torstai 1. tammikuuta 2015

88. Kello kaupan oven päällä

 
Pari päivää kirjan ilmestymisen jälkeen Betty palveli kaupassa, koska Duncan oli liikkeellä kameransa kanssa. Lomakausi oli taas tuonut lähiympäristön nähtävyyksille ihmisiä, jotka raskaiden sotavuosien jälkeen janosivat elämää, eikä monikaan kieltäytynyt valokuvasta. Ja mitä enemmän Duncan sai olla ulkona, liikkua paikasta toiseen, nähdä ihmisiä, sitä helpompi tämän oli olla.

Nyt, kun oli kaupassa vain toisinaan eikä kantanut siitä täyttä vastuuta, Betty huomasi suorastaan pitävänsä työstä. Ja hän tiesi, että kohta Duncan tulisi, istuisi teelle heidän kanssaan, kertoisi hauskoja tapauksia retkeltään ja menisi sitten pimiöön kehittämään kuvia.

Illan mittaan Duncan kävisi levottomaksi, keksisi jotakin turhanpäiväistä tekemistä, soittaisi muutaman puhelun muistomerkkihankkeeseen liittyen, viivähtäisi pianon ääressä, heittäytyisi sohvalle ja pyytäisi Bettyä lukemaan lehteä ääneen — mutta hän ei antaisi viholliselle periksi. Ei tänäkään iltana.

Kun vain Ruth lakkaisi toivomasta! Bettyä puistatti. Hän oli muistuttanut tätä lontoolaisen teatterikoulun pääsykokeista, mutta tyttö ei tuntunut enää innostuvan niistä. Fergus oli ehdottanut, että Ruth hakisi sairaanhoitajataropistoon, koska kokeneena apusisarena voisi suorittaa kurssin huomattavan lyhyessä ajassa, mutta hän ei halunnut. Duncan oli ehdottanut, että Ruth lähtisi valokuvauskurssille Glasgow’hun, mutta hän puisti päätään. Ja Neil Keir olisi epäilemättä yhä vieläkin sinnikkäästi ehdottanut yhtä ja toista, jos olisi saanut Ruthin joskus kahden kesken, mutta tämä vältteli nuorukaista taitavammin kuin saksalaista luotia.

Saksalaista! Betty oli yrittänyt ottaa asian suoraan puheeksi, mutta Ruth vaihtoi puheenaihetta. Hän vain odotti, keskittyneesti ja jääräpäisesti, aivan kuin Betty keväällä — ja tulisi särkemään sydämensä yhä uudelleen.

-Me lähetämme hänet syksyllä johonkin, Duncan oli sanonut päättäväisesti viimeksi sinä aamuna. -Mihin tahansa, kunhan hän saa muuta ajateltavaa. Tahtoi hän sitä tai ei! Hän ei totisesti saa haaskata elämäänsä tällä tavalla.

Betty ei viitsinyt sanoa, ettei Ruthin kaltaista tyttöä lähetetty yhtään mihinkään, ellei tämä itse halunnut. Hän vain rukoili, että ihme tapahtuisi, että tyttö tajuaisi, miten turhaa odotus oli.

Kauniin iltapäivän vuoksi myymälässä oli hiljaista. Oli oikeastaan jo sulkemisaika, mutta Betty päätti järjestellä alahyllyn värikynälaatikot, joihin Evan oli päässyt kenenkään huomaamatta käsiksi aamupäivällä, ennen kuin lukitsisi oven. Alice saattaisi piipahtaa Fergus-vauvan ja vanhempien lasten kanssa myymälän kautta sisään.

Betty oli kyykyssä alahyllyn ääressä syli täynnä vahakynälaatikoita, kun kello oven yläpuolella kilahti.

-Me olemme jo sulkeneet, hän sanoi hilpeästi. Alicen kuului vastata, ettei hän aikonutkaan ostaa mitään, hän vain katseli.

-Guten Abend, gnädiges Frau.

Kynälaatikot putosivat Bettyn sylistä, niiden kannet aukenivat, kaikenväriset vahaliidut kierivät iloisesti pitkin lattiaa, mutta hän ei kyennyt liikahtamaan niitä pidättääkseen. Sitten hän käänsi hitaasti päätään ja näki hyvän suutarin tekemät, hiukan matkan pölyssä olevat kengät, ja housunlahkeet, jotka olivat epäilemättä ajalta ennen sotaa, sillä niin hyvää kangasta ei mistään saisi nyt.

