maanantai 29. joulukuuta 2014

85. Ylös juoksuhaudasta

 
Betty oli valvonut lukemattomia öitä sinä keväänä. Mutta tällä kertaa hän ei valvonut yksin. Talo oli hiljainen, sillä rouva Wallace oli ilmoittanut haluavansa ehdottomasti sekä Ruthin että lapset yöksi luokseen. Betty ja Duncan olivat aivan kahden Koivurannassa, ensimmäisen kerran Stuartin syntymän jälkeen.

Olohuoneen kuhmuisella ja paljon elämää nähneellä sohvalla he sen yön kuluessa puhuivat ja kuuntelivat toisiaan tunti tunnin perästä. He lupasivat paljon, yhtä paljon tai jopa enemmän kuin kymmenen vuotta aiemmin Kuusikukkulan salissa.

Ensimmäisen kerran Betty alkoi aavistaa, mitä Rose oli tarkoittanut sanoessaan, että kaikki sodassa olleet tulisivat takaisin rikkinäisinä. Ensimmäisen kerran hän alkoi aavistaa, millaista oli palata kotiin sen jälkeen, kun oli vuosia nähnyt tuskaa ja kuolemaa, surmannut ihmisiä ja määrännyt miehiä kohti vihollisen tulta.

Miten hän oli saattanut edes kuvitella, että sen jälkeen voisi kukaan elää kuin ei mitään olisi tapahtunut, että voisi kestää tasaista ja rauhallista arkea, vaikka kuinka olisi juuri sitä kaiken aikaa ikävöinyt? Miten hän ei ollut käsittänyt, kuinka kaikki näiden vuosien aikana tapahtunut, kaikki se hirvittävä, jota hän ei osannut edes kuvitella, oli vaikuttanut Duncaniin — joka oli pohjimmiltaan niin herkkä ja haavoittuva?

Miten hän oli ollut niin itsekäs, ettei ollut pakottanut Duncania puhumaan aiemmin, ettei ollut vaatinut saada kuunnella? Miten hän oli saattanut jättää Duncanin kärsimään yksin, tai mikä vielä pahempaa, uuden petollisen kumppanin seurassa? Miten hän oli saattanut väittää rakastavansa Duncania ja sitten hylännyt tämän silloin, kun tämä olisi häntä eniten tarvinnut?

-Fergus löylytti minua aika tavalla tänään, Duncan sanoi johonkin aikaan aamuyöstä, kun koivujen rungot jo alkoivat punertua ulkona. -Niin, hän tuli tänne, kun Alice oli hakenut sinut ensin pois tieltä.

-Senkö tähden… Betty puuskahti tajutessaan, että somat vauvannutut olivat olleet vain tekosyy, ja että epäilemättä myös rouva Wallace oli ollut mukana juonessa haluttuaan Bettyltä kysymättä lapset näin äkkinäisesti luokseen. -Löylytti? Ei kai hän sentään antanut sinulle selkään?

-Minä luulen, että hän olisi mieluusti tehnyt sen. Melkein toivon, että olisi. Duncan hymähti. -Mutta hän tyytyi käyttämään kieltään.

-Mitä hän sanoi? kysyi Betty arasti.

-Mitäkö? Koko lailla uudestaan kaiken sen, mitä haavoittumissyksynäni — nimitti minua itsekkääksi pelkuriksi, joka ei ole ansainnut sinua ja lapsia vähimmässäkään määrin, pilkkasi minua sankaripojaksi, jossa ei ole miestä enempää kuin jauhosäkissä.

Betty saattoi kuvitella, millä tavalla Fergus oli kaiken tuon syytänyt päin Duncanin kasvoja. Tohtorilla on tarvittaessa ilkeyden taito.

-Hän sanoi, että vaikka torjuin viran armeijassa, en ole edelleenkään vapaa palveluksesta, Duncan jatkoi. -Ja hän sanoi, etten minä ole vapauttanut häntä lupauksesta suojella sinua ja lapsia. Sillä kun minä lähdin sotaan, pyysin häntä…

-Minä tiedän siitä kaiken, Betty sanoi hiljaa.

-No, hän sanoi, että jollen minä lakkaisi säälimästä itseäni pullo kainalossa, hän ottaisi teidät tohtorilaan asumaan, sinut ja lapset…

Kyyneleet valuivat Bettyn poskia pitkin, vaikka kesti hetken, ennen kuin hän tajusi itkevänsä. Millä hän oli ansainnut tuollaisia ystäviä!

