tiistai 30. joulukuuta 2014

86. Vaikka vihollinen vaihtuu

 
Kesäkuun 15. päivänä
”Meidän iltamme ovat toisenlaisia kuin tähän asti. Eivät yhtään helpompia, päinvastoin. Koska Duncan kaikin voimin koettaa kestää tuskaisuutensa ja ajatuksensa ja muistonsa ja ‘petonsa’ tarttumatta pulloon, hän on entistäkin levottomampi. Mutta me vietämme ne nykyään yhdessä.

Kun Duncan ei kykene enää olemaan alallaan, hän kävelee hermostuneena ympyrää, soittaa pianolla laulunpätkiä pystymättä keskittymään niihin muutamaa tahtia pidempään, tupakoi ketjussa — en moiti häntä sanallakaan ja vaiennan rouva Wallacen, joka valittaa aamulla ‘koko talon löyhkäävän kuin savustuslaitos’ — ja lopulta painaa päänsä syliini ja itkee. Duncan, minun urhea soturini!

Öisin hän näkee painajaisia, valittaa haavoittuneen kätensä hermokipuja, jotka tuntuvat vain pahentuneen kotiintulon jälkeen, ja hakee minusta turvaa kuin lapsi.

Mutta vielä hän on pitänyt lupauksensa. Kaikki lupauksensa. Enkä minä välitä mistään muusta. En välitä siitäkään, että Ruth vastoin nimenomaista kieltoani oli mennyt tohtorilaan ja purkanut siellä tuskansa — kuten nyt olen Alicelta kuullut. En välitä siitä, että ‘asioihimme sekaannutaan’, en välitä siitä, että minä, joka olen aina ollut olevinani niin viisas muiden ihmissuhteissa, tarvitsinkin apua omissani.

Pääasia on, että Duncan on tullut takaisin, se Duncan, jonka minä tunnen. Lancelot, minun ritarini.

-Tämä on väärin, Duncan on sanonut jo monta kertaa. -Sinä olet kestänyt niin paljon — minun pitäisi helpottaa sinun oloasi, eikä olla sinulle taakkana!

-Ole vaiti, minä vastaan. -Rintamalla minä en voinut olla rinnallasi, mutta tätä sotaa minä en aio hävitä, luutnantti Fleming.”

Kesäkuun 18. päivänä
”Tiedän, että Koivurannan väestä on taas puhuttu kaupungilla tämän kevään aikana. Koululaiseni ovat olleet levottomia ja röyhkeitä, ja toisinaan rouva Wallace tulee asioilta niin kiukkuisena, että lapsetkin pelkäävät häntä. Alice vain kiertelee, kun koetan kysyä suoraan, mitä hän on kuullut kerrottavan.

Äidin kanssa olen vihdoin puhunut suoraan, nyt, kun saatoin sanoa, että me yritämme selviytyä, yhdessä. Mutta melkein pahinta on se, että armoton sisareni Annie hymisi jotakin ympäripyöreää, kun rohkeasti otin kuluneiden viikkojen tapahtumat puheeksi (ajattelin, että on sitä helpompi, mitä nopeammin hän saa tuomita Duncanin ja siirtyä seuraavan uhrin kimppuun).

-Niin katoaa mainen kunnia, Duncan hymähti, kun tulin lipsauttaneeksi asiasta jotakin. -Kukapa maksaisi enää illalliskortin hintaa nähdäkseen ‘Flanderin sankaria’, kun tästä on paljastunut inhimillisiä heikkouksia!

Hänen sanansa ovat epäilemättä tosia, mutta se tuntuu niin kauhealta. Olemmeko me ihmiset tosiaankin noin julmia!

-He eivät vain käsitä — he eivät käsitä, missä sinä olet ollut — miten vaikea sieltä on tulla kotiin! minä sopersin.