Samassa lahkeet pyyhkäisivät maata, kun mies kyykistyi ja alkoi koota kyniä.

-Suokaa anteeksi, että pelästytin teidät, hän sanoi englannilla, jossa oli vieras nuotti. -Antakaa kun autan.

Betty nousi hitaasti, tarttui tiskin reunaan ja rukoili mielessään, että myymälä lakkaisi keinumasta. Felix Blumenthalin sinisenmusta pää kiilsi näyteikkunoista tulvivassa valossa, ja hänen kauniit, kapeat sormensa poimivat näppärästi kyniä oikeisiin koteloihin. Lopulta hän nousi kyykkyasennostaan hiukan kankeasti, aivan kuin toinen polvi ei olisi täysin toiminut.

-Kas noin, hän sanoi ja nosti täydet kotelot tiskin reunalle.

Betty yritti sanoa jotakin, mutta sai tuskin hengitetyksi.

Ja samassa takahuoneen ovi aukeni. Duncan tuli sisään kameralaukku olkapäällään.

-Mainio ilma, hän sanoi hilpeästi. Sitten hän pysähtyi kuin seinään.

Hiljaisuus oli hetken niin täydellinen, että Betty kuvitteli kuulevansa, miten ruoho kasvoi ulkona näyteikkunan alla.

-Te, sanoi Duncan lopulta äänellä, jota Betty ei ollut koskaan kuullut.

-Minä, sanoi Blumenthal. Kun hiljaisuus tuntui tämän yksitoikkoisen keskustelun jälkeen taas jatkuvan, hän rykäisi ja kaivoi taskuaan. -Te unohditte jotakin, kun viimeksi tapasimme.

Saksalaisella oli kädessään kirjekuori, jonka sisällön hän tyhjensi tiskille. Betty näki oman kuvansa — sen kuvan, jonka Jim-eno oli ottanut hänestä kauan sitten Robin ja Annan kihlajaisissa ja jonka Duncan oli näpistänyt hänen albumistaan seuraavana syksynä ja kuljettanut siitä pitäen mukanaan New Yorkista Edinburghiin, Fort Williamista Flanderiin — ja hän näki sen perhekuvan, jossa Grace oli pikkuvauva. Valokuvat, jotka olivat jääneet kuulusteluhuoneen pöydälle Duncanin paetessa saksalaisten linjojen takaa.

Duncan oli laskenut kameralaukun lattialle.

-Noitako te tulitte tuomaan? hän kysyi käheästi, ojensi kätensä ja sieppasi kuvat, kuin olisi pelännyt, että ne taas vietäisiin häneltä.

-Tulin tuomaan jotakin — ja tulin hakemaan jotakin. Mies nosti päätään. -Onko… Ruth kotona?

Betty olisi halunnut pyörtyä. Hän rukoili pyörtyvänsä. Tämän täytyi olla pahaa unta, hänen näkemäänsä unta. Tämä ei yksinkertaisesti voinut tapahtua!

Mutta hänen äärimmilleen herkistyneet korvansa kuulivat kevyitä askeleita, ja hän tiesi Ruthin palanneen juuri työvuorostaan, ja alistuneesti hän näki, miten takahuoneen ovi taas avautui.

-Rouva Wallace kysyy, ettekö te juo teetä tänään lainkaan, Ruth sanoi hilpeästi, kunnes pysähtyi kuten Duncan äsken. Sitten, aivan hiljaa, äänellä, joka oli kuin tuulenhenkäys: -Felix..?

-Ruth.

Mies ojensi kätensä, ja ennen kuin Betty tai Duncan ehtivät tehdä mitään, Ruth oli juossut hänen syliinsä. Ja Ruthin olkapään yli Felix Blumenthal katsoi Bettyyn, kuten oli katsonut tämän unissa — mutta ei ylimielisesti, vaan aivan kuin anteeksipyytävästi. Sitten hän kumartui ja suuteli Ruthia heistä välittämättä.