-Hän sanoi, että pitäisi teidät siellä eikä päästäisi minua lähellennekään. Ja että hän… järjestäisi niin, että sinä… ottaisit eron. Duncanin ääni oli tukahtunut. -Hän… ilmoitti lupautuvansa itse todistajaksi sovittamattomista ristiriidoista.

-Voi Duncan! Bettyn koko ruumis vapisi.

Hän tiesi, että Fergus oli vain uhkaillut saadakseen Duncanin havahtumaan. Sillä eihän tämä ollut saattanut olla tosissaan? Eihän hän itse ollut saattanut tosissaan edes harkita sellaista mahdollisuutta, että olisi vapaaehtoisesti luopunut Duncanista!

-Sitten istuin odottamassa sinua ja näin, että pysähdyit portille, näin ettet tahtonut tulla kotiin… Duncan puri huultaan. -Minä kysyin sinulta sinä yhtenä iltana jotakin. Kyllä minä muistan, en minä niin päissäni ollut. Onko… onko jokin muukin syy kuin minun juomiseni, miksi sinä et tahtonut tulla kotiin? Joku muu?

-Duncan! Betty parahti. -Ei tietenkään ole — ethän sinä voi kuvitella, että minä… Mistä sinä saatoit saada päähäsi

Duncan katseli käsiään.

-Ranald Saunders oli minun joukkueessani, hän mutisi, aivan kuin se olisi selittänyt kaiken.

Olohuoneeseen laskeutui syvä hiljaisuus. Kauhistuneena Betty tajusi, että jos Shona Saunders olisi ollut lähellä juuri nyt, hän olisi kuristanut tämän omin käsin hetkeäkään epäröimättä ja ollut vielä tyytyväinen tekoonsa.

-Entä sitten? hän pakottautui kuitenkin sanomaan rauhallisesti.

-Ranald tuntui tietävän kaupungin asiat hyvin. Sellaisetkin asiat, jotka… joita… Duncan ähkäisi. -No, en tiedä, korpesiko häntä minun upseerinarvoni ja se, että hän joutui ottamaan määräyksiä minulta — hänellä ei olisi ollut mitään vastahankaisuutta päästä komentamaan muita — mutta hänellä oli tapana puolihuolimattomasti sivulauseessa puhua kaikenlaista. Aivan viattomasti tietenkin, tottahan on aina mukavaa kuulla kuulumisia kotoa!

-Kuten esimerkiksi? Betty kysyi kylmästi.

-Antaa olla.

-Minä haluan tietää.

Duncan nojasi päätä käsiinsä.

-Hän puhui ensiksi… siitä saksalaisesta. Ilmeisesti sairaalassa käyntisi herätti kaupungissa melkoista huomiota! Ja ellen olisi tiennyt, että Armstrong ja Fergus olivat mukanasi, ja ellet olisi viimeisellä lomallani kertonut minulle kaikkea vangista ja Ruthista, Ranaldin puheet olisivat saaneet vierailusi — vierailusi, Ranald käytti monikkoa — kuulostamaan kovin… rumalta.

-Herra varjele, Duncan! Hänhän oli vain poika, itsensä loukannut poika! Betty parahti.

-Ehkä niin, mutta minä en voinut olla muistelematta, miten ihailevasti se sakemanni puhui sinusta päästäessään minut pakenemaan… Duncan vavahti. -Sitten Ranald alkoi vihjailla Fergusin käynneistä täällä. Ja vaikka tiesin, miksi Fergus kävi — vaikka olin itse häntä pyytänyt…

Betty huokasi raskaasti. Miten typeriä, miten sanoinkuvaamattoman typeriä ja ilkeitä ihmiset saattoivat olla, jopa niin vakavassa paikassa kuin sodassa!

Hän muisti yhtäkkiä Shonan ilmeen asemalla sinä maaliskuun päivänä kaksi vuotta sitten, kun Duncan ja Ranald olivat molemmat olleet palaamassa lomalta rintamalle. Olivatko Shona ja Ranald saattaneet kadehtia heiltä sitä viimeistä suudelmaa junan ikkunassa? Tai — kuten Betty yhtäkkiä kauhistuen tajusi — koko sitä onnea ja rakkautta, jota se edusti? Eikö heidän huomattavasti tuoreemmassa liitossaan ollutkaan sitä samaa? Senkö tähden he olivat tahtoneet rikkoa jotakin, mitä muilla oli?

-Ja sitten tulivat amerikkalaiset, Duncan jatkoi hiukan epäselvästi, sillä hän ei vieläkään nostanut päätään. -Joita kuulemma riitti Koivurannassa jonoksi asti!