-Ole vaiti, sanoi Duncan lempeästi. -Älä anna minulle tekosyytä, löydän niitä itsekin. Tietenkään he eivät käsitä, mutta ei se sitä tarkoita, etteikö minun pitäisi jatkaa taistelua.”


Kesäkuun 20. päivänä
”Eilen illalla Rose ja Emilie tulivat käymään aivan yllättäen. Arvelin, että äiti oli soittanut hänelle ja pyytänyt meille ammattiapua, mutta hämmästyksekseni Rose sanoikin, että Annie oli kehottanut häntä tulemaan.

-Annie sanoi, että sekä sinä että Duncan haluaisitte ehkä puhua, hän sanoi hymyillen. -Älä nyt näytä noin hämmästyneeltä! Pikku sisarestamme on tullut lempeämpi kuin uskotkaan.

Ja niin Rose sulkeutui Duncanin kanssa takahuoneeseen. En tiedä, mistä he puhuivat, enkä aio sitä koskaan kysyä. Mutta Duncanissa on ollut tänään tyyneyttä, jota en muista aikoihin hänessä nähneeni.

Minä puolestani vein Millyn ulos ja koetin saada hänet leikkimään. Mutta hän tarrautui hameisiini, tuo lapsiparka, ja aivan vapisi, kun Faith ja Grace koettivat houkutella häntä mukaansa keinumaan. Silittelin hänen hiuksiaan ja mietin, mistä hän tulee, mitä hänen vanhemmilleen on tapahtunut, saavatko nämä koskaan tai missään tietää, että heidän pieni tyttärensä on turvassa ja rakastettu — vaikka kuinkakin vieraassa maassa. Mietin, miten hän sopeutuu, kuinka hän oppii englannin kielen, kokeeko hän koskaan olevansa kotona täällä pohjoisessa, vuorien keskellä.

Sitten yhtäkkiä Donald tuli verannalle. Hänellä oli mukanaan höyrykone, jonka hän sai viime jouluna lahjaksi. Hän ei puhunut mitään Millylle, ei edes katsonut tähän, istuutui vain rappusille ja laittoi koneen käyntiin. Minä tunsin, miten Millyn pienet terävät sormet hellittivät vähitellen otteensa polvestani, miten tytön silmät alkoivat lumoutuneena seurata laitteen vipuvarsien liikkeitä ja piipusta tulevia höyrypuuskahduksia. Sitten tyttö katsoi minuun kuin olisi pyytänyt lupaa.

Kehotin ranskaksi häntä menemään lähemmäksi, ja Milly hiipi melkein varpaillaan lattian yli, vilkuillen aina välillä minuun kuin olisi pelännyt, että katoan, kun hän kääntää selkänsä. Tytöllä on aina kova hätä, jos joku tuttu katoaa näkyvistä, hän oli itkenyt vähän nytkin kun Rose jätti hänet minulle ja meni takahuoneeseen. Sitten Milly istuutui portaille höyrykoneen toiselle puolelle, kietoi helmansa tiukasti polviensa ympäri kuin olisi koettanut olla mahdollisimman vähän tiellä, ja huokasi syvään.

Ja Donald, minun pikkuinen insinöörini, jonka päässä en ole kuvitellut olevan muuta kuin tekniikkaa ja koneita, alkoi puhua tytölle — mutta koska hänen päässään ei ole muuta kuin tekniikkaa ja koneita, hän alkoi selittää höyrykoneen toimintaa — ylämaalaismurteella, jota Milly parka tuskin ymmärtää sitäkään vähää kuin kirjakielistä englantia, jota Rose ja Charlie koettavat hänelle opettaa.

Tyttö kuunteli pää vähän kallellaan, sitten hän vastasi ranskaksi, jota Donald ei ymmärrä tietysti sanaakaan. Mutta jollakin ihmeellisellä tavalla, johon vain lapset pystyvät, nämä kaksi alkoivat keskustella keskenään puksuttavan höyrykoneen yli.