Duncanin käsi haparoi vyötä, ja Betty tajusi, että tämä oli taas rintamalla, haki vaistomaisesti asettaan, valmiina puolustautumaan viimeiseen hengenvetoon asti. Mutta ukko-Mauseri oli lipas tyhjennettynä piilotettu vaatekomeron ylähyllyn kauimmaiseen nurkkaan.

-Minun olisi pitänyt — miksi minä en ampunut teitä, kun siihen oli mahdollisuus! Duncan sähähti.

Blumenthal nosti päätään.

-Te olitte viisas, hän sanoi rauhallisesti. -Ette olisi koskaan selvinnyt, kun laukaus olisi hälyttänyt väen paikalle.

-Mitä… Ruth, joka näytti vapisevan niin, että tarvitsi todellakin miehen käsivarsia ympärillään pysyäkseen pystyssä, räpytteli silmiään. -Mistä te puhutte?

-Eikö hän ole tuonut sinulle minun terveisiäni? Blumenthal kysyi.

-Terveisiä? Mistä? Mitä sinä puhut? Ruth näytti epätoivoiselta. -Duncan, oletteko te tavanneet?

-Kyllä, sanoi Duncan hiljaa, -me olemme tavanneet.

-Etkä sinä… tarkoitan… Ruth tajusi vasta nyt, ettei Duncanin pitänyt tietää yhtään mitään hänestä ja saksalaisesta. Avuttomana hän katsoi Bettyyn. -Miten…

Betty vaipui istumaan tuolille tiskin taakse. Hänen sydämensä oli halkeamassa, eikä hän ollut täysin varma siitä, mistä syystä eniten.

-Minä pelkäsin, että sinulle tuli harmia, sanoi Blumenthal ja nosti Ruthin leukaa.

-Minä pelkäsin, että sinä jäät kiinni, tyttö kuiskasi.

-Ei, en minä jäänyt kiinni. Se on pitkä tarina. Yhtä pitkä kuin holhoojallasi lienee ollut kerrottavana vankeudestaan. Saksalainen katsoi Duncaniin. -Ja me molemmat taisimme vähän sepittää, kun pääsimme omiemme luo, vai mitä? Suojellaksemme häntä.

Duncanin kädet olivat nyrkissä, ja oikea vapisi holtittomasti. Sitten hän kysyi tylysti:

-Miten te pääsitte maahan?

-Aivan laillisesti tällä kertaa. Rauhansopimus on allekirjoitettu. Isälläni on täällä liikeyhteyksiä.

-Mitä te tahdotte?

-Ruthin.

Bettyltä pääsi pieni parahdus. Mies kääntyi häntä kohti, työnsi kätensä povitaskuun ja veti esiin kirjekuoren.

-Tämä on teille, hän sanoi. -Äidiltäni.

Betty tuijotti kuorta. Se oli paksua, kallista paperia, ja siinä oli kohokuvioitu monogrammi.

-Äidiltänne? hän toisti.

-Äitini tahtoi kirjoittaa teille, kun kerroin, millaiselle matkalle olen lähdössä. Hän arveli, että se ehkä on tarpeen. Sanoin, että hän voi kirjoittaa saksaksi, että te puhutte sitä oikein hyvin.

-Teidän äitinne tietää…

-Hän tietää. Isäni tietää. Sisareni tietää. Kaikki tietävät ja odottavat Ruthia kotiin.

-Mutta…

-Ehkä on parempi, että me käymme kävelyllä, sanoi Felix Blumenthal levollisesti, aivan kuin olisi hyvinkin tottunut piipahtamaan skotlantilaisissa kirjakaupoissa aiheuttamassa hämmennystä. -Tarvitsemme kaikki vähän aikaa ajatella. Vai onko sinulla jotakin muuta tekemistä, Ruth?

-Ei milloinkaan enää, Ruth kuiskasi.

Betty tuijotti yhä kirjekuorta tiskillä, kun oven kello kertoi nuorten menneen. Sitten hän katsoi Duncaniin.

-Miten… miten sinä saatoit päästää heidät!

-Ja mitä minä olisin voinut tehdä? Ei enää saa mitalia, jos ampuu sakemannin!

Betty vingahti. Sitten hän tunsi Duncanin kädet ympärillään.