-Myymälän puolella, Betty ei voinut olla melkein huutamatta. -Elizaa katsomassa — ja sinä tiedät, miten siinä kävi!

Duncan ponnahti äkkiä jaloilleen ja meni nojaamaan käsiään takanreunukseen, selin Bettyyn.

-Minä olin ollut poissa niin monta vuotta, ikävöinyt sinua niin että olin tulla hulluksi, ja sitten joku alkaa hiljalleen tiputella korvaani myrkkyä… Minä en tahtonut uskoa sanaakaan, Sappho! Tiesinhän minä… tunsinhan minä…

-Mikset sinä kysynyt mitään? Bettyn ääni vavahti. -Mikset sinä tullut lomalle? Sinähän et halunnut tulla lomalle silloinkaan, kun haavoituit Passchendaelessa! Minä odotin sinua, minä olin kuolla tuskaani, kun sinä et tullut!

-Ei se liittynyt tähän. En minä sen tähden jättänyt tulematta. Minä vain tunsin, että velvollisuuteni… Se viheliäinen velvollisuus! Duncan käännähti äkkiä ja meni ikkunaan, vieläkään Bettyyn katsomatta. -Tai ei sittenkään viheliäinen. Velvollisuushan minut piti järjissäni. Niin kauan kuin minulla oli vastuu pojista ja tekemistä saksalaisten tähden, pystyin unohtamaan kaikki pahat vihjailut, pystyin olemaan uskomatta niitä.

-Mutta sitten sinä tulit kotiin, Betty kuiskasi kyyneleet silmissä.

Oli taas hetken aivan hiljaista. Duncan seisoi ikkunassa ja Betty katseli tätä tuntien sydämessään niin suurta rakkautta, että se suorastaan koski, koski melkein yhtä paljon kuin kipu, jonka ajatus erosta oli synnyttänyt. Duncan oli laihtunut mutta jollakin tavalla samaan aikaan vahvistunut, hän oli hiukan kumara mutta silti oudon ryhdikäs. Siviilivaatteet näyttivät hänen yllään jotenkin huolimattomilta, aivan kuin hän olisi kuulunut univormuun.

-Niin, Duncan sanoi lopulta käheästi. -Minä tulin kotiin. Ja kaiken piti olla hyvin. Mutta… se ei ollutkaan.

-Mikset sinä sanonut mitään!

-Mitä minä olisin voinut sanoa? Miten olisin voinut loukata sinua kysymällä jotakin sellaista, minkä järkeni päiväsaikaan tiesi hulluudeksi? Mutta kun koitti ilta, kun muistot ja kivut tulivat enkä saanut niitä enää turrutetuksi työllä ja tekemisellä, otin ensin yhden ryypyn ja sitten useamman rauhoittuakseni — ja silloin toisenlaiset pedot pääsivät vapaiksi.

Betty ajatteli sitä iltaa, jolloin Duncan oli humalaisena esittänyt hänelle kysymyksen, jollaista hän ei ollut koskaan saattanut edes kuvitella kuulevansa. Yhtäkkiä hän tunsi kiitollisuutta siitä illasta. Ellei Duncan olisi kysynyt silloin, olisiko hän koskaan saanut tietää, mitä petoja tämä koetti pitää vangittuina?

Sitten hänen sydämensä hypähti. Se, että he istuivat tässä puhumassa — se, että Duncan tunnusti olevansa mustasukkainen — eikö se tarkoittanut, että tämä sittenkin välitti hänestä? Vai olisiko tämän kunnialle vain käynyt liiaksi, jos…

-Kaikkiko vain… sen tähden, että Shona jakeli miehelleen kuvitelmiaan ja Ranald kadehti sinua kylliksi puhuakseen typeryyksiä eteenpäin? Betty lopulta kysyi tuskallisesti.

Vihdoinkin Duncan kääntyi, mutta aamunkajo kimalsi hänen takaansa, eikä Betty nähnyt hänen kasvojaan.

-En minä voi syyttää pelkästään Ranaldia tai ketään muutakaan yksittäistä, Duncan vastasi hiljaa. -Se tilanne kaikkineen — kun on niin kaukana kotoa vuoden toisensa jälkeen, kun kuulee kaikenlaisia tarinoita naisista, jotka eivät sittenkään jaksaneet odottaa, kun näkee propagandalehtisiä, vaikkei niihin uskoisikaan…

Yhtäkkiä Bettyn sisu kuohahti, aivan kuten kauan sitten Morarissa, kun Bettyn tuntema onni ja helpotus oli saanut hänet soimaamaan Duncania tämän lähdöstä.