Kun Rose tuli verannalle, Milly vain vilkaisi häneen ja jatkoi sitten seurustelua uuden ystävänsä kanssa. Rose istuutui toiseen korituoliin ja ojensi kätensä, ja minä tartuin siihen.

-Rouva Wallace lupasi katsoa lapsia, jos me lähdemme vähän kävelemään, Rose sitten sanoi.

Hän sanoi Millylle ranskaksi tulevansa kohta takaisin, mutta tyttö vain nyökkäsi ja hymyili ja kääntyi sitten uudestaan Donaldin ja höyrykoneen puoleen. Hänen oli selvästi hyvä ja turvallinen olla, niin hyvä ja turvallinen, että  äiti sai hävitä uudestaan näkyvistä eikä se tuntunut pelottavalta.

Me teimme pitkän ja hitaan kävelyn rantatietä pitkin. Puhuimme paljon — mistä, sitä en aio tähän kirjoittaa. Mutta olen niin sanoinkuvaamattoman kiitollinen siitä, että minulla on tällainen sisar.”


Kesäkuun 24. päivänä
”Tänään Duncan avasi välioven kesken iltapäivän ja kutsui minua.

-Pastori kävi, hän sanoi, kun seisoimme takahuoneessa ja odotin vähän vavisten, mikä asia oli niin tärkeä, ettei se joutanut odottaa iltaan. -Hän aikoo… hän aikoo laittaa alulle keräyksen muistomerkin saamiseksi kaatuneille.

Tiedän, että sellaista on puhuttu. Kaikkialla pystytetään nyt muistomerkkejä, joihin hakataan kaatuneiden nimet. Sellainen tulee varmaan Glasgow’hunkin. Ja vaikka me emme koskaan pääsisi Johnin haudalle, me voimme käydä lukemassa hänen nimensä ja jättää kukkamme patsaalle — meillä on vihdoin jotakin!

-Niin? sanoin, kun Duncan ei jatkanut. Sitten tajusin, että hän koetti hillitä liikutustaan. Hän liikuttuu nykyään tavattoman helposti.

-Pastori… pastori kysyi minua… muistomerkkikomitean puheenjohtajaksi. Fergus oli kuulemma ehdottanut sitä, ja pastorin mielestä se on… hyvä ajatus.

Hengähdin. Jos Duncan jotakin tarvitsee, niin mahdollisimman paljon tekemistä, mahdollisimman paljon vastuuta. Ja tässä hän saisi molempia.

-Mitä sinä siihen sanoit? kysyin.

Hän naurahti äkkiä vähän katkerasti.

-Sanoin, että tulen mielelläni, jos heille juoppo kelpaa.

-Hyvä tavaton, Duncan…

-Tiedätkö mitä hän vastasi, Sappho? Duncan katsoi minuun. -Hän vastasi: ‘Te olette paras mahdollinen keulakuva tälle hankkeelle, luutnantti. Tohtorin sanoja lainatakseni te olette väsymätön taistelija, vaikka vihollinen vaihtuisi.’

Nyt minäkin aloin itkeä. Olen sotavuosina monesti moittinut pastori Morrisonia tyhjänpäiväisistä sanoista ja mitäänsanomattomuudesta, mutta nyt hän korvasi yhdellä kerralla kaiken — vaikka sitten Fergusta lainaamalla.

Duncan veti minut syliinsä ja silitti hiuksiani.

-Pitäisiköhän minun vähitellen vapauttaa Fergus lupauksestaan, hän mutisi. -Tällä menolla hän järjestää hyvän hyvyyttään minut vielä parlamenttiin. Ja minä kun pelkään, ettemme me oikein viihtyisi Lontoossa.”

Kesäkuun 26. päivänä
”Muistomerkkikomitea piti tänä iltana perustavan kokouksensa. Seurakuntasali oli tupaten täynnä, ja myönnän, että minua pelotti. Kestäisinkö, jos joku sanoisi jotakin poikkipuolista — ja ennen kaikkea, kestäisikö Duncan?