-Sappho, me emme voi mitään. Emme yhtään mitään. Edes hänen isänsä ei voisi. Hän on täysi-ikäinen. Hän voi mennä minne tahtoo. Kahden vuoden kuluttua hän hallitsee itsenäisesti pääomaa, jonka rouva Brodie hänelle jätti. Meidän aikamme on ohi. Hän ei enää tarvitse meitä.

-Ethän sinä voi sallia, että hän… ja tuo mies…

Äkkiä Duncan kyykistyi hänen eteensä.

-Vielä vuosi sitten minut olisi ammuttu tästä hyvästä, hän sanoi, -mutta uskotko, minä luulen, että Ruthille voisi käydä huonomminkin. Hän on kunnon mies. Minä sen tiedän. Sellaiset ovat harvassa näinä aikoina. Etkö sinä aio lukea hänen äitinsä kirjettä? Jos hän olisi roisto — Sappho, en minäkään ymmärtänyt sentään tuoda kirjettä äidiltäni, kun kosiskelin sinua!

Betty aikoi sanoa, että se oli eri asia, koska Duncan oli otettu avosylin vastaan perheessä, tajusi sitten miten naurettavalta olisi kuulostanut, nyyhkytti ja tirskahti ja tarttui kirjekuoreen.

Sen sisällä oli kaksi paksua paperiarkkia. Ne oli kirjoitettu täyteen äärimmäisen kauniilla ja hyvin vaikealukuisella saksalaisella käsialalla.

Betty luki hitaasti ja kauan ymmärtääkseen kaiken oikein. Lea Blumenthal oli käyttänyt lyhyitä ja yksinkertaisia lauseita, mutta järkytyksensä tähden Bettystä tuntui, ettei hän tahtonut käsittää edes alkutervehdystä.

-Lue, Betty lopulta mutisi ja ojensi kirjettä kohti Duncania, joka nojasi tiskiin ja katseli jonnekin kauas.

-Enhän minä ymmärrä, Duncan sanoi tuskastuneena, -en osaa saksaa kuin auttavasti.

Betty taittoi kirjeen uudelleen auki. Haparoiden hän eteni lause lauseelta kääntäen. Tämä nainen, jolla oli oma kallis kirjepaperi ja jonka kirje tuoksui vienosti hajuvedeltä, eli aivan eri maailmassa kuin Betty. Mutta siltikin heillä oli paljon yhteistä, sillä kuten Betty, myös Lea Blumenthal oli äiti. Äiti, joka oli sodan aikana kärsinyt kaikki helvetin tuskat luultuaan menettäneensä ainoan poikansa vihollismaassa.

Nyt rouva Blumenthal toivotti avosylin tervetulleeksi perheeseensä vierasmaalaisen, hänelle vierasta uskontoa tunnustavan tytön, jota hänen poikansa rakasti ja joka oli pelastanut tämän. Hän toivoi, että hänen poikansa samalla tavalla kelpuutettaisiin Ruthin perheeseen, vaikka olosuhteiden pakosta he olivat olleet vuosia rintaman eri puolilla. Mutta nyt oli rauha, eikä ollut väliä kansallisuudella, ei uskonnolla, rouva Blumenthal kirjoitti — vain ihmisyydellä.

-Uskotko sinä siihen? Duncan äkkiä kysyi. -Ihmisyyteen!

Betty oli hetken hiljaa. Hän ajatteli kuluneita vuosia, niiden aikana kuulemiaan uutisia. Hän ajatteli Johnia, hän ajatteli Alistairia, hän ajatteli veljiään, hän ajatteli Duncania, joka oli vielä rauhan tultuakin ollut sortua juoksuhautoihin.

Ja hän ajatteli Iania ja Rosieta ja pikku Trisiä, hän ajatteli kirjakauppias Mayerin leskeä Kölnistä ja tämän korppuja, hän ajatteli Ewania ja Floraa ja Alisonia pienessä mökissään, hän ajatteli Fergusta kantamassa viimeisillä voimillaan Gordonia, hän ajatteli mustaa kumipalloa, hän ajatteli Stuartia avaamassa ovea lähteäkseen myrskyyn apua hakemaan, hän ajatteli Ruthia, jota ilman heidän perheensä painajainen ei ehkä koskaan olisi päättynyt.

