huono vaimo, ettei Duncan enää sietänyt häntä! Mitä Chrissy sanoisi! Mitä Rosie, kaikki ystävät? Kirjoitettaisiinko hänen erostaan lehdissä — tahtoisiko kukaan sen jälkeen julkaista hänen tekstejään? Hän tiesi kyllä, miten eronneisiin naisiin suhtauduttiin.

Joutuisivatko lapset kärsimään? Kiusattaisiinko näitä koulussa? Miten hän saisi näistä kasvatetuksi yksin kunnon ihmisiä, kun ei ollut tahtonut selviytyä sotavuosina, vaikka silloin hänellä oli vielä ollut Duncan...

Betty olisi tahtonut puhua jonkun kanssa, jonkun, joka ei tuomitsisi, vaan kuuntelisi ja ymmärtäisi. Yhtäkkiä hän kaipasi Isoäitiä niin, että hänen sydämensä oli haljeta. Tämä olisi ymmärtänyt, aivan kuten hän oli ymmärtänyt Bettyn tunteet Duncanin tultua Amerikasta, tai hänen lapsellisen tyttömäiset huolensa ennen häitä!

Mutta Isoäiti oli mennyt sinne, mistä ei enää voinut antaa viisaita neuvojaan, vaikka Betty ei ollenkaan epäillyt, etteikö tämä olisi sielläkin kuunnellut hänen murheitaan. Eikä ollut ketään muuta.

Hän ei voinut vuodattaa tuskaansa Alicelle, joka oli vasta saanut oman liittonsa kuntoon ja oli niin onnellinen odotuksessaan, eikä hän halunnut häiritä Rosea, joka sai vihdoinkin nauttia perhe-elämästä. Hän ei voinut puhua rouva Morrisonille, joka olisi varmaankin vain kehottanut häntä kristilliseen kärsivällisyyteen. Hän ei edes harkinnut puhuvansa äidille, joka joutuisi suunniltaan. Hän olisi ehkä voinut puhua Mary Smithille, mutta Maryn kanssa olisi pitänyt keskustella kasvokkain, tämä ei ollut kirjeenkirjoittaja.

Toisinaan Betty oli aivan kuin kuulevinaan Isoäidin äänen ja sanat sellaisina kuin kauan sitten Edinburghissa, kun tämä oli neuvonut häntä avioelämän arkeen liittyen. Isoäiti ei ollut edes tuntenut sellaista sanaa kuin avioerohakemus, hänellä ei ollut tarjota sellaista vaihtoehtoa. Hän oli puhunut pitkämielisyydestä, anteeksi pyytämisestä ja antamisesta, toisen virheiden kestämisestä ja pyrkimyksestä omien puutteiden korjaamiseen.

Muisteltuaan mielessään tuota turvallista iltaa Charlotte Squaren suuressa talossa, jolloin hän oli saanut puhua Isoäidin kanssa myöhään yöhön asti, Betty muutaman kerran jo avasi oven, hiipi yläaulan halki ja oli astumaisillaan portaisiin. Lancelot, joka makasi eteisessä mattonsa päällä, nosti päätään aivan kuin toiveikkaana ja katsoi häneen odottavasti.

Mutta ennen kuin astui ensimmäisellekään askelmalle, Betty vetäytyi. Joka kerta. Sillä mitä hän voisi sanoa? Hänenkö pitäisi pyytää anteeksi? Mitä niin? Sitäkö, että Duncanin oli kotona niin paha olla, ettei tämä kestänyt sitä selvin päin? Sitäkö, että Duncan kuvitteli hänestä jotakin, johon hän ei tiennyt antaneensa pienintäkään aihetta? Että Duncan ei enää välittänyt hänestä? Että hän oli saanut tämän kyllästymään itseensä?

Ylpeys, josta Betty oli Fergus MacDonaldia nuhdellut, nosti päätään. Hän ei ollut tehnyt mitään väärää — päinvastoin hän oli melkein viiden vuoden ajan koettanut kaikkensa, jotta Duncanilla olisi koti ja perhe, jonka pariin palata! Jos se ei riittänyt, mikä riittäisi? Jos Duncan kerran tahtoi hänestä eroon, tämä voisi tehdä jotakin asian eteen. Laittakoon itse erohakemuksen vireille! Betty ei tunnustaisi syyllisyyttä mihinkään, hän oli loukattu osapuoli!