Hän oli ehdottomasti kieltäytynyt pukeutumasta univormuun ja vielä ehdottomammin kiinnittämästä Viktorian ristiä rintaansa.

-Älä ole naurettava, Sappho, hän sanoi, kun ehdotin sitä. -Annetaan Flanderin sankarin vihdoinkin levätä rauhassa!

Kun Fergus esitti häntä puheenjohtajaksi, sitä kannatettiin heti. Ja vaikka näin päiden siellä ja täällä painuvan yhteen, en antanut sen häiritä itseäni.

Sillä Duncan piti pienen puheen.

En tiedä, oliko hän valmistellut sitä sen enempää kuin kuuluisaa puhettaan toisena sotasyksynä. Mutta aivan kuten se puhe, tämäkin meni suoraan kuulijoiden sydämiin.

Hän puhui siitä, millaista on viettää vuosia helvetissä ja sitten tulla kotiin ja kuvitella, että kaikki jatkuu siitä, mihin se jäi. Hän puhui siitä, miten rauha ja onni tuntuvatkin yhtäkkiä taakalta, miten hermosto huutaa jännitystä, aivan kuin morfiinikoukkuun jäänyt haavoittunut ei selviä ilman huumeannostaan.

Hän puhui siitä, miltä tuntuu palata ja vasta nyt käsittää, keitä ja mitä sota on tuhonnut. Hän puhui siitä, miten olo on niin levoton, että ei voi nukkua, ei olla alallaan. Hän puhui siitä, miltä tuntuu tajuta vastuunsa niin monien ihmisten kuolemasta, olivat nämä sitten ystäviä tai vihollisia.

-Älkää kuvitelko, että sota olisi ohi, hän sanoi, kun täysi salillinen ihmisiä istui hiirenhiljaa. -Ei se ole ohi, ei niin kauan kuin yksikin meistä elää. Siitä on kohta neljä vuotta, kun pyysin teitä rakastamaan toisianne ja isänmaata. Pyydän sitä yhä.

Hän vaikeni hetkeksi ja katsoi yli salin, yli kaikkien ihmisten, suoraan minuun, niin että sydämeni hypähti.

-Aseet eivät ole sittenkään vaienneet. Minutkin uusi vihollinen pääsi yllättämään, en hallinnut sitä, kuten kuvittelin, ja se oli tuhota kaiken sen, minkä puolesta olin taistellut, hän sanoi äänellä, joka värähti tuskin huomattavasti. Ihmiset kohahtivat, kukaan ei ollut uskonut, että hän puhuisi näin suoraan.

-Mutta Jumalan kiitos minulla on sellainen vaimo, sellaiset lapset, sellaisia ystäviä, että kykenin vielä kerran puolustusasemiin. Sitä en tiedä, onko tässä sodassa voittajia tai häviäjiä. Mutta niin kauan kuin lapseni tulevat syliini pelkäämättä, niin kauan kuin vaimoni ei käännä pois katsettaan minusta, niin kauan tiedän pitäneeni linjat. Aivan kuten rintamalla, en tässäkään taistelussa ole yksin. Minulla on taistelutoveri, joka ei jätä minua myötä- eikä vastoinkäymisissä.

Punastuin vähän ja olin etsivinäni jotakin käsilaukustani, jotta en olisi nähnyt päiden kääntyvän meitä kohti. En ollut ollenkaan ajatellut, että Duncan alkaisi puhua näin avoimesti kaikkien ihmisten kuullen! Saatoin vain aavistaa, mitä Shona Saunders hänen sanojensa perusteella kohta kaupungilla julistaisi.

Ja sittenkin — eihän minua voinut hävettää se, että Duncan teki julkisesti tuollaisia tunnustuksia, kaiken sen jälkeen, mitä olin kuvitellut ja pelännyt!