-Kyllä, hän sanoi hiljaa. -Minä uskon, että ihminen on pohjimmiltaan hyvä. Minä uskon, että… maailmasta voi tulla parempi. Kaikesta huolimatta.

Duncan kääntyi ja katsoi häneen.

-Sinä saat kuitenkin kertoa rouva Wallacelle, hän ilmoitti.

Urhoollisesti Betty kertoi. Ja uutisen kuultuaan rouva Wallace tarvitsi itse tilkan ”järkyttävien tilanteiden varalle” kätkemästään viskipullosta.

Mutta sitten Ruth palasi kotiin mukanaan tuo pitkä, huomattavan komea mies. Ja Felix Blumenthal tajusi heti, kenen suosio hänen piti voittaa menestyäkseen tälläkin rintamalla. Hän käyttäytyi rouva Wallacea kohtaan täsmälleen niin nöyrästi kuin kosijalta odotettiin, oli äärimmäisen kohtelias mutta ei vähääkään lipevä, ja onnistui aikaansaamaan hyvin vilkkaan keskustelun skotlantilaisen ja saksanjuutalaisen ruokakulttuurin eroista.

Rouva Wallace puolestaan tunsi hienoisen omantunnon pistoksen viihtyessään näin kovin hyvin tuon nuoren hunnin seurassa. Mutta hän puolusteli mielessään käytöstään sillä, että mies oli sentään pelastanut kauppiaan hengen. Ja sitäpaitsi Lancelot heilutti tälle häntäänsä ja Ystävä puski tämän jalkaa.

Niinpä rouva Wallace vaihtoi ylleen paremman esiliinan ja alkoi laittaa illallista kihisten halusta päästä kertomaan kaikesta Lachlanille — sillä kyllä kai tästä nyt sopi kertoa, enää kukaan ei veisi Ruthia vankilaan!

Jossakin välissä Betty sai vihdoinkin vedetyksi Ruthin tämän huoneeseen.

-Mitä te aiotte nyt? hän kysyi tuskissaan.

-Minä lähden hänen mukaansa, Ruth sanoi levollisesti. -Ymmärräthän sinä sen.

Bettyä vavisutti tytön vastauksen yksinkertainen kohtalokkuus.

-Saksaan? hän sanoi.

-Saksaan. Berliiniin. Hänen kotiinsa. Passia ja muita papereita pitää tietysti odottaa jonkin aikaa, mutta ei siinä pitäisi olla mitään ongelmaa. Felixillä on liikeasioita, hän sanoi että hän voi käydä välillä Glasgow’ssa ja sitten tulla tänne takaisin. Lontooseen hän kuitenkin tahtoisi minut jo mukaansa, koska sieltä hän palaa kotiin.

Betty vaipui istumaan tytön vuoteelle ja peitti kasvonsa, mutta Ruth ei näyttänyt millään tavoin huolestuvan hänen järkytyksestään.

-Hänellä on huone kaupunginhotellissa, Ruth jatkoi. -Minä en sanonut, että meilläkin olisi vierashuone — arvelin, ettet halua häntä tänne. Me voimme kyllä olla hetken erossakin. Me olemme olleet erossa kolme vuotta. Pääasia, että hän on tullut. Kuten lupasi.

-Entä sinun isäsi! Betty sanoi valittavalla äänellä.

-Minä kirjoitan hänelle. Ellei hän ymmärrä, en voi sille mitään. Eipä hänellä ole paljon sanottavaa minun ratkaisuihini kaikkien vuosien jälkeen. Ja mitä äitiin tulee — sinähän sanoit, kun hän kuoli, että hän näkee minut, että hän on lähelläni, ja hän kyllä ymmärtää!

Äkkiä Ruth kyykistyi Bettyn eteen ja otti tätä käsistä.

-Sinä ja Duncan olette minulle kuin vanhemmat, enemmänkin, hän kuiskasi. -Te tulitte hakemaan minua, kun luulin, ettei kukaan koko maailmassa välitä minusta. Te olette antaneet minulle kodin, te olette huolehtineet minusta kymmenen vuotta. Te olette kasvattaneet ja kouluttaneet minut, teidän ystävyytenne rouva Brodien kanssa johti siihen, että minulla on omia varoja. Te olette rakastaneet minua ja antaneet minun rakastaa teitä. Jos te kiellätte — jos sinä kiellät…

Betty katsoi Ruthia, joka oli elänyt tässä huoneessa vuosikymmenen, kasvanut hylätystä lapsesta itsetietoiseksi ja vahvaksi nuoreksi naiseksi. Ja hän tajusi, että Ruth oli tosissaan. Tytön vihreät silmät olivat laajentuneet, hänen kätensä vapisivat. Jos Betty kieltäisi…

Mutta eihän hänellä voinut olla kuin yksi vastaus.

