keskiviikko 31. joulukuuta 2014

87. Elokuun auringossa

 
-Etkö sinä todellakaan aio jatkaa syksyllä koulussa? Eliza kysyi uteliaasti. -Eihän sitä varmaankaan nykypäivänä enää kukaan ihmettelisi. Tarkoitan, että ei kenenkään mielestä ole enää outoa, jos nainut nainen käy työssä!

Betty katseli kaunista sisartaan, jonka polvella Niall istui helistimineen. Häntä vavahdutti vieläkin nähdä tuo lapsi, jonka ulkonäkö oli niin kovin vieras. Eihän Evankaan ollut varsinaisesti kenenkään ”näköinen”, mutta hänen ilmeissään ja olemuksessaan oli silti paljon tuttua. Niall raukka ei ollut perinyt yhtään äitinsä näköä, ja kuka tahansa saattoi havaita, ettei hän näyttänyt vähääkään Sean Ramsaylta.

-Miksi jatkaisin? Nyt, kun Seanista tulee johtaja, Josie palaa opettajan tehtäviin. Ei minua tarvita siellä. Täällä sitäkin enemmän.

Eliza katsoi häntä pitkään ja hymyili äkkiä.

-Minä näen sen sinusta, hän sanoi kepeästi. -Turha kieltää!

-Mitä sinä näet, Betty kysyi ja hymyili myös.

-Joskus kevättalvella? Ja sitten enää kolme, ja heitä on yhtä paljon kuin meitä oli! Voi Betty, eikö meillä vain ollutkin hauskaa? Kun olimme pieniä, tarkoitan.

Betty nauroi sisarensa sekavalle, lapselliselle puheelle.

-Kyllä, hän sanoi, -meillä oli oikein hauskaa!

-Kas niin, tiesinhän minä, Eliza sanoi tyytyväisenä ja hypitti Niallia. -Mutta nyt meidän pitää mennä. Tuletteko te käymään sunnuntaina kirkon jälkeen?

-Kiitos, mielellämme, Betty sanoi.

Hän jäi vilkuttamaan verannalle, kun Eliza lähti. Ramsayt olivat muuttaneet kaupunkiin heinäkuun alussa, ja heidän sievä pieni talonsa sijaitsi lyhyen kävelymatkan päässä.

Salaa mielessään Betty oli kiitollinen siitä, että Wallacet olivat ehtineet vuokrata Smithin talon. Tosin rouva Wallace oli ehdottanut, että he muuttaisivat muualle, jotta sisaret pääsisivät naapureiksi, mutta Betty oli torjunut ajatuksen kauhistuneena. Eliza oli toki paljon kasvanut ja kypsynyt viime aikoina, mutta ei niin paljon, etteikö Betty olisi välillä tarvinnut tästä hengähdystaukoa.

Elokuinen päivä oli lämmin ja kaunis. Betty sulki hetkeksi silmänsä ja antoi auringon lämmittää kasvojaan. Häntä melkein pelotti vieläkin olla onnellinen — mutta sitä hän oli.

Hän oli onnellinen, vaikka rauha ei edelleenkään merkinnyt sitä, että he olisivat palanneet sotaa edeltävään aikaan miltään osin. Koko maa ja maailma olivat nyt aivan toisenlaiset, niin hyvässä kuin pahassa. Kun sanottiin ”ennen sotaa”, olisi yhtä hyvin voitu sanoa ”ennen kivikautta”, niin kaukaiselta nuo huolettomat vuodet tuntuivat.

-Muutos koskee aina, vaikka se olisi hyväkin, oli Rose sanonut eräänä päivänä. Hän oli ottanut tavakseen piipahtaa Koivurannassa usein joko yksin tai Emilien kanssa. -Ihminen on luotu sopeutumaan, jopa hirveisiin asioihin, ja hän pelkää muutosta. Voit uskoa, miten minuun aluksi koski, kun Milly itki ja ikävöi sitä pahvilaatikkoa, johon hänen yösijansa oli sairaalassa sijattu, vaikka meillä oli tarjota hänelle oikea untuvatäkkinen vuode!