Ja Betty livahti takaisin vierashuoneeseen, käpertyi vuoteelle ja haukkoi henkeään koettaen olla itkemättä, jottei se näkyisi hänen kasvoistaan seuraavana aamuna.

Siinä hän makasi, vapisten kuin vilusta, kunnes johonkin aikana yöstä kuuli Duncanin nousevan portaita. Odotettuaan niin kauan, että uskoi tämän varmasti nukkuvan, hän lopulta hiipi makuuhuoneeseen siltä varalta, että lapset hakisivat häntä yön aikana sieltä. Kun kello aamulla soi, Betty ei läheskään aina ollut nukkunut yhtään silmällistä.

Aamut olivat kuitenkin eräänlainen helpotus, aamut ja päivät. Hän sai kiirehtiä kouluun, pitää tuntinsa ja jäädä asioikseen opettajainhuoneeseen korjaamaan kokeita tai valmistelemaan seuraavan päivän tunteja.

Kun hän palasi kotiin, Duncan oli joka tapauksessa myymälän puolella. Siitä ei tarvinnut huolehtia: tämä teki työnsä täsmällisesti ja hyvin. Mutta Betty ei ollenkaan epäillyt, etteivätkö asiakkaat olisi huomanneet kauppias Flemingin verestäviä silmiä tai hiukan vapisevia käsiä, ja etteikö kaupungilla olisi puhuttu.

Iltaisin Ruth koetti jäädä heidän seuraansa, lörpötellä mitä tahansa, yrittää saada kireää tunnelmaa laukeamaan. Bettyn tuli tyttöä sääli. Minkä tähden tämän täytyi taas kokea sama painajainen kuin lapsuudessaan! Eikö Betty tosiaan sen vertaa kyennyt tätä suojelemaan? Eikö hänestä ollut mihinkään, oliko hänet kirottu kuten Alice oli itsestään sanonut, tuhosiko hänkin kaiken ympärillään olevan…

-Mene nukkumaan, Betty sanoi lempeästi Ruthille eräänä iltana, kun Duncan oli lähtenyt käymään takahuoneessa — Betty tiesi, mitä hakemassa, vaikka ei vieläkään ollut keksinyt, missä Duncan tarkasti ottaen piti pullojaan. -Sinä tarvitset lepoa.

-Ja sinäkö et? Ruth kysyi. -Betty, sinä näytät samalta kuin silloin, kun luulimme Duncanin kaatuneen!

Yhden kauhean hetken Betty ajatteli, että ehkä Duncanin olisikin pitänyt kaatua. Silloin hän olisi saanut muistaa tätä rakkaudella ja kunnioituksella, toisin kuin… Hän vavahti ja puisti päätään kuin karkoittaakseen ajatuksen.

-Anna minun puhua Alice-tädille ja Fergus-sedälle, Ruth sanoi äkkiä kiihkäesti ja tarttui Bettyn käteen. -Anna minun pyytää apua!

-Ole vaiti, Betty sanoi tiukasti. -Mitä he voisivat tehdä? En minä tahdo, että asioihimme sekaannutaan. Hän ravistautui irti Ruthin otteesta ja kiiruhti portaisiin, sillä takahuoneen ovi avautui jo, eikä hän tahtonut enää nähdä Duncania.

Muutamaa päivää myöhemmin Alice tuli käymään. Hän oli käynyt harvemmin kuin ennen, mutta Betty toivoi hartaasti, että siihen oli syynä vain ystävättären onnellinen tila eikä se, että tämä olisi ollut tietoinen jostakin, mitä Betty ei halunnut hänen tietävän.

-Sinun pitää tulla teelle, Alice ennemmin ilmoitti kuin kutsui. -Emme ole saaneet puhua kunnolla aikoihin. Ja sitä paitsi — et usko, mitä kaikkea ihastuttavaa minä olen löytänyt vauvalle eräästä amerikkalaisesta postimyyntikuvastosta! Paketti tuli yhtiön kautta aamulla. Fergus ei ymmärrä ollenkaan hurmioitua niistä kuten pitäisi, joten tarvitsen sinut aivan välttämättä paikalle.