-Mikä ikinä tekee sinut onnelliseksi, Ruthie… siihen minun on suostuttava. Bettyn ääni vavahti.

Ruth huokasi sydämensä pohjasta ja painoi hetkeksi päänsä Bettyn syliin.

-Kiitos, Ruth kuiskasi. Yksi sana tuntui sisältävän kaiken — ei pelkästään kiitollisuutta Bettyn vastauksesta, vaan myös kuluneista vuosista, kaikesta, mitä oli tapahtunut niiden aikana.

Betty kumartui ja suuteli hänen hiuksiaan.

-Käsitäthän sinä, Ruth kulta, millaiset olot ovat Saksassa nyt, varsinkin Berliinissä sodan ja vallankumouksen jälkeen, hän sanoi hiljaa. -Siellä sinä et saa syödä suklaata ja sokerikakkua, kunnes halkeat.

-Minulle riittää kaali ja porkkana — samassa pöydässä hänen kanssaan.

-Etkä sinä puhu hänen kieltään, et tunne hänen kulttuuriaan, et uskoaan…

-”Sinä jätit isäsi ja äitisi ja synnyinmaasi ja lähdit kansan luo, jota et ennen tuntenut. Herra palkitkoon sinulle tekosi; tulkoon sinulle täysi palkka Herralta, Israelin Jumalalta, jonka siipien alta olet tullut turvaa etsimään”, Ruth siteerasi ja nosti päätään. -Ruutin kirjasta, tiedäthän sinä.

Äkkiä Betty muisti, mitä Ruth oli sanonut syntymäpäiväiltanaan, jolloin Blumenthalin kone putosi: ”Jos tuo on tähdenlento, se on niin jättimäinen, että sen nähdessään saa toivoa koko elämänsä onnen.” Oliko Ruth toivonut? Vai oliko onni kirjaimellisesti pudonnut kirkkaalta taivaalta tämän jalkojen juureen, ilmaiseksi, ansaitsematta, kuten Betty oli koettanut vuosia Alicelle vakuutella?

-Meidän tulee niin ikävä sinua, hän sanoi hiljaa.

-Te tulette tietysti käymään — ja me tulemme käymään. Nyt on rauha, Betty. Maasta toiseen voi matkustaa. Ehkä jo piankin ilman miehitysjoukkojen tarkastuksia.

-Minä en luule, että Duncan tahtoo kovinkaan pian taas Saksaan!

-Täytyyhän teidän tulla häihin! Ruth sanoi yhtäkkiä nauraen ja nousi, mutta piti yhä Bettyä käsistä. -Felixin vanhemmat tahtovat järjestää ne, se on helpompi niin tässä maailmantilanteessa. Älä kerro rouva Wallacelle, että se on tietysti siviilivihkiminen — hänen mielestään se ei varmaan ole aivan pätevä — mutta juutalaiset häät ovat kuulemma oikein hilpeät!

Betty ei voinut enää hillitä itseään. Hänen sydämensä, joka oli uhannut jo päivemmällä haljeta, oli liian täysi. Hän oli niin pakahduttavan onneton ja niin sanoinkuvaamattoman onnellinen, että purskahti itkuun.

Olohuoneessa, jossa Felix Blumenthal ja Duncan Fleming koettivat pitää yllä kankeaa keskustelua lasten istuessa tuijottamassa tuota outoa ulkomaalaista, Stuart käänsi päätään.

-Äiti itkee, hän sanoi tyytyväisenä.

-Niinkö? Duncanin ääni oli levoton.

Hänen esikoisensa nyökkäsi.

-Se on hyvä merkki, Stuart sanoi. -Kyllä minä tiedän. Nyt kaikki tulevat varmasti onnellisiksi.