Charlie ehti harvoin mukaan vierailulle, sillä tällä oli paljon työtä, ja Betty arveli Rosenkin pian avaavan oman vastaanottonsa. Mutta siihen asti hän nautti sisarensa viisaasta seurasta ja siitä, että pikku Milly oli alkanut saada väriä poskiinsa ja uskalsi jo toisinaan heittäytyä leikkiin uusien serkkujensa kanssa, muidenkin kuin Donaldin, josta hän selvästi haki eniten turvaa. Ja Koivurannan lapset suorasanaista Gracea myöten palvoivat tuota pientä rumaa vierasmaalaista olentoa.

Niin, Betty ajatteli ja huokasi vähän, muutos koski aina.

Hän mietti, mahtaisiko Duncan koskaan päästä täysin eroon painajaisistaan ja ahdistuksen hetkistään. Mahtaisiko hän itse koskaan päästä eroon pelosta, joka tuntui tukahduttavan hänet aina, kun Duncan viipyi kaupungilla tai takahuoneessa vähänkin odotettua pidempään. Mahtaisiko Ruthin katseesta koskaan kadota se tuska, joka muuttui päivä päivältä yhä polttavammaksi? Mahtaisiko kukaan heistä koskaan täysin selviytyä niistä kivuista, joita sota oli tuonut?

Mutta katsoessaan ylös lempeässä kesätuulessa huojuviin koivunlatvoihin Betty tiesi, että he selviytyisivät. He selviytyisivät yhdessä — sillä he taistelivat nyt rinnakkain, toinen toistaan tukien, Duncan ja hän. Ja se onnellinen tieto, jonka hän itsekin oli tajunnut vasta joitakin aikoja sitten ja jonka lapsellisuuksissaankin joskus niin tarkkasilmäinen Eliza oli äsken arvannut yhdellä silmäyksellä…

Hän hymyili itsekseen. Ehkä lapsia ei sentään tulisi kymmentä — tai mistäpä sitä tiesi. Yhtäkkiä ajatus ei tuntunut ollenkaan mahdottomalta. Jos joku olisi kymmenen vuotta sitten sanonut hänelle, että heitä olisi jonakin päivänä seitsemän elossa...

Kuultuaan Bettyn uutisen Duncan oli ostanut uuden hopeasydämen ketjuun, jonka oli antanut vaimolleen heidän ensimmäisenä hääpäivänään. Tämä sydän oli edellistä suurempi, ja siihen jäi vielä tilaa, vaikka sydämen reunoihin oli jo kiinnitetty kuusi kristallipisaraa ja pikkuruinen kristallinen lintu, muisto jokaisesta lapsesta, syntyneistä ja siitä yhdestä, joka ei saanut syntyä.

Betty, joka liikuttui nykyään kovin helposti, pyyhkäisi silmäkulmaansa ennen kuin lopulta kääntyi ja meni sisään.

-Mukavaa nähdä rouva Ramsay noin iloisena, sanoi rouva Wallace, kun Betty palasi keittiöön. -Hän taitaa viihtyä kaupungissa.

-Sen jälkeen, kun pastorska Morrison pyysi häntä seurakunnan naistoimikuntaan, kenelläkään ei ole ollut mitään häntä vastaan, Betty sanoi. -Koulun johtajan rouva on aina ollut seurakunnan naistoimikunnassa, eikä edes Shona Saunders voi sanoa mitään ketään sellaista vastaan, joka on seurakunnan naistoimikunnassa!

-Hm, sanoi rouva Wallace hiukan epäuskoisesti. -Ottaen huomioon, miten ylimielisesti rouva Saunders nykyään käyttäytyy koko maailmaa kohtaan, kun hän itse selviytyi espanjantaudista ja hänen miehensä tuli kotiin sodasta ilman naarmuakaan, en olisi noin varma!

Betty hymähti. Hän mietti, voisiko koskaan enää suhtautua Saunderseihin edes säädyllisen kohteliaasti — viime viikkoina hän oli onnistunut välttelemään sekä Ranaldia että Shonaa, koska oli pelännyt sanovansa jotakin, jota katuisi. Ehkä ajan myötä. Sitten, kun hän jaksaisi enemmän sääliä kuin vihata heitä.