-Entä sinä itse? Bettyltä lipsahti, ennen kuin hän ehti ajatella. -Herra luutnantti! Luuletko sinä, ettei upseerien elämästä rintaman takana olisi kerrottu tarinoita!

Duncan tuijotti häntä, ja lisääntyvässä valossa Betty näki, miten mies räpytteli silmiään hämmentyneenä.

-Mitä sinä tarkoitat? Oletko sinä hullu? En kai minä…

-Kas niin, Betty kivahti. -Sinä seisot siinä latelemassa syytöksiä ja epäilyksiä minua kohtaan, mutta sinua ei saisi epäillä! Ehkä sinä olet kyllästynyt minuun? Ehkä sinä haluat hakea uutta saalista? Ehkä sinulla on jo joku katsottuna? Joku sievä univormupukuinen naisjoukkojen tyttö, jolla ei ole kuutta lasta helmoissaan? Älä sure, kyllä sinä minusta eroon pääset, jos tahdot!

Duncan tuijotti häntä vielä hetken, sitten hän alkoi nauraa. Betty tajusi, ettei ollut kuullut miehen nauravan sitten pääsiäisen ja Maryn häiden. Duncanin syvä, lämmin nauru tuntui yhtäkkiä leviävän huoneeseen kuin auringonpaiste jäätyneeseen maahan.

-Joskus minä en voi olla miettimättä, miten Jumala ollenkaan sietää meitä ihmisparkoja, Duncan lopulta sanoi ja puisti päätään.

Sitten hän vakavoitui, tuli Bettyn luo, polvistui tämän eteen ja tarttui tämän käsiin. He katselivat hetken toisiaan kuin ihmetellen, mitä oikein oli tekeillä.

-Minä en ole tainnut nöyrtyä näin edessäsi sen jälkeen, kun kosin sinua viimeisen kerran, Duncan mutisi. -Ehkä nyt onkin jo korkea aika. Sappho, minä vannon, että…

-Älä vanno, Betty kuiskasi yhtäkkiä hellästi ja luottavaisesti. Hänen kiukkunsa oli kadonnut täysin. -Ei sille ole tarvetta. Kyllä minä tiedän. Sitä paitsi, hän sanoi äkkiä puoleksi tosissaan, -kukapa muu sinut edes huolisi, niin vaikea sinä olet!

-Ja sinut taas huolisi kuka tahansa, Duncan sanoi ihailevasti ja ylpeänä, -olisi aina huolinut! Sillä sinä olet niin kaunis, niin viisas ja hyvä…

Bettyn silmät kostuivat.

-Minä lupasin, hän sanoi surullisena, sillä hän ei tuntenut olevansa vähääkään kaunis, viisas tai hyvä. -Myötä- ja vastoinkäymisissä, Duncan! Eikö se merkinnyt sinulle mitään, jos kuvittelit minun noin helposti rikkoneen lupaukseni?

Duncan katsoi häneen yhtä tiiviisti kuin Alice oli katsonut syksyllä. Ja kuten silloin, Betty ei nytkään väistänyt katsetta, koska hänellä ei ollut mitään hävettävää tai peitettävää.

Sitten Duncan nyökkäsi hiljaa.

-Sinä tiedät, että se merkitsi ja merkitsee kaikkea. Sinä merkitset kaikkea. Sinun puolestasi minä olen taistellut nämä vuodet. Viis kuninkaasta, viis isänmaastakin, kunhan sinä olet turvassa, kunhan sinä odotat minua. Odotathan? Vieläkin? Vaikka minun sotani ei loppunutkaan?

-Duncan, rakkaani, mihin sinä luulet minun menevän? Betty parahti tuskissaan, vaikka samalla onni tulvahti hänen sydämeensä, käsittämätön onni ja helpotus. Tahtoiko Duncan sittenkin — ajatteliko tämä sittenkin — tunsiko tämä sittenkin... -Eihän ole ketään muuta kuin sinä! Ei ole koskaan ollut, ei koskaan tule! Jos olisin menettänyt sinut… Jos nyt menetän sinut…

He olivat taas hetken hiljaa ja katselivat toisiaan. Sitten Duncan huokasi, aivan kuin Morarin hiekkarannalla, kun Betty oli ojentanut hänelle kätensä. Hän nousi seisomaan, ja hänen harmaissa silmissään oli sekä epätoivoa että päättäväisyyttä.