-Mutta kaikilla ei ole sellaisia taistelutovereita, Duncan jatkoi. -Jotkut meistä jäävät vihollisen jalkoihin. Älkää tuomitko heitä. Älkää tuomitko miehiä ja naisia, jotka kaatuvat yhä vielä kuninkaan ja isänmaan tähden. He olisivat yhtä lailla ansainneet muistomerkin.

En tiedä, kuka aloitti Kuningashymnin. Ruth väittää tosissaan, että se olisi ollut kauppias Armstrong, mutta en oikein saata uskoa häntä.

Joka tapauksessa joku aloitti sen, ja me nousimme kaikki, salintäysi ihmisiä, jotka ovat selvinneet myrskystä kuka suuremmin ja kuka pienemmin vammoin, ja me lauloimme sydämemme pohjasta.

-Äiti, Stuart kuiskasi, kun istuimme taas. -Miksi isä puhui meistä?

Puristin hänet kainalooni.

-Siksi, että hän rakastaa meitä niin tavattoman paljon, kuiskasin takaisin.”

Kesäkuun 30. päivänä
”Tänään olin mukana koulun tutkinnossa jättääkseni sitten tehtäväni. Oppilaani loistivat tavauksessa ja lausunnassa — ja Prinssi-parkani selvisi pahemmin kompastelematta yhteenlaskutehtävistään.

Istuin opettajien rivistössä, mutta kun käänsin päätäni, näin Ruthin, Duncanin ja lapset. Evan istui Duncanin vasemmalla polvella ja nojasi päätään tämän rintaan, kuin ei olisi koskaan muuta tehnytkään. Grace oli käpertynyt hänen oikeaan kainaloonsa. Donald ja Faith kuiskailivat keskenään ja saivat Ruthilta ankaran kulmien kurtistuksen. Archie oli suora kuin seiväs ja ahmi silmillään kaikkea, sillä ensi syksynä hänkin on jo iso koulupoika.

Duncan huomasi katseeni, nyökkäsi ja hymyili.

Hän näyttää mielestäni kaikkien näiden kuukausien jälkeen yhä oudolta siviilivaatteissaan. Kun ajattelen sitä, voin ehkä kalpeasti aavistaa, millaista hänestä tuntuu elää siviilielämää.

Sota ei ehkä ole lopussa niin kauan kuin on elossa meitä, jotka sen muistamme. Mutta siltikin, kun hän istui siinä lasten kanssa ja näin hänen katsovan minuun vakaasti ja luottavaisesti, minä tiedän, että meillä on rauha.

Meillä on rauha virallisesti, tämä oli kolmas rauhan päivä Versailles’ssa allekirjoitetun rauhansopimuksen jälkeen. Ja meillä on rauha omassa perheessämme.”

10 kommenttia:

  1. Voi nyyh!!!! Ihana luku taas. Ja ihana pieni pelokas Emilie! Monestakin syystä Rose on mulle läheinen hahmo. Jotenkin tuntuu että tämän viidennen Bettyn myötä Bettystä ja Duncanista on tullu aikuisia, lihaa ja verta, oikeita ihmisiä. Ihan niin kuin vanhoja ystäviä. Kiitos taas <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mietin tuossa itsekseni, että melkein olisi kirjan voinut lopettaa tähän lukuun, tuo loppu oli sellainen... :)

      Paljastan, että Emilie-pätkän kirjoitin tuohon vasta eilen. Tarina on siis oikeasti elänyt koko ajan, nyt tuntuukin tosi oudolta, kun ei enää voi vaikuttaa siihen. Kyllähän nämä ajan vakavat tapahtumat sen ovat tehneet, että Bettyn ja Duncanin on ollut pakkokin aikuistua, Mutta varmaan tässä näkyy myös oma kehitys. Jos kirjoitin ensimmäiset osat alle kaksikymppisenä ja tämän nyt nelikymppisenä, niin kyllähän siinä välissä jo jonkin verran elämänkokemusta on. Kiitos silti kiittämästä! :)