Hän nosti syliinsä Evanin, joka oli ujostellut vilkasta ja suorapuheista tätiään ja piiloutunut vierailun ajaksi rouva Wallacen helmoihin. Puoliksi salaa itseltäänkin Betty ei voinut olla toivomatta, että Niall Ramsayssa alkaisi vuosien mittaan näkyä reipas amerikkalainen veri ja että tämä rohkaisisi myös samanikäistä serkkuaan.

-Missä kaikki ovat? hän sitten kysyi työntäen sivuun ajatukset niin hyvin Saunderseista kuin Niallin perintötekijöistä. -Täällä on pelottavan hiljaista.

-Prinssi ja Archie menivät kalaan, sanoi rouva Wallace. -Toivon mukaan he eivät tipahda järveen ja huku — jos niin käy, se on kyllä täysin Lachlanin syytä, sillä minä kielsin häntä tekemästä heille onkivapoja!

-Eivät he huku, Betty sanoi rauhallisesti. -Duncanhan opettaa heitä uimaan, ja he ymmärtävät jo olla varovaisia.

-Hmph, murahti rouva Wallace tavalla, joka kertoi täysin hänen mielipiteensä poikien ymmärryksestä ja epäilemättä myös kauppiaan uima-opettajan taidoista, vaikka jälkimmäistä seikkaa hän ei tohtinut aivan suoraan ilmaista. -Onneksi Lancelot meni heidän mukaansa, se varmasti osaa kiskoa heidät ylös jos tarve vaatii.

-Toivokaamme näin, Betty sanoi vähän levottomasti.

-Donald on poikien kamarissa, rouva Wallace jatkoi. -Kauppias antoi hänelle sen rikkinäisen valokuvauskoneen ja hän aikoi kuulemani mukaan purkaa sen osiin ja katsoa mitä sen sisällä on. Arvelen siis, ettemme saa häntä alas teelle ja että koko huone on taas täynnä ruuveja ja jousia, kun sinne yrittää mennä siivoamaan.

-Minä käsken Donaldin siivota itse jälkensä, Betty sanoi lempeästi ja kätki hymynsä. Hän tiesi täsmälleen, miten ylpeä rouva Wallace oli siitä, että Donald osasi purkaa tavaroita osiin ja monesti myös koota ne. -Ja tytöt ovat ilmeisesti vielä tohtorilassa. Minun pitää mennä hakemaan heidät, ennen kuin he ovat rasitukseksi Alicelle ja vauvalle.

-Antakaa olla, rouva kulta, kyllä tohtorinna lähettää Janen tuomaan heidät aikanaan kotiin, tai Ruth hakee heidät kun tulee sairaalalta, sanoi rouva Wallace. -Jättäkää pikkupoika minulle ja menkää ennemmin hetkeksi pitkällenne.

Betty naurahti ja rutisti vähän Evania, joka rimpuili hänen sylistään päästäkseen leikkimään ohi tassuttelevan Ystävän kanssa.

-Pitkälleni! Voi sentään. Tuntuu aivan sopimattomalta, ettei minulla ole muuta tekemistä kuin istua kuuntelemassa itseäni. Ettei kukaan… tarvitse minua.

-Hyvä tavaton, rouva! Mistä te tuollaista saitte päähänne? Kauppias — ja lapset — ja nyt ennen kaikkea pikkuinen… Rouva Wallace puisti päätään. -Levätä teidän pitää, kaiken tämän jälkeen.

-Mutta minun pitäisi todella muutenkin mennä käymään tohtorilassa, Betty sanoi. Yhtäkkiä hänestä tuntui samalta kuin Duncanista: koko ajan olisi pitänyt saada tehdä jotakin, joutenolo tuntui tuskalliselta ja väärältä. -Alice sanoi, että osa pikku Gusin vastasyntyneen nutuista on jo käynyt pieneksi ja että minä voisin lainata niitä.

-Anteeksi nyt, rouva, mutta niitä nuttuja tarvitaan vasta ensi keväänä, rouva Wallace ilmoitti tiukasti. -Elleivät ne siihen mennessä ole tänne kulkeutuneet, pärjännette ilmankin! Pitääkö minun käskeä kauppias tänne komentamaan teidät levolle?