-Minun on uskallettava ylös juoksuhaudasta, vielä kerran. Pelkäänpä, rakkaani, ettei tästä suorituksesta tule Viktorian ristiä — mutta minä lupaan taistella. Kaikkia vihollisia vastaan. Enempää en voi.

-Enempää minä en voisi pyytää, Betty sanoi.

Äkkiä Duncan hymyili melkein ujosti.

-Tiedätkö, että gaelin kielellä voi sanoa ainakin viidellä eri tavalla ”minä rakastan sinua”?

-Tiedän, Betty sanoi hämmästyneenä. -Äiti kertoi… joskus. Entä sitten?

-En minä pelkästään törkeyksiä ole gaeliksi opetellut näinä vuosina, Duncan sanoi. Sitten hän veti Bettyn syliinsä ja kuiskasi tämän korvaan jotakin.

14 kommenttia:

  1. Voi kun mä toivon että se Blumethal (Dinkelisdongelis) palais!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sitä taitaa Ruth-parkakin toivoa!

      Poista
    2. Mitähän rouva Wallace sanoisi, jos tietäisi, millaisella innolla täällä puhutaan vihollissotilaasta... :)

      Poista
  2. :))))))))))))))) Jeeee!!!!!! <3 <3 <3 <3 <3 <3 <3 <3
    Ja mä oon IHAN VARMA että Dingelisdongelis tulee takaisin :)))))))

    Mutta Kaisa. Sä et VOI jättää kirjoittamatta jatkoa. Ei heti tartte, mutta me jaksetaan kyllä odottaa. Ei tämä tarina voi vielä loppua.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Eihän se nyt aiokaan loppua. Vielä kolme lukua jäljellä! :)

      Poista
    2. Niii........ Mutta niitten jälkeen!!!!!!

      Poista
    3. Voin vakuuttaa, että hirveän kipeältä tuntuu ajatella Bettyn ja muiden hyvästelemistä. Mutta jatkon suhteen pää on aivan tyhjä. Tai no, kaksi ensimmäistä lukua seuraavasta osasta saisin kirjoitettua, loppu katoaa johonkin usvaan...

      Tähän asti Bettyä on ollut siinä mielessä helppo jatkaa, kun olen voinut kirjoittaa ihmisistä, jotka olen tuntenut puolet elämästäni. Korkeintaan olen keksinyt muutaman uuden hahmon per kirja.

      Mutta jatko vaatisi sitä, että opettelen tuntemaan melkoisen lauman "uusia" ihmisiä. (Kun Duncan jouluaaton paketin kirjeessään mutisi Bettyn uudenvuodentanssiaisista, ettei "kenelläkään voi olla niin monta serkkua", hän ei osannut aavistaakaan miten monta serkkua hänen omilla lapsillaan olisi noin 16 vuotta myöhemmin!).

      Sillä kuten olen varoitellut, mahdollinen (huom!!) seuraava osa merkitsisi sukupolvenvaihdosta, ja tarinat tapahtuisivat aivan uudenlaisessa maailmassa, eivät enää siinä "tyttökirjamaailmassa ennen sotaa".

      Mutta katsotaan. Tällä hetkellä joka tapauksessa melkein itku silmässä olen rakkaita ihmisiäni hyvästelemässä.

      Poista
  3. Siis ihan oikeasti en halua painostaa! Tosiaankaan. Mutta eihän sun tarvittis mitään serkkuja ottaa tarinaan, Betty, D ja lapset piisaa. Plus ehkä tohtorilan väki. Joka tapauksessa tarinaa ei kaiketi pakottaa voi. Eikä pidäkään. Ehkä jonain päivänä Betty taas haluaa kertoa sulle mitä Fort Williamiin kuuluu... :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ajattelit siis, että Bettyllä menee välit poikki kaikkiin sisaruksiinsa, jotta päästään serkuista? :D :D

      Ei, et sinä painosta. Itsekin oikeasti tahtoisin jatkaa, tai pikemminkin en tahtoisi luopua. Mutta nyt just ei vaan tule tarinaa. Vaikka niinhän mä kolmososankin jälkeen sanoin, että se on viimeinen. Ja sitten putkahtivat maailmaan nämä kaksi. Vähän kuin vahinkovauvoina. ;) Eli katsotaan, mitä Betty asiasta sanoo...

      Poista
  4. Vastaukset
    1. Tänään ja huomenna ja sitten vielä loppiaisena joka tapauksessa tulee joulupaketti.

      Poista