Betty tajusi hymyilevänsä ensimmäisen kerran aikoihin kuunnellessaan Alicen lörpötystä. Hän oli tullut juuri koulusta, lapset olivat riitaisia, rouva Wallace touhotti ärsyttävästi kasvimaastaan, ja ilta oli jo aivan liian lähellä. Ruthkin tulisi pian sairaalasta, eikä Betty kestäisi hänen katsettaan.

-Menkää vain, rouva kulta, sanoi rouva Wallace odottamattoman lempeästi. -Ettehän te ole käynyt aikoihin missään. Minä katson kyllä lapset.

Se iltapäivä oli Bettylle kuin keidas erämaassa. Hän puheli Alicen kanssa niitä näitä, viattomia juoruja kaupungilta, hauskoja sattumuksia koulusta. Alice tai jossakin vaiheessa kotiin tullut Fergus eivät sanallakaan viitanneet siihen, että naapurissa olisi mikään ollut hullusti. Bettyn särkynyt sydän tuntui aivan kuin lepäävän heidän ystävällisyydessään.

Vihdoin oli niin myöhä, että hänen oli pakko lähteä kotiin. Hän oli viivytellyt lähtöä ja olisi kaikkein mieluiten pyytänyt saada jäädä tohtorilan vieraskamariin nukkumaan, kuten espanjantaudin aikaan.

Jos hän olisikin ymmärtänyt ottaa lapset mukaan! Jos hän olisikin voinut kysyä, saisiko hän olla vielä hetken naapurissa, vaikka vain yhden yön, tai ehkä useamman! Mutta lapset olivat kotona, ja sinne oli hänenkin mentävä.

Tullessaan Koivurannan portille Betty näki, että Duncan istui verannalla. Yhtäkkiä hän tunsi halua paeta. Ei tuo ollut se mies, jota hän oli odottanut ja ikävöinyt vuosia! Mihin oli joutunut hänen Lancelotinsa, ritari, joka rakasti niin uskollisesti, niin vahvasti, että sai kuningattaren lopulta rakastamaan itseään?

Sillä hän rakasti Duncania. Yhtäkkiä Betty tiesi sen. Oli aina rakastanut, rakasti vieläkin. Miten hän oli saattanut edes ajatella muuta! Miten hän oli saattanut epäillä tunteitaan!

Ja samassa hänestä tuntui, kuin hänen sydämensä olisi murennettu palasiksi. Duncan ei välittänyt hänestä enää — ehkä ei ollut välittänyt koskaan. Ehkä tämän taholta kaikki oli todella alusta alkaen ollut vain näyttelemistä, voitontahtoa. Miten Betty kestäisi sen? Miten hän voisi elää tietäen, että Duncan ei välittänyt hänestä, miten hän voisi kestää tällaisen rakkauden, kun toinen ei vastaisi hänen tunteisiinsa?

Betty ei tiennyt, kauanko epäröi portilla, mutta sitten hän taas muisti lapset. Hän ei voinut hylätä heitä. Hän ei voinut paeta tuskaansa. Hänen oli pakko kestää, hänen oli pakko toivoa, että ehkä Duncan tahtoisi sittenkin vielä elää hänen kanssaan, vaikka ei hänestä välittäisikään. Ehkä hän saisi edes asua saman katon alla tämän kanssa, vaikka ei koskaan enää voisi huijata itseään kuvittelemalla olevansa rakastettu.

Hän astui polulle ja käveli kohti verantaa. Mielessään Betty toivoi Duncanin juoneen jo kylliksi, niin että hän pääsisi livahtamaan tämän ohitse sisään. Hän halusi paeta yläkertaan, lukittautua vierashuoneeseen, koettaa tukahduttaa tuskansa. Hän ei kestäisi nyt mitään yhteenottoa.

Mutta verannalla Duncan nousi ja tarttui Bettyyn. Yhtäkkiä tämä ei voinut välttää vavahdusta ja vaistomaista yritystä vetäytyä kauemmaksi samalla kun tunsi tuskallista kaipuuta siihen aikaan, jolloin oli todella kuvitellut Duncanin koskettavan häntä rakkaudesta.

-Sappho, Duncan sanoi.