Aivan kuin rouva Wallacen kutsumana väliovi aukesikin ja Duncan tuli asunnon puolelle laatikko sylissään.

-Menikö Eliza jo? hän kysyi. -Mikä vahinko, olisit saanut antaa hänelle tekijänkappaleen. Tämä oli tullut päiväjunassa ja MacTavish lähetti apupoikansa tuomaan sen.

-Mitä… Betty päästi irti Evanista ja nousi. -Onko se…

-En oikein ymmärrä, mitä muuta kustantajasi voisi lähettää. Duncan laski laatikon pöydälle. -No, avaa se!

-En minä pysty. Betty tuijotti laatikkoa kuin olisi pelännyt, että sieltä hyppäisi käärme. -Jos se… jos se on kauhean huono!

Duncan nauroi, otti taskuveitsensä ja veti laatikon liimaukset auki. Kun hän käänsi siivekkeet sivuun, sisältä paljastui ensin sanomalehtipaperia ja lopulta niiden alta kaksi pinoa siniharmaisiin kangaskansiin sidottua kirjaa.

-”Beatrice Stewart: Joannan koti”, Duncan luki kirjan kannesta, eikä hänen äänensä ylpeydestä voinut erehtyä. Sitten hän avasi kirjan ja aloitti: -”Eräänä kauniina kesäaamuna…”

-Anna se tänne! Betty parahti lehahtaen hehkuvan punaiseksi. -Sinä et saa!

-Miksen saa? Duncan nosti kirjan härnäten niin ylös, ettei Betty yltänyt siihen. -Sinähän olet lähettänyt tämän kustantajalle ja se on julkaistu, miksen saisi lukea sitä? ”…Joanna avasi ikkunansa ja…”

-Lopeta! Betty peitti korvansa. -Se on eri asia. Minä en tahdo, että sinä luet sitä — että sinä luet sitä ääneen!

-Eikö hän ole mainio, Duncan sanoi salaliittolaisen äänellä rouva Wallacelle. -Hänen tekstejään on lausuttu vuosien mittaan lukuisissa tilaisuuksissa, mutta hänen kirjaansa ei saa lukea ääneen!

Betty ylsi kirjaan, sieppasi sen ja puristi rintaansa vasten, aivan kuin ei Duncan olisi voinut ottaa toista kappaletta laatikosta ja jatkaa kiusantekoaan. Mutta sitä tämä ei tehnyt, vaan veti Bettyn nauraen syliinsä.

-Tyttö kulta, hän sanoi, -minä en tainnut nyt olla aivan herrasmies. Onneksi olkoon. Rouva Wallace, eikö meillä syödä kakkua tänään tämän kunniaksi?

-Ei ole sokeria eikä voita, sanoi rouva Wallace kuivasti, vaikka hänen silmänsä tuikkivat. -Eikä kuponkeja.

-Menkää hakemaan sokeria ja voita, sanoi Duncan. -Mistä tahansa. Tämä päivä on sen arvoinen.

Sinä iltana syötiin todellakin kakkua, eikä kukaan kysynyt, mistä rouva Wallace oli saanut sokeria ja voita. Lapset, jotka toki tiesivät lehtien julkaisevan äidin kertomuksia, olivat ällistyksissään siitä, että tämä oli kirjoittanut kokonaisen kirjan. Heillä oli hämärä käsitys siitä, että tietyistä teoksista olohuoneen hyllyssä puhuttiin ”äidin kirjoina”, mutta he eivät olleet koskaan kiinnittäneet asiaan sen suurempaa huomiota. Nyt varsinkin Stuart ja Archie, jotka olivat molemmat suuria kirjallisuuden ystäviä, olivat tohkeissaan.

-Mutta eihän sinun nimesi ole Stewart, äiti, sanoi Archie moittivasti. -Miksi ne ovat laittaneet sen väärin?

-Se on äidin taiteilijanimi, Duncan sanoi salaperäisesti.

-Eihän äiti osaa piirtää, Grace tokaisi ilmeisestikin syvällä kokemuksella.

-Voi Betty, Ruth sanoi ja puristi hänen käsivarttaan, -minä olen niin ylpeä sinusta!