~*~*~*~
 
Tähän päättyy Bettyn tarinan viides osa. 
Toivottavasti olet pitänyt siitä.
Jatkoa Bettyn perheen vaiheisiin voit lukea blogista Koivurannan Grace.
 
Bettyn joulublogissa avataan joulupaketteja vielä seuraavasti:
  • tänään klo 20
  • loppiaispäivänä 6.1. klo 20

29 kommenttia:

  1. Nyyh... Arvasinhan mä että Ruth saa vielä saksalaisensa.Millonkas se kuudes kirja ilmestyy?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Heti, kun keksin, mitä siinä voisi tapahtua ja sitten vielä kirjoitan sen. Ei ennemmin. :) <3

      Poista
  2. Ihanaa! Nythän meidän täytyy saada tietää miten Ruthin ja Felixin elämä alkaa sujua. Ja miten (valitettavasti) II maailmansota heihin vaikuttaa Felixin juutalaisuuden takia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voivoi. Mitähän sitten tapahtuisi... :D :D Nyt on kyllä pää ihan tyhjä!

      Poista
  3. Nyt on kaikki niin kuin pitääkin. :)

    (Silti kutkuttaisi tietää mitä seuraavaksi tapahtuu..)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin minuakin! Mistähän sen saisi selville... :D :D

      Poista
  4. Voi!!!!!! :'-( Mä en osaa sanoa mitään :'-/ Eron hetki on raskas!!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ai, etkö sinä pitänytkään siitä, että Felix tuli takaisin? Pitää kirjoittaa loppu uudestaan... :D :D

      Poista
  5. Nyt se sitten loppui! :(

    Oli ilo olla mukana tälläkin kertaa, vaikka kommentointi jäikin minun osaltani valitettavasti vähiin. Jostain syystä tämä ei mielestäni aivan lyönyt laudalta 4. osaa, mutta aivan mahtavaa luettavaahan tämä oli joka tapauksessa. Minua ei haitannut vähääkään, etteivät kaikki tapahtumat välttämättä sopisi perinteiseen tyttökirjaan. Päin vastoin, kun ei ole enää ihan teini-ikäinen ja tietää varsin hyvin, miten kaukana sodan todellisuus oli siitä propagandan maalaamasta uljaudesta ja jaloudesta, ei enää välittäisikään lukea pelkkää siirappia.

    Toivottavasti kirjoitat vielä - joko jatkoa Bettylle tai sitten jotain aivan uutta ;)

    -Hiiruska

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, että olit taas mukana! Mielenkiintoista, että pidät nelososaa tätä parempana. Nämähän painivat vähän eri sarjassa, mutta melkein voisin olla sittenkin kanssasi samaa mieltä. En tiedä, näkyykö tässä se, että itselläni on ollut aika rankkaa tätä kirjoittaessa, mutta jokin lumo tästä puuttuu - tai se on toisenlaista kuin nelosessa.

      Tuossa juuri lueskelin Harlequinin sivuja ja kehittelimme jo rakastavan puolison kanssa minulle kirjailijanimen, jonka turvin voisin kirjoittaa englanniksi romanttista hömppää H:n Silk-sarjaan käännettäväksi - kun siellä näköjään kaikki kirjoittajat ovat ulkomaankielisiä.... :D :D

      Mutta muistathan käydä avaamassa joulupaketteja vielä tänään ja loppiaisena. Siellä on ainakin jotakin "uusvanhaa". :)

      Poista
  6. Kiitos! Kiitos! Kiitos! Kiitos! Kiitos! Kiitos! Kiitos! Kiitos! Kiitos! Kiitos! Kiitos!

    -Mari

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. <3 <3 <3 <3 <3 <3 <3 <3 <3 <3 <3
      :) :) :) :) :) :) :) :) :) :) :)

      Poista
  7. Luen näitä nyt vähän jälkijunassa...

    Berliini ei sotien välillä ollut kaikkein helpoin paikka ja mehän kaikki tiedämme juutalaisten kohtalon... Toivottavasti Ruth ja Felix tajuavat lähteä ajoissa pois. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Toivotaan parasta. :) En itsekään tiedä miten käy! ;)

      Poista
  8. Kiitos Kaisa suurenmoisesta tyttökirjalukukokemuksesta! Luin kaikki Betyt näin joulun aikaan putkeen, aikaisemmin en ole niihin ehtinyt tutustua.