Jokin oli toisin. Ensin Betty ei käsittänyt, mitä se oli. Sitten hän tajusi, että pöydällä oli pino sanomalehtiä — ja teekuppi. Kuten entisinä onnellisina vuosina kauan sitten. Ensimmäisen kerran viikkoihin Duncan oli ilta-aikaan täysin selvä.

-Sappho, Duncan toisti avuttomasti.

 Ja sitten hän yhtäkkiä putosi polvilleen, kiersi kätensä Bettyn ympärille ja itki tämän sylissä.

-Sappho, auta minua — minä en osaa enää elää!

16 kommenttia:

  1. Nyyh :-(

    Voi miten hyvin sinä kirjoitat! Luin Joulunpyhinä kaikki Bettyt uudestaan, jopa tämän viidennen toiseen kertaan :-) Kiitos Kaisa näistä kirjoista.

    t. Mari, tunnetaan myös anonyyminä, joka kirjoittin 11 kertaa Ei :-)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mua aina vähän hirvittää, kun ihmiset lukevat kaikki Bettyt läpi yhtä soittoa. Tyyli kun on aika lailla muuttunut. :) Mutta ehkä se saa ollakin, onhan Bettykin nyt tuplasti sen ikäinen kuin sarjan alkaessa.

      Kiva saada ei-sanoille nimi! :D

      Poista
  2. Aaaaaaargh! Ärsyttäviä nössöjä!

    Kaisa se varmaan hykertelee, kun teksti herättää tunteita. :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tarkoitatko nössöillä Bettyä ja Duncania?!

      Itse asiassa en hykertele. Teki tosi kipeää kirjoittaa tästä, aivan kuin oman sisaren elämä olisi ollut pilalla enkä olisi voinut auttaa millään lailla...

      Poista
    2. Joo, just ne nössöt. :D Selityksenä sen verran, että mulla on lähisukulaisissa alkoholisteja, enkä sen takia kestä alkoholisteja enkä ns. mahdollistajia ollenkaan.

      Minusta olisi hyvä, jos kirjoitukseni herättäisivät tunteita. Tietäisin kirjoittaneen jotain, jolla on merkitystä. :)

      Poista
    3. Muista, että sata vuotta sitten alkoholismista tiedettiin paljon vähemmän kuin nykyään ja siihen osattiin suhtautua vielä huonommin. Tein ehkä tarkoituksella Bettystä oikein tahallisen mahdollistajan, koska tilanne tuli hänelle aivan puskasta eikä hän osaa käsitellä sitä mitenkään muuten kuin koettamalla peittää ja salailla.

      Pidän kyllä siitä, että tunteita herää! Mutta en hykertele sillä tavalla, että nauttisin näistä luvuista. Ehkä joistakin muista sitten kyllä. :)

      Poista
  3. Tätä oli tuskaista lukea. Mutta jospa nyt, vähitellen Bettyllä ja Duncanilla helpottaisi..

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen kirjoittanut nämä lopun luvut lukemattomia kertoja uudestaan, ja joka kerta se tuntui yhtä kipeältä. <3

      Poista
  4. Vastaukset
    1. Ja kuitenkin kaiken piti olla hyvin...

      Poista
  5. :'-( Nyyh!!!! Kaisa, osaat kirjoittaa niin hyvin! Mutta onneksi Duncan pystyi avautumaan. Kyllä se tästä lähtee paranemaan --vaikka ei tule olemaan helppoa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos muru. <3 Paljastettakoon, ettei Duncan olisi tuohon ehkä ihan ilman apua pystynyt, mutta onneksi on hyviä ystäviä...

      Poista
  6. ;'(
    Tätä Bettyä lukiessa on monesti tullut tippa linssiin, mutta usein myös kiitollisuus siitä, että oman ikäpolveni Suomessa ei ole tarvinnut kokea sotaa tai sen jälkiseuraamuksia yhtä voimakkaasti kuin vaikkapa vanhempieni lapsuudessa - juttuja kuullut -.

    Kyllä tämä tästä, toivoisin... Lupaavaa, kun Duncan tekee aloitteen...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minun isoisäni kaatui sodassa, ja sota on painanut leimansa kyllä vielä minunkin elämääni. Toivottavasti olen tosiaan viimeinen sukupolvi, jonka tarvitsisi (ainakaan täällä Suomessa) siihen tutustua!

      Poista