-Älkää nyt. Betty puisti päätään posket punottaen. -Eihän se ole mitään suurta, vain tyttökirja!

-”Vain” tyttökirja, Duncan toisti. -Jos se on hauska, ja koskettava, ja toiveikas, ja lohdullinen — ja sitä se on, mikäli se on yhtään samanlainen kuin aiemmat — se on kaikkea muuta kuin ”vain”!

-Kriitikkojen mielestä…

-Heillekö sinä sen kirjoitit?

Betty katsoi Duncaniin, upposi hetkeksi tämän silmien harmauteen, tunsi sydämessään jotakin sanoinkuvaamattoman lämmintä.

-Ei, hän kuiskasi. -En kriitikoille. Vaan kaikille rakkaille ihmisille lähellä ja kaukana.

~*~*~*~  

Muistathan, että Betty jakaa taas nyt uutenavuotena joulupaketteja omassa joulublogissaan.

Lahjat ilmestyvät
  • tänään uudenvuodenaattona klo 20
  • huomenna uudenvuodenpäivänä  klo 20
  • loppiaispäivänä 6.1. klo 20

11 kommenttia:

  1. Ihanaa!
    Onneksi tämä on AIKUISTEN TYTTÖKIRJA eikä vain...
    Kiitos Betty ja etenkin Kaisa <3 <3
    Jännityksellä paketteja avaamaan aikanaan!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitä enemmän Bettyä, ilman häntä ei tarinaa olisi. ;)

      Poista
    2. Kiitos Betty! Kiitos, kun synnyit Kaisan mielessä!

      Poista
    3. Tai kiitos kaikki vanhat kunnon tyttökirjat, jotka innostivat Bettyn luomiseen. :)

      Poista
  2. Ihanaa, että Bettyn sydänkoru tuli esiin! Aloin lukea sarjaa uudestaan joulupäivänä (joulupakettien innoittamana) ja kun pääsin kolmanteen kirjaan ja tuohon sydänkoruun, tajusin, ettei sitä oltu mainittu tässä kirjassa vielä lainkaan. Mutta arvasin, että tuskin tuollaiset yksityiskohdat jäisivät kuitenkaan kokonaan huomiotta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen muistanut kyllä korun koko kirjan ajan. Aikomus oli mainita siitä jotakin sen joulun yhteydessä, jolloin Duncan oli toipumislomalla kotona ja Faith oli vauva, mutta en saanut sitä luontevasti tekstiin. Oletamme siis, että Betty sai neljännen kristallinsa silloin, mutta asiaa ei vain mainittu erikseen. Ja seuraavina vuosina Duncanilla ei ollut paljonkaan shoppailumahdollisuuksia. Sitten helpotti kun tajusin, että koru sopii hyvin nostaa esiin tässä. Tarina alkaa sulkeutua monin tavoin. :)

      Poista
    2. Voi voi, mulla on jo ikävä... :/

      Poista
  3. Viimepäivien luvut eivät ole olleet helppoja, mutta hyvä että ne ovat ollet tarinassa. Ei sota missään päin maailmaa ollut ohi jättämättä haavoja, onneksi kuitenkin asian kanssa voi oppia vähitellen elämään. Nyt jännittää ehtiikö perheenlisäys viimeiseen lukuun ja kuuluuko Ruthin salaperäisestä saksalaisesta koskaan mitään, ei siinäkään olisi kovin helppo tulevaisuus. Haikeaa, kun tarina päättyy, mutta hyvin on tarina luovinut läpi sotavuosien. Olisi kiva joskus tulevaisuudessa kuulla lisää Bettyn maailmasta, ymmärretävää kyllä elämässä on paljon muutakin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Haikeissa tunnelmissa olen täälläkin, vaikka nuo joulupaketit vielä vähän lohduttavat. Mielelläni jatkaisin tarinaa, mutta nyt on pää kyllä niin tyhjä, että ihan heti ei jatkoa tule, kun kaksi kirjaa on tänä vuonna ilmestynyt... Katsotaan, miten käy! :)

      Poista
    2. Joskus viiden vuoden säteellä... 😚 :)

      Poista