    Kyllä sinulla on sana hallussa ja juonen sekä jännityksen kehittelyn taitoa. Mukana oli ilon hetkiä ja välillä sai tekstiä lukea kyynel silmässä ja nenää niistäen. Nyt lähden laittamaan oman panokseni SPR:n avuksi. Mielenkiinnolla jään odottamaan vieläkö saamme jatkoa Bettyn tarinalle.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos itsellesi! <3 Hämmästyn aina yhtä paljon, kun joku muukin kertoo pitävänsä Bettystä. :) Mielelläni jatkaisin tarinaa, mutta katsotaan nyt - tällä hetkellä on tarve vähän puhaltaa. Suurkiitos lahjoituksesta Bettyn keräyslippaaseen!

      Poista
  9. :)
    Ihana Happy End.
    Kiitos!!

    (Sitten vielä joululahjatarinoita, vähän niinkuin lohdutuspalkintoina ja eron haikeutta lievittämään.)
    Klik Punaiselle Ristille - ilahduin, kun huomasin tämän blogin sivupalkissa tuon Punaisen Ristin lippaan, ihana idea sekin, vaikka ansaitsisit kyllä itsekin tekijänoikeuksia!!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Betty ja minä ja Punainen Risti kiitämme. :) Hyvin mielelläni autan omilla vähillä voimillani heitä, joilla eivät asiat ole näin hyvin. Hyvä mieli on paras tekijänpalkkio. :)

      Toivottavasti pidät joulutarinoista! Minä nautin suunnattomasti niiden kirjoittamisesta, sillä sain sukeltaa menneisiin vaiheisiin ja varsinkin tämän sotakirjan jälkeen se oli äärimmäisen terapeuttista.

      Poista
    2. Ja jatkoahan tarinalle on tulossa, tänäänkin olen sitä koko illan kirjoittanut... :)

      Poista
  10. Peukku jatkolle ja tsemppiä kirjoittamiseen!
    :) :) :)

    Ai niin, piti kysymäni, kun pidän kirjapäiväkirjaa lukemistani kirjoista, niin olen laittanut sulle sinne kirjailijanimeksi Kaisa Ikola (nyk. Viitala), mutta kumpaa haluat käyttää? Tai mitä muotoa.
    Aluksi ajattelin, että kun olit kirjoittanut nuo ekat osat nuorena (ja naimattomana), niin se on selkeästi Ikola, mutta mites nämä uudemmat sitten?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. "-Mutta eihän sinun nimesi ole Stewart, äiti, sanoi Archie moittivasti. -Miksi ne ovat laittaneet sen väärin?
      -Se on äidin taiteilijanimi, Duncan sanoi salaperäisesti."

      Kyllä sekä Betty että minä käytämme tyttönimeämme taiteilijanimenämme, niin että laita pois vain Ikola. :)

      Poista
  11. :) :D
    Terkut sekä Kaisalle että Bettylle (+ Samille & Duncanille) !

    VastaaPoista
  12. Taas Bettyt luettu :) Aloitin lukemaan niitä, kun tuli tieto tapaamisen tietokilpailuista. (Jonne en sitte kummankaan päässyt :(). Nyt huomaa selkeästi miten paljon "raskaampi" vitonen on, johtuneen aikakaudesta. Siitä huolimatta nautin suunnattomasti pitkistä luvuista. Innolla odotan Gracen kirjaa :))

    -Mari

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olethan käynyt kuitenkin testaamassa osaamisesi ja katsomassa tapaamisvideoita Bettyn erikoiset -blogissa?

      Kyllä tämä on raskaampi myös sen tähden, että kirjoittaja on vanhempi. Kaksi ensimmäistä Bettyähän tein 14-19-vuotiaana, tämän nyt nelikymppisenä. Ikävä kyllä sitä suhtautuu moniin asioihin vähän totisemmin nyt... Joskus kaipaan sitä kepeyttä millä kykenin alkupään osat kirjoittamaan!

      Grace valmistuu hyvää vauhtia, en uskalla sanoa milloin alkaa ilmestyä, mutta pitkä siitä tulee! Lukuja ei määrällisesti ehkä ole enempää kuin tässäkään, mutta ne ovat hirmuisen mittaisia. :)

      Poista