      Poista
  2. Sehän just on niin hienoa, että henkilöhahmot kehittyy. Ihan niinkun oikeastikin. Johtui se sitten kirjailijasta tai mistä tahansa :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oli jotenkin ihana huomata, että sitten pystyi kuitenkin hyppäämään taas nuoren Bettyn tai Duncanin nahkoihin, kun teki noita joulupaketteja. Ei se ollut edes vaikeaa, vaan jotenkin kauhean ihanaa ja lohdullista. <3

      Poista
  3. Muuten. Yks mielenkiintoisimmista asioista nyt B5:n kans on ollu kuulla sun kertovan siitä mitä romaanin kirjoittaminen on. Mä funtsailen usein että minkälaista on pitää yllä isoa henkilögalleriaa ja juonta... Kun itte kirjoitan useita lyhyitä pätkiä niin välillä aina vertailen sellaisen kirjoittamisen prosessia tähän pitkän tarinan kirjoittamiseen. Ja munhan ei yleensä tarvi asettua kenenkään nahkoihin kun kirjoitan, vaan sitä ennen, haastattelutilanteessa, silloin kun on hlöjutusta kyse. On niin kiva kuulla sun työskentelystä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämä on ollut melkoinen korkeakoulu itsellekin. Mullahan meni 2000-luvun alussa vuosia, etten halunnutkaan kirjoittaa mitään muuta kuin "asiatekstiä". Sitten rupesin taas vähän kokeilemaan kirjan tekemistä, ja oli järkyttävää tajuta, että ihan oikeasti en osannut. Tekniikka oli kateissa! Eli siis rupesin vaan kirjoittamaan suunnittelematta ja rakentamatta juonta etukäteen. Se oli hirvittävän masentavaa ja ahdistavaa, kun huomasi, että ei vaan osaa.

      Oikeastaan B4 oli se, joka taas nosti itsetuntoni. Maltoin antaa sen pyöriä päässä tarpeeksi kauan, jotta juoni oli koko lailla koossa ennen kuin aloitin, sitten tein vanhaan hyvään tapaan tapahtumalistan (Bettyssä teen sen aina vuosittain ja vuodenajoittain, tyyliin 1914 talvi, 1914 kevät jne) ja vasta sitten aloin kirjoittaa. Ja se rupesikin sujumaan! B5:ssä olenkin pitänyt jo vähän kirjoittajakoulua itselleni, kun olen kokeillut eri tyylejä ja eri kertojaääniä.

      Eli voisi sanoa, että ilman Bettyä olisin ehkä menettänyt kirjoituskykyni kokonaan. On se ihme nainen, kun auttaa joka asiassa. :)

      Poista
    2. Niinkö....tapahtumalista? Vaude. Salaisia kirjailijan tekniikoita :) Onneksi et menettäny kirjoituskykyä!!!! Kauhea ajatellakin!!!!!

      Poista
    3. Jess. :) Tosin kaikki tapahtumat eivät koskaan toteutuneet, mutta pysyin kärryillä missä mennään. Välillä se oli melkoista salakieltä, kun laitoin vain parilla sanalla muistiin, mitä nyt vaikka kesällä 1919 tapahtuu. :)

      Harmittaa, että kahden ensimmäisen Bettyn lista oli käsin kirjoitettu ja se on kadonnut, eli kun olen viitannut ajallisesti menneisiin tapahtumiin ("x vuotta sitten"), olen joutunut laskemaan joka kerta vanhoista luvuista... Siksi tässä kirjassa on luvun niminä Ensimmäinen sotajoulu, Toinen sotajoulu jne, jotta vastaavassa tilanteessa on vähän helpompi tietää mikä vuosi. :D

      Poista
    4. Hihii, lisää salaisia kikkoja :)

      Poista
    5. Toimivat mulla huomattavasti paremmin kuin Julia Cameronin "aamusivut" tai "kirjoittajatreffit"... :D

